Tapahtunut viime päivinä

Viimeiset päivät ovat kuluneet siivillä, kun on ympärillä niin paljon tekemistä ja uusia ihmisiä. En ole edes ehtinyt ajatella blogin päivittämistä, ja nyt mietityttää, mistä aloittaisin. Ensin minun täytyy varmaan omistaa hetki ihmisten hyväntahtoisuudelle. Kuka sanoi, ettei espanjalaisiin voi luottaa?

Eilen maanantaina koin kauhunhetkiä, kun ruokatunnilla huomasin, ettei Visa Electron –korttiani löydy mistään. Tarina sai alkunsa sunnuntaina, jonka kämppisten kanssa omistimme kokonaisuudessaan massiiviselle siivous- ja kaapintyhjennysoperaatiolle, jonka tuloksena minulla esimerkiksi on upouusi kashmir-villapaita, tekonahkarotsi, jossa laput vielä kiinni, paksu peitto talveksi ja espanjalaisen mystikon San Juan de la Cruzin romaani iltalukemiseksi. Kaikki kaappiemme kätköistä. Kasasimme myös monen monta jätesäkillistä täysin kelpoja vaatteita viereiseen luostariin vietäväksi ja uuvuttavan määrän muuta tavaraa, josta suurin osa päätyi roskikseen tai kierrätyslaatikkoon. Olen muuten saanut uuden lempinimen talossa, Capitan Planeta, eli Kapteeni Planeetta, joka viittaa kierrätyskiihkoiluuni.

Siivoukselle omistetun sunnuntaipäivän jälkeen totesimme ansainneemme palkkion vaivoistamme, joten lähdimme ulos syömään ja ottamaan muutaman cañan. Myöhäänhän siinä meni. Tiesin pankkikortin olleen mukanani sunnuntaina, sillä käytin sitä illalla rahan nostamiseen. Kun seuraavana päivänä huomasin kortin kadonneen, soitin kotona olevalle kämppikselle Kajsalle, joka tarkisti puolestani, ettei kortti lojunut huoneeni lattialla tai missään muuallakaan. Lähes kuka tahansa olisi tässä vaiheessa varmaan kuolettanut kortin, mutta se on viimeinen oljenkorteni täällä, sillä olin juuri siirtänyt kaikki jäljellä olevat varani kyseisen kortin takana olevalle tilille, joten päätin ottaa riskin ja kokeilla onneani ennen kuolettamista.

Lähdin töistä normaalia aikaisemmin ja suuntasin huoli puserossa lähellä kotia sijaitsevaan ravintolaan, jossa olimme edellisenä iltana olleet ennen nukkumaanmenoa. Minut otti vastaan kivikasvoinen saksalaistarjoilija, joka kävi läpi tyhjän löytötavaralaatikon ja kertoi parhaan mahdollisuuteni olevan edellisiltana vuorossa ollut tarjoilija José, joka ei tietenkään tänä kyseisenä päivänä työskennellyt. Saksalainen tarjoilija soitti Josélle, joka ei tietenkään ehtinyt puhua puhelimessa, mutta lupasi soittaa myöhemmin takaisin. Optimistisena ilmoitin, ettei minulla ole kiire ja että voisin odottaa, mutta odotus alkoi melko pian tuntua piinaavalta pätsikuumassa ravintolassa, jossa minun lisäkseni oli kolme miesasiakasta ja saksalainen, joka kasvonpiirteidensä ja suuren kokonsa puolesta oli kuin piirroshahmoversio Arnold Schwarzeneggeriä. Kaikki tuijottivat minua vuorotellen kuin ulkoavaruudesta tipahtanutta.

Vihdoin aloin huokailla ja katsella tarjoilijaa niin anovasti, että hän koetti soittaa Josélle uudestaan. Ei vastausta. Lohdutukseksi hän totesi minun olevan väsyneen näköinen ja ehdotti kahvikupposta. Otin sen kiitollisena vastaan. Juuri tuolloin puhelin soi, ja José soitti kertoakseen, että hänellä oli hallussaan pankkikorttini! En voinut uskoa hyvää onneani. Kiitollisena sovin tulevani hakemaan kortin seuraavana päivänä ja kysyin, paljonko olin velkaa kahvista. Talo tarjosi. Tänään töiden jälkeen menin tapaamaan Joseá, joka kaivoi vaaleanpunaisen, koirien piirroskuvilla koristellun Electron-korttini vyölaukustaan ja totesi, että eipä kestä. Kortti oli tippunut kukkarostani kun olimme tehneet lähtöä, ja tarjoilija oli myöhemmin poiminut sen talteen lattialta.

Jos toimistomme Elenaa on uskominen, olen ensimmäinen ihminen, joka on saanut kadonneen pankkikorttinsa takaisin Madridissa. Hyvä niin. Olen todella helpottunut, enkä todellakaan voi uskoa, miten selvisin tästä tilanteesta niin pienellä säikähdyksellä. Hyviä, rehellisiä ihmisiä kuten José ja kivikasvosaksalainen on siis olemassa. En tiedä, miten voisin osoittaa miehille kiitollisuuttani, kukkapuskasta ja suklaarasiasta he tuskin kauheasti ilahtuisivat. Voisin tehdä kulmaravintolasta kantapaikan.

Muita kuulumisia: Viime päivinä olen joutunut tutustumaan IKEAn huonekalujen syvimpään olemukseen, sillä lauantaina kaksi kanssa-asukkia teki retken tuohon halpis-mööpeleiden taivaaseen ja toivat mukanaan yli tonnilla kalusteita tyhjäksi jääneeseen asuntoomme. Minä taidan olla ainoa eurooppalainen, joka ei ole jalallaan astunut yhteenkään IKEAn liikkeeseen, enkä tahtonut tehdä poikkeusta nytkään. Tähän asti ainoa omistamani kyseisen kauppaketjun tuote on ollut juustohöylä. Nyt meillä on kuitenkin kaikilla kirjahyllyt, kirjoituspöydät ja vaatekaapit a la IKEA. Pojat vaan taisivat tehdä ostosreissullaan pienen arviointivirheen, sillä kasattuna huonekalut ovat poikkeuksetta niin isoja, että tuskin mahtuvat huoneisiin. Vielä kun sisustukseen lisätään 130 cm sängyt, meillä alkaa olla vakavia järjestelyongelmia.

Viikonloppuna lämmittelimme pöytien ja kirjahyllyjen kasaamisen parissa. Eilen illalla tartuimme haastavimpaan askareeseen, ja ryhdyimme kokoamaan vaatekaappeja. Ohjekirjassa on 29 eri kokoamisvaihetta, kun kuulemma yleensä niitä on kymmenkunta. Kokosimme ensimmäisen kaapin kahdestaan Kajsan kanssa, ja täytyy sanoa, että olen melko ylpeä aikaansaannoksestamme. Minusta tuli hetkessä IKEA-ekspertti, ja myöhemmin minun täytyi pelastaa toinen kämppis useammassa vaiheessa, kun hän oli jo ruuvaamassa vääriä paloja yhteen. ”Minä improvisoin”, hän totesi, kun katselin kauhulla hänen nurkkaan heitettyä ohjekirjaansa. Sano ekspertin sanoneen, KEAn kanssa ei improvisoida…

Olimme siis maanantai-iltana työntouhussa vasaroiden, ruuvimeisseleiden ja lukemattomien vaneripalojen kanssa kun jo valmiiksi runsasväkinen asuntomme alkoi yhtäkkiä täyttyä uusista ihmisistä. Venezuelalainen Jorge, joka ennen asui tässä samaisessa huoneistossa, saapui viikon visiitille costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa. Jonkin aikaa täällä juoksenteli myös 1 v 4 kk ikäinen pikkupoika, joka onneksi oli vain naapurin muksu. Jorge oli raahannut kotimaastaan tuliaisiksi 7 pulloa rommia (on kuulemma halpaa sielläpäin), joiden vuoksi hänet oli kuulutettu ulos lentokoneesta uudestaan lähtöselvitykseen. Pulloista oli otettu vanupuikoilla näytteitä varmentaakseen, että ne todella sisälsivät sitä, mitä etiketti lupasi. ”Miksi kuljetat niin paljon rommia?” häneltä kysyttiin. ”Juodakseni ne” oli miehen looginen vastaus. Torstaina meille on kuulemma luvassa venezuelalainen illallinen ja kyytipojaksi coctaileja - sunnuntaina kaapeistamme löytyneille kahdelle tehosekoittimelle taitaa tulla käytttöä. Eilen istuskelimme keittiössä, ja laskimme, että meitä oli paikalla 2 ranskalaista, yksi ruotsalainen, yksi suomalainen, yksi baski, yksi meksikolainen, yksi venezuelalainen, yksi costaricalainen, ja yksi meksikolais-espanjalainen. Tämä talo on se todellinen Yhdistyneet Kansakunnat.

Illalla lähdimme yhdessä läheiselle plazalle ja tilasimme pizzoja kadulle. Täytyy sanoa, että kaikki on niin paljon mukavampaa, kun sen tekee yhdessä. Jopa IKEAn huonekalujen kasaaminen. Meillä on tällä hetkellä kasassa hyvä kotijoukkue, jonka (lähes) kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Yöllä heräsin klo 2 siihen, että jokin tuntui moukaroivan taloa. Sänky tärisi ja seinät myös. En koskaan saanut tietää mikä se oli, mutta vietin koko loppuyön puolihorroksessa. En ole vieläkään tottunut kadulta kantautuvaan meteliin, joka ei minään vuorokaudenaikana hiljene. Täytyy ostaa paremmat korvatulpat, sillä jatkuva univaje alkaa vähitellen vaikuttaa vireystilaan.

Töistä sen verran, että olen parhaillani lähettelemässä Noche en Blanco -taiteiden yön lehdistötiedotteita ja kutsuja ympäriinsä. Tänään hurautimme työkaverini kanssa taksilla toiselle puolen kaupunkia kulttuurikeskus Mataderoon mukanamme kaksi pahvilaatikollista painotuoreita kirjanmerkkejä, jossa taiteiden yön päämaja sijaitsee. Luulimme, että kyseessä on vitsi kun meidät Mataderossa, valtavassa kompleksissa joka jo nimensä mukaisesti on entinen teurastamo, ohjattiin keskelle rakennustyömaata, ja siellä päällekkäin kasattuihin työmaaparakeihin. Koputimme parakin ovea ja hetken päästä edessämme avautui pelkistetty konttori, jossa kuumana jauhava kulttuurityöntekijöiden koneisto istui vieri vieren tietokoneiden ääressä, luurit korvilla työstäen ensi viikon viikonloppuna tapahtuvaa suurta kulttuuritapahtumaa. Minulla tuli paikasta mieleen vedonlyöntitoimisto, mutta kuten työkaverini sanoi, paikka demonstroi hyvin kulttuurityöntekijän todellista toimenkuvaa.

Anniina