Söin eilen noin sata oliivia. Ehkä liioittelen hieman, mutta paljon niitä upposi. Oli sunnuntai, ja tahdoin tehdä niinkuin aidot madridilaiset tekevät sunnuntaisin: mennä La Latinaan olusille. Ensin kävin kuitenkin katsomassa vähän taidetta Caixa Forumissa, joka on pankin sponsoroima taidetalo. Arkkitehtoninen ihme, jonka yksi seinä on pystysuora puutarha. Halusin alun perin mennä Reina Sofiaan, mutta se sulki jo oviaan juuri kun ennätin perille kello puoli kolme.
Taiteen jälkeen kämppis-Julian suostui oppaakseni La Latinan terasseille. Matkamme vei läpi Cava Baja -nimisen kadun, joka on kuulemma Madridin ravintolakatu. Ja todentotta, paikat näyttivät herkullisilta. En tiedä täytyykö taas syy kaataa elokuun niskaan, mutta latinalainen kortteli oli aika hiljainen. Monia terasseja ei oltu pystytetty, ja ihmisiäkin oli vähemmän kuin normaalisti. Tämä siis oppaani mukaan.
Myöhemmin minulla oli treffit ystäväni Alberton kanssa, jota en ole nähnyt yli vuoteen. Jatkoimme terassilinjalla, tällä kertaa Lavapiésin alueella, joka on vanha juutalaiskortteli, nykyään Madridin kansainvälisin kaupunginosa. Ilmassa leijaileva intialaisen ruuan tuoksu on huumaava. Summa summarum, terasseilla istumisen lomassa tuli napsittua varmaan sata oliivia ja ylitettyä inhimillinen suolakiintiö, minkä tunnen nyt silmäluomissani. On aamu, töiden alkuun vielä vajaat kaksi tuntia, mutta olen ollut hereillä jo pitkän tovin. Tapaan tänään Instituutin johtajan ensimmäistä kertaa, lieneekö se syynä unettomuuteen. Jännitystä ilmassa?
Hyvää alkanutta viikkoa,
Anniina
maanantai 31. elokuuta 2009
lauantai 29. elokuuta 2009
Taidepläjäys
Eilen kävin katsomassa ukrainalaisen valokuvaajan Sergey Bratkovin näyttelyn Madridin vanhimmassa vesitornissa. Näyttely kulkee nimellä Glory Days, mikä on ironinen viittaus itsenäisen Ukrainan ensiaskeleisiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuvat olivat vaikuttavia; ironisia, hauskoja, kauhistuttavia, surullisia. Pysäyttävin oli kolmen kuvan sarja puolilähikuvia hymyilevistä pikkupojista, jotka eivät olleet fokuksessa. Kuvat olivat ensinäkemältä hellyyttäviä, kunnes näin sarjan nimen: Liimanhaistelijat. Ja todellakin, pitkä valotusaika sai aikaan vaikutelman, siitä että pojat eivät olisi kokonaan tässä maailmassa. Nimen myötä heidän hymynsä ja kasvojen autuas ilme sai irvokkaan merkityksen. Onko maailmassa mitään surullisempaa kuin liimanhaistelija?
Lähes yhtä vaikuttava kuin näyttely - ellei jopa vaikuttavampi - oli itse rakennus. Vanha punatiilitorni, sisältä avara, teräsportaat 4 kerrokseen ja katossa valtava kupera teräslevy, kuin väärinpäin käännetty kupoli. Kysyin näyttelijän valvojalta rakennuksesta, ja hän kertoi sen olleen Madridin ensimmäinen vesitorni. Tuon teräskupolin yläpuolella säilöttiin aikanaan tonneittain vettä. Alueella oli vieläkin jotain Madridin kaupungin kriittisiä tiloja, koska saapuessani minun piti ensin selvittää kopissa istuville vartijoille haluavani nähdä näyttelyn. "Minkä näyttelyn?" he tiukkasivat. Vasta kun osasin sanoa "valokuvanäyttelyn", he ohjasivat minut yhdestä ovesta sisään. Tässä erillisessä rakennuksessa minun piti näyttää henkkarit. Minulla sattui olemaan passi mukana, joten he tallensivat passinumeroni tietojärjestelmäänsä ja antoivat numeroidun tarran rintaan. Sen jälkeen piti vielä kulkea metallinpaljastimen läpi ja laittaa laukut läpivalaisuun. Turvatoimet liittyvät kuulemma siihen, että vesitornille, eli näyttelytilaan, mentäessä on liikuttava alueella, johon tavallisilla tallaajilla ei normaalisti ole pääsyä. Fair enough.
Kohta lähdemme Lucian kanssa katsastamaan toisen valokuvanäyttelyn. Annie Leibovitzin kuvia vuosilta 1990-2005 on esillä tuossa ihan lähellä sijaitsevassa taidekeskuksessa. Huimaa nähdä niin legendaarisia kuvia luonnossa (museonörtti taas vauhdissa?), vaikka ne kaikista tunnetuimmat taidettiin ottaa ennen vuotta 1990.
Töissä olen kuluneen viikon työskennellyt Noche en Blanco -taiteidenyön ja Mes del Diseño -tapahtuman parissa. Marraskuu on suomalaisen muotoilun kuukausi Madridissa, ja Instituutti on keskeisenä osapuolena mukana järjestelyissä kun tänne saapuu kymmenkunta näyttelyä Suomesta. Luvassa on muun muassa Alvar Aaltoa, Marimekkoa ja Design Helsinkiä.
Viime päivinä olen miettinyt, millon mahdankaan seuraavan kerran tarvita sukkia. Lämpömittari pysyttelee edelleen uskollisesti 30:n yläpuolella vielä auringon laskeuduttuakin. Toinen asia, mitä eilen kotimatkalla mietin, on se, miten vähän Madrid vastaa mielikuvaani perinteisestä suurkaupungista. Kooltaan tämä on iso, tottakai, ja tarjontaa on joka suuntaan niin paljon etten sitä vielä edes hahmota, mutta ihmisten tapa olla ja elää - niiltä osin kun minä olen nähnyt - on kuin missä tahansa pikkukaupungissa. Ihmiset tervehtivät toisiaan rappukäytävässä ja joskus myös kadulla - vaikkeivat tuntisikaan. Autot eivät tyyttää tai kaasuttele, eivät edes silloin kun kävelee vanhoilla vihreillä suojatien yli ja heillä olisi jo oikeus mennä. Ihmiset vaikuttavat kiireettömiltä. En tiedä johtuuko se siitä, että nyt on vielä elokuu, eli lomakuukausi, ja kukaan ei jaksa juosta kun jo kävellessäkin tulee hiki. Kohta se nähdään, vaihtaako tämä kaupunki vaihdetta suuremmalle kun päästään syyskuun puolelle.
Terveisin,
Anniina
Lähes yhtä vaikuttava kuin näyttely - ellei jopa vaikuttavampi - oli itse rakennus. Vanha punatiilitorni, sisältä avara, teräsportaat 4 kerrokseen ja katossa valtava kupera teräslevy, kuin väärinpäin käännetty kupoli. Kysyin näyttelijän valvojalta rakennuksesta, ja hän kertoi sen olleen Madridin ensimmäinen vesitorni. Tuon teräskupolin yläpuolella säilöttiin aikanaan tonneittain vettä. Alueella oli vieläkin jotain Madridin kaupungin kriittisiä tiloja, koska saapuessani minun piti ensin selvittää kopissa istuville vartijoille haluavani nähdä näyttelyn. "Minkä näyttelyn?" he tiukkasivat. Vasta kun osasin sanoa "valokuvanäyttelyn", he ohjasivat minut yhdestä ovesta sisään. Tässä erillisessä rakennuksessa minun piti näyttää henkkarit. Minulla sattui olemaan passi mukana, joten he tallensivat passinumeroni tietojärjestelmäänsä ja antoivat numeroidun tarran rintaan. Sen jälkeen piti vielä kulkea metallinpaljastimen läpi ja laittaa laukut läpivalaisuun. Turvatoimet liittyvät kuulemma siihen, että vesitornille, eli näyttelytilaan, mentäessä on liikuttava alueella, johon tavallisilla tallaajilla ei normaalisti ole pääsyä. Fair enough.
Kohta lähdemme Lucian kanssa katsastamaan toisen valokuvanäyttelyn. Annie Leibovitzin kuvia vuosilta 1990-2005 on esillä tuossa ihan lähellä sijaitsevassa taidekeskuksessa. Huimaa nähdä niin legendaarisia kuvia luonnossa (museonörtti taas vauhdissa?), vaikka ne kaikista tunnetuimmat taidettiin ottaa ennen vuotta 1990.
Töissä olen kuluneen viikon työskennellyt Noche en Blanco -taiteidenyön ja Mes del Diseño -tapahtuman parissa. Marraskuu on suomalaisen muotoilun kuukausi Madridissa, ja Instituutti on keskeisenä osapuolena mukana järjestelyissä kun tänne saapuu kymmenkunta näyttelyä Suomesta. Luvassa on muun muassa Alvar Aaltoa, Marimekkoa ja Design Helsinkiä.
Viime päivinä olen miettinyt, millon mahdankaan seuraavan kerran tarvita sukkia. Lämpömittari pysyttelee edelleen uskollisesti 30:n yläpuolella vielä auringon laskeuduttuakin. Toinen asia, mitä eilen kotimatkalla mietin, on se, miten vähän Madrid vastaa mielikuvaani perinteisestä suurkaupungista. Kooltaan tämä on iso, tottakai, ja tarjontaa on joka suuntaan niin paljon etten sitä vielä edes hahmota, mutta ihmisten tapa olla ja elää - niiltä osin kun minä olen nähnyt - on kuin missä tahansa pikkukaupungissa. Ihmiset tervehtivät toisiaan rappukäytävässä ja joskus myös kadulla - vaikkeivat tuntisikaan. Autot eivät tyyttää tai kaasuttele, eivät edes silloin kun kävelee vanhoilla vihreillä suojatien yli ja heillä olisi jo oikeus mennä. Ihmiset vaikuttavat kiireettömiltä. En tiedä johtuuko se siitä, että nyt on vielä elokuu, eli lomakuukausi, ja kukaan ei jaksa juosta kun jo kävellessäkin tulee hiki. Kohta se nähdään, vaihtaako tämä kaupunki vaihdetta suuremmalle kun päästään syyskuun puolelle.
Terveisin,
Anniina
keskiviikko 26. elokuuta 2009
Kuinka avata pankkitili Espanjassa
Seuraa kullanarvoista tietoa niille, jotka haluavat avata pankkitilin espanjalaisessa pankissa Madridissa. Kuten ennustin eilen, se ei ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella.
Aloitin aamuni aikaisin tänään: heräsin tuntia ennen kuin pankit avaavat ovensa ja join rauhassa kahvit, valmistauduin koitokseen. Klo 8:30 (tai vähän sen jälkeen) suuntasin kadulle, ja menin sisälle ensimmäiseen vastaantulevaan pankkiin. Vinkki nro 1: tili kannattaa avata pankissa, joka on lähellä asuntoa/työpaikkaa/koulua, koska henkilökohtaisia käyntejä luultavasti kertyy huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Kyseisessä Caja Madridin konttorissa oli vain yksi kyllästyneen näköinen virkailija, jolla oli jo muutama asiakas jonossa, joten hiippailin ulos vähin äänin ja etsin seuraavan. Nainen ei näyttänyt yhteistyöhaluiselta.
Seuraava pankki sattui myös olemaan Caja Madrid, joka on pääkaupungin suurimpia pankkeja. Sielläkin virkailija oli hieman kyllästyneen oloinen, mutta selvitti minulle kuitenkin ystävällisesti, että avatakseni pankkitilin tarvitsisin henkilötodistuksen (tässä tapauksessa Suomen passi) lisäksi toisen dokumentin. Menneisyydessä pankkitilejä kuulemma myönnettiin liian löyhin perustein, ja siitä koitui ongelmia kun tilinomistajat katosivat. Tarvitsisin espanjalaisen henkilökortin tai erään mystisen paperin, jonka nimi on certificado de no residente, kirjaimellisesti ei-asukkaan todistuksen. Menin vielä toiseen pankkiin, BBVA:han, kysymään samaa, ja myös siellä he vahvistivat, että pankkitilin avaamiseen ulkomaalainen tarvitsee tämän todistuksen. Mies
Työmatkani vie ohi poliisitoimiston, jossa lukee henkilötodistukset/passit (DNI/pasaporte), joten suuntasin sinne. Pyörin hetken eksyneenä kun kaikilla muilla näytti olevan vuoronumero millä heidät kutsuttiin tiskille. En löytänyt vuoronumeropömpeliä mistään enkä tiennyt sen nimeä espanjaksi, joten olin hieman eksyssissä. Vaihtovuoteni aikana Granadassa asioin hyvin vähän viranomaisten kanssa, osaksi sen vuoksi, että se tuntui olevan hyvin vaikeaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta siellä totuin odottamaan pahinta kaikilta virkansa puolesta toimivilta. Ihmiset olivat lähes poikkeuksetta niin kyllästyneen oloisia, että tuntui kuin kukaan ei olisi töissä muista syistä kuin leimatakseen kellokorttinsa. No, tämä on tietenkin vähän liioittelua, enkä tahdo pelästyttää ketään Granadaan suuntaavaa - palasinhan minäkin Espanjaan kokemukseni jälkeen joten pääosin se oli positiivinen.
Asiaan: siinä siis eksyssissä pyöriessäni ystävällinen señor tuli kysymään, onko minulla vuoronumeroa. Sanoin ettei, joten hän selvitti minulle, että kyseisessä toimistossa otetaan vastaan vain ajanvarauksella. Lisäksi hän selvitti, että kyseinen komissaario oli tarkoitettu vain espanjalaisille, ja että minun tuli mennä toiselle puolelle kaupunkia anomaan certificadoani. Kahden virkailijan voimin minulle kirjoitettiin tarkat ohjeet siitä, millä metrolla pääsisin määränpäähäni, mistä uloskäynnistä minun tulisi kävellä ja missä sijaitsisi tämä Madridin ulkomaalaistoimisto, joten kopioin ohjeet nyt tähän:
Oficina de extranjero de Madrid
Calle General Pardiñas 90
Metropysäkki Diego de León (linjat 4, 5, 6)
uloskäynti: Juan Bravo
Tieni oli totisesti hyvin viitoitettu, sillä kun taas hetkeksi pysähdyin empimään oikeaa osoitetta, kadunlakaisija oli heti takanani viittilöimässä oikeaa rakennusta. Perillä minut ohjattiin luukulle nro 1, jossa minun täytyi täyttää 2 kaavaketta, esittää passini ja jättää siitä kopio. Sain tietää, että certificadon saaminen kestää 10 päivää, josta hieman hätäännyin: tarvitsihan pankkitilin heti. Virkailija kertoi, että jotkut pankit suostuvat myöntämään tilin pelkkää kuittia vastaan, mutta tämä riippuu pankista . tai oikeastaan se kuulemma riippuu virkailijasta. Hieman hämäävää oli se, että minun piti jo tässä vaiheessa kertoa, mihin pankiin aioin tilini avata. Valitsin summassa BBVA:n, mikä ikuistettiin anomukseeni paksulla punaisella tussilla. Myöhemmin sain huomata, että valitsin ihan hyvin, sillä BBVA on Espanjan suurimpia pankkeja. Vinkki nro 2: jos haluat nostaa rahaa espanjalaisella pankkikortillasi valitse pankki, jolla on konttoreita ympäri Espanjaa. Jokaisella pankilla on omat automaattinsa ja muiden pankkien kortilla tehdyistä nostoista peritään palkkio eli comisión.
Sain siis ulkomaalaistoimistosta kuittini, ja maksukuitin (reilut 6 euroa), joiden kanssa minun tulee palata virallisesti 10 päivän kuluttua, mutta virailija livautti, ikään kuin salaisuutena, että tositteeni olisi kuulemma valmis jo viikon päästä. Tässä maassa moni asia riippuu siitä, kenen kanssa on tekemisissä. Monesti tuntuu, että asiat järjestyvät joko helposti tai eivät ollenkaan, riippuen siitä sattuuko vastapuolta huvittamaan. Toinen karkea yleistys, mutta eikö ole ihan loogistakin, että samanlaista sosiaalista velvollisuudentunnetta kuin Suomessa ei Espanjan kokoisessa maassa ole.
Hyppäsin papereideni kanssa uudestaan metroon ja suuntasin takaisin Alonso Martinezille, lähelle työpaikkaani. Menin sisään samaan BBVA:n konttoriin kuin aikaisemmin, ja kohta istuinkin jo pankkivirkailijan kanssa avaamassa ensimmäistä espanjalaista tiliä. En aio käydä läpi kaikkia hengästyttäviä yksityikohtia, mutta usean allekirjoituksen, muutaman väärinkopioidun nimen ja Raamattua paksumman sopimusnivaskan jälkeen paksu miesvirkailija kätteli minut ja toivotti tervetulleeksi BBVA:n asiakkaaksi. Olin vähällä tilata pankkikortin, mutta sain kuin sainkin perinteisen libretan eli pankkikirjan. Konttorin nostoautomaatti oli epäkunnossa, joten virkailija ei päässyt näyttämään minulle miten se toimii. Täytynee palata toinen päivä, jolloin hän antaa minulle myös tunnusluvun. Muutenkin minun täytyy palata viimeistään silloin kun saan paljon puhutun certificadoni. Jotain epäkohtia tähän tilinavaamiseeni vielä liityy - olen skeptinen pankkien suhteen - mutta perehdyn niihin myöhemmin. Nyt olen vain tyytyväinen, että sain vuokrasopimukseni tehtyä kiitos tilinumeron. Vuokranantajamme lähti hetki sitten. Mielenkiintoinen tapaaminen, josta voisi myös kirjoittaa toisen moisen tarinan, mutta se saa jäädä toiseen päivään. Sanotaanko vaan, että sopimuksemme on hyvin virallinen.
Nyt: hyvää yötä,
Anniina
Ps. Kämppikseni käänsi tänään blogini espanjaksi Googlen käännöspalvelun avulla. Minä kun luulin olevani turvassa kielimuurin takana.
Aloitin aamuni aikaisin tänään: heräsin tuntia ennen kuin pankit avaavat ovensa ja join rauhassa kahvit, valmistauduin koitokseen. Klo 8:30 (tai vähän sen jälkeen) suuntasin kadulle, ja menin sisälle ensimmäiseen vastaantulevaan pankkiin. Vinkki nro 1: tili kannattaa avata pankissa, joka on lähellä asuntoa/työpaikkaa/koulua, koska henkilökohtaisia käyntejä luultavasti kertyy huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Kyseisessä Caja Madridin konttorissa oli vain yksi kyllästyneen näköinen virkailija, jolla oli jo muutama asiakas jonossa, joten hiippailin ulos vähin äänin ja etsin seuraavan. Nainen ei näyttänyt yhteistyöhaluiselta.
Seuraava pankki sattui myös olemaan Caja Madrid, joka on pääkaupungin suurimpia pankkeja. Sielläkin virkailija oli hieman kyllästyneen oloinen, mutta selvitti minulle kuitenkin ystävällisesti, että avatakseni pankkitilin tarvitsisin henkilötodistuksen (tässä tapauksessa Suomen passi) lisäksi toisen dokumentin. Menneisyydessä pankkitilejä kuulemma myönnettiin liian löyhin perustein, ja siitä koitui ongelmia kun tilinomistajat katosivat. Tarvitsisin espanjalaisen henkilökortin tai erään mystisen paperin, jonka nimi on certificado de no residente, kirjaimellisesti ei-asukkaan todistuksen. Menin vielä toiseen pankkiin, BBVA:han, kysymään samaa, ja myös siellä he vahvistivat, että pankkitilin avaamiseen ulkomaalainen tarvitsee tämän todistuksen. Mies
Työmatkani vie ohi poliisitoimiston, jossa lukee henkilötodistukset/passit (DNI/pasaporte), joten suuntasin sinne. Pyörin hetken eksyneenä kun kaikilla muilla näytti olevan vuoronumero millä heidät kutsuttiin tiskille. En löytänyt vuoronumeropömpeliä mistään enkä tiennyt sen nimeä espanjaksi, joten olin hieman eksyssissä. Vaihtovuoteni aikana Granadassa asioin hyvin vähän viranomaisten kanssa, osaksi sen vuoksi, että se tuntui olevan hyvin vaikeaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta siellä totuin odottamaan pahinta kaikilta virkansa puolesta toimivilta. Ihmiset olivat lähes poikkeuksetta niin kyllästyneen oloisia, että tuntui kuin kukaan ei olisi töissä muista syistä kuin leimatakseen kellokorttinsa. No, tämä on tietenkin vähän liioittelua, enkä tahdo pelästyttää ketään Granadaan suuntaavaa - palasinhan minäkin Espanjaan kokemukseni jälkeen joten pääosin se oli positiivinen.
Asiaan: siinä siis eksyssissä pyöriessäni ystävällinen señor tuli kysymään, onko minulla vuoronumeroa. Sanoin ettei, joten hän selvitti minulle, että kyseisessä toimistossa otetaan vastaan vain ajanvarauksella. Lisäksi hän selvitti, että kyseinen komissaario oli tarkoitettu vain espanjalaisille, ja että minun tuli mennä toiselle puolelle kaupunkia anomaan certificadoani. Kahden virkailijan voimin minulle kirjoitettiin tarkat ohjeet siitä, millä metrolla pääsisin määränpäähäni, mistä uloskäynnistä minun tulisi kävellä ja missä sijaitsisi tämä Madridin ulkomaalaistoimisto, joten kopioin ohjeet nyt tähän:
Oficina de extranjero de Madrid
Calle General Pardiñas 90
Metropysäkki Diego de León (linjat 4, 5, 6)
uloskäynti: Juan Bravo
Tieni oli totisesti hyvin viitoitettu, sillä kun taas hetkeksi pysähdyin empimään oikeaa osoitetta, kadunlakaisija oli heti takanani viittilöimässä oikeaa rakennusta. Perillä minut ohjattiin luukulle nro 1, jossa minun täytyi täyttää 2 kaavaketta, esittää passini ja jättää siitä kopio. Sain tietää, että certificadon saaminen kestää 10 päivää, josta hieman hätäännyin: tarvitsihan pankkitilin heti. Virkailija kertoi, että jotkut pankit suostuvat myöntämään tilin pelkkää kuittia vastaan, mutta tämä riippuu pankista . tai oikeastaan se kuulemma riippuu virkailijasta. Hieman hämäävää oli se, että minun piti jo tässä vaiheessa kertoa, mihin pankiin aioin tilini avata. Valitsin summassa BBVA:n, mikä ikuistettiin anomukseeni paksulla punaisella tussilla. Myöhemmin sain huomata, että valitsin ihan hyvin, sillä BBVA on Espanjan suurimpia pankkeja. Vinkki nro 2: jos haluat nostaa rahaa espanjalaisella pankkikortillasi valitse pankki, jolla on konttoreita ympäri Espanjaa. Jokaisella pankilla on omat automaattinsa ja muiden pankkien kortilla tehdyistä nostoista peritään palkkio eli comisión.
Sain siis ulkomaalaistoimistosta kuittini, ja maksukuitin (reilut 6 euroa), joiden kanssa minun tulee palata virallisesti 10 päivän kuluttua, mutta virailija livautti, ikään kuin salaisuutena, että tositteeni olisi kuulemma valmis jo viikon päästä. Tässä maassa moni asia riippuu siitä, kenen kanssa on tekemisissä. Monesti tuntuu, että asiat järjestyvät joko helposti tai eivät ollenkaan, riippuen siitä sattuuko vastapuolta huvittamaan. Toinen karkea yleistys, mutta eikö ole ihan loogistakin, että samanlaista sosiaalista velvollisuudentunnetta kuin Suomessa ei Espanjan kokoisessa maassa ole.
Hyppäsin papereideni kanssa uudestaan metroon ja suuntasin takaisin Alonso Martinezille, lähelle työpaikkaani. Menin sisään samaan BBVA:n konttoriin kuin aikaisemmin, ja kohta istuinkin jo pankkivirkailijan kanssa avaamassa ensimmäistä espanjalaista tiliä. En aio käydä läpi kaikkia hengästyttäviä yksityikohtia, mutta usean allekirjoituksen, muutaman väärinkopioidun nimen ja Raamattua paksumman sopimusnivaskan jälkeen paksu miesvirkailija kätteli minut ja toivotti tervetulleeksi BBVA:n asiakkaaksi. Olin vähällä tilata pankkikortin, mutta sain kuin sainkin perinteisen libretan eli pankkikirjan. Konttorin nostoautomaatti oli epäkunnossa, joten virkailija ei päässyt näyttämään minulle miten se toimii. Täytynee palata toinen päivä, jolloin hän antaa minulle myös tunnusluvun. Muutenkin minun täytyy palata viimeistään silloin kun saan paljon puhutun certificadoni. Jotain epäkohtia tähän tilinavaamiseeni vielä liityy - olen skeptinen pankkien suhteen - mutta perehdyn niihin myöhemmin. Nyt olen vain tyytyväinen, että sain vuokrasopimukseni tehtyä kiitos tilinumeron. Vuokranantajamme lähti hetki sitten. Mielenkiintoinen tapaaminen, josta voisi myös kirjoittaa toisen moisen tarinan, mutta se saa jäädä toiseen päivään. Sanotaanko vaan, että sopimuksemme on hyvin virallinen.
Nyt: hyvää yötä,
Anniina
Ps. Kämppikseni käänsi tänään blogini espanjaksi Googlen käännöspalvelun avulla. Minä kun luulin olevani turvassa kielimuurin takana.
tiistai 25. elokuuta 2009
Vagabunda
Kotimatkani kesti tänään vähän normaalia pidempään, tarkemmin sanottuna lähes 2 tuntia. Kävelin tahallaan väärään suuntaan töistä, että kaupunkikuvani avartuisi. En eksynyt kertaakaan, vaikka tein aikamoisen kierroksen eikä karttakaan ollut mukana. Madridin keskustassa on sitäpaitsi suhteellisen turvallista eksyä, sillä metrolla pääsee aina lähtöruutuun. Oli mukava vain käveleskellä ja katsella ympärilleen, ilman kiirettä mihinkään: tällaisessa kaupungissa minä siis asun. Haluaisin opetella uudestaan katsomaan asioita ensimmäistä kertaa, ihmettelemään ja esittämään kysymyksiä. Lapset sen osaavat, aikuisilla tuntuu monesti olevan tarve pitää nenä suoraan menosuuntaan ja olla vaikuttumasta ympäristöstä. Ainakaan minä en useinkaan uskalla tai kehtaa näyttää, etten hallitse kaikkea, mitä ympärilläni tapahtuu.
Tämä päivä on ollut muuten paljon parempi kuin eilinen maanantai. Eilen töissä minusta tuntui siltä kuin taannoin ensimmäisellä autokoulun ajotunnilla, kun puolen tunnin parkkipaikalla pyörimisen jälkeen ("tuossa on jarru, kaasu ja tämä on kytkin") minut ohjattiin suoraan kaupungin keskustaan, pahimpaan kello neljän ruuhkaan. Soittelin siis eilen käskystä painotaloihin ja lähetin tarjouspyyntöjä 30 hengen teatteriryhmän majoittamisesta ilman selkeää ideaa siitä, mitä olin tekemässä. Illalla olin niin väsynyt, että töistä tullessani kaaduin suoraan sänkyyn ja nukahdin, vaikka viereisessä huoneessa telkkari ja 4 ihmistä melusivat kilpaa. Herättyäni kello olikin niin paljon, että ehdin vain hieman keräillä likaisia astioita pois olohuoneesta ennen kuin ovisummeri aloitti taas pirinänsä ja asunnonkatselijat alkoivat virrata sisään päättymättömänä letkana. Niitä tuli välillä sisään niin monta yhtä aikaa, ettemme tienneet, kenelle puhua. Illalla kun katsoimme niin kutsuttua casting-vihkoamme, johon kaikki halukkaat olivat jättäneet yhteystietonsa, emme enää muistaneet kasvoja kaikkien nimien takana. Olemme kuitenkin luottaneet intuitioon tässä asiassa: hyvät tyypit tunnistaa lähes siitä hetkestä kun he astuvat ovesta sisään ja olemme olleet hyvien tyyppien suhteen ihmeellisen yksimielisiä.
Eilen noin klo 22 suljimme ovet lopullisesti ja teimme valinnan. Uudet kämppäkaverimme ovat (drum roll, please): ruotsalaistyttö Kajsa ja baskipoika Unai. Kolmanneksi olisimme halunneet erään sympaattisen saksalaisen pojan joka kävi eilen, mutta juuri saamamme tiedon mukaan hän on jo vastaanottanut toisen asunnon. Julian jätti casting-vihkomme töihin, joten korvaavan kämppiksen valinta tapahtuu vasta huomenna. Vähän harmi, koska olimme kiikun kaakun saksalaisen ja erään nuoren Extremadurasta kotoisin olevan espanjalaispojan välillä, ja nyt emme voi soittaa espanjalaiselle kun hänenkin puhelinnumeronsa on Julianin työpaikalla.
Julian ja Lucia, jotka siis jäävät minun lisäkseni asuntoon, hyväksyivät ilman vastalauseita minun ehdokkaani ruotsalaistytön, vaikka kumpikaan ei edes tavannut häntä. Naapureillamme taitaa olla aika hyvä maine. Unai puolestaan hurmasi koko huushollin olemuksellaan. Hän on Repsolilla työskentelevä kemisti, hyvätapainen, hauska ja kaiken lisäksi hyvännäköinen. Lucia, joka tosin ei tavannut tätäkään henkilöä, suunnitteli jo kertomamme perusteella niitä reaktioita, jota tämä kemisti hänessä saisi aikaan, haha. Noh, jäitä hattuun: mies on varattu.
Lucia on muutenkin ollut aika passiivinen tämän kämppisasian tiimoilta. Hän oli viikonlopun pois ja nukkui eilen meidän kenenkään tietämättä koko iltapäivän huoneessaan, kunnes asunto muuttui taas julkiseksi näyttelytilaksi. Hän oli kuulemani mukaan istunut juuri vessassa, kun Jordan oli avannut oven esitelläkseeen kylpyhuoneen jollekin pojalle. Joskus wc:n ovi kannattaa lukita...
Illalla meitä odotti vielä yksi farssi, kun Jordan soitti juuri lomiltaan palailevalle vuokraisännällemme Santosille kertoakseen, että asunnossa vaihtuu miehitys ja pyytääkseen, että hän ostaa huoneisiin uudet huonekalut, sillä vanhat asukkaat aikovat viedä mukanaan kaiken oman. Yleensä Espanjassa asunnot vuokrataan kalustettuna, mutta nyt kun katson mitä kaikkea Noemi ja Alvarito täältä kantavat pois, minulle on pikkuhiljaa valjennut, että tämä asunto on poikkeus sääntöön. En tiedä jääkö meille edes astioita.
Santosin vastaus Jordanin puheluun oli täystyrmäys: hän ilmoitti nostavansa vuokraa 10:llä eurolla kaikilta uusilta vuokralaisilta, lupasi korkeintaan ostaa tyhjentyviin huoneisiin uudet kapeat (90cm) sängyt ja uhkasi, että meidän täytyy korvata rikkoutunut lämminvesivaraaja, josta esimerkiksi minulla ei ollut mitään aavistustakaan.
Istuimme hetken tyrmistyneinä sohvalla: miten kerromme uusille vuokralaisille, että heidän vuokransa ei olekaan sitä mitä luvattiin ja että heillä ei välttämättä ole edes sänkyä uudessa asunnossaan? Mietimme 5 minuuttia, ja Julian soitti isännälle uudestaan. Välillä en ymmärrä ollenkaan, millä logiikalla täällä pelataan, sillä Julian lopetti puhelun erittäin tyytyväisenä: Santos ei ainoastaan perunut vuokrankorotusta vaan myös ehdotti itse, että hän ostaisi metallirunkoiset parisängyt huoneisiin.
Huomenillalla Santos tulee tekemään vuokrasopimukset uusille tulokkaille, myös minulle. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy herätä aikaisin ennen töihinmenoa ja lähteä etsimään pankkia, johon avata tili. Vuokranmaksu ei näköjään hoidukaan Madridissa kädestä käteen riihikuivalla, kuten syvässä etelässä Granadassa. Täällä tehdään oikea vuokrasopimus, johon laitetaan espanjalaisen pankkitilin numero, jonka avulla herra vuokranantaja itse nostaa tarvittavan summan tililtämme aina kuun alussa. Se, että jollain ulkopuolisella on suora käyttöoikeus tiliini pelkän tilinumeron perusteella kuulostaa mielestäni ennen kuulumattomalta, mutta on täällä kuulemma ihan normaali käytäntö, jota kutsutaan nimellä pago domiciliado. Täällä on myös vieläkin yleistä, että pankkiasioita hoidetaan pankkikortin sijasta pankkikirjalla, joka taas on nimeltään libreta. Tämä kirjanen tungetaan pankkiautomaattiin esimerkiksi nostoja tehtäessä, ja kone lyö siihen pankkitapahtuman tiedot. Vaikuttaa suomalaisen silmin kivikautiselta, mutta kuten sanottu, monesti täällä täytyy vaan kohauttaa hartioitaan, sillä kaikkea ei voi ymmärtää.
Pankit ovat täällä auki vain klo 8.30-14.30, joten en ole tähän mennessä saanut töiden takia aikaiseksi mennä ottamaan asioista selvää. Saa nähdä miten minun huomenna käy, sillä olen edelleen siinä uskossa, että ennen pankkitilin avaamista Espanjassa ulkomaalaisen täytyy ilmoittautua kaupungin asukkaaksi poliisilaitoksella. Tätäkään en ole tietenkään vielä tehnyt, enkä huomennakaan sitä ehdi siinä 1,5h mitä minulla on peliaikaa ennen töiden alkua. Luvassa on siis uusi jännittävä luku kertomukseen.
Anniina
Alla vielä tämänhetkinen näkymä parvekkeeltamme. Heti alapuolella on yksi lukuisista alueella sijaitsevista teattereista. Tämän vaikuttaisi olevan erikoistunut flamencoon, ja väkeä näyttää riittävän joka iltaisiin esityksiin.
Tämä päivä on ollut muuten paljon parempi kuin eilinen maanantai. Eilen töissä minusta tuntui siltä kuin taannoin ensimmäisellä autokoulun ajotunnilla, kun puolen tunnin parkkipaikalla pyörimisen jälkeen ("tuossa on jarru, kaasu ja tämä on kytkin") minut ohjattiin suoraan kaupungin keskustaan, pahimpaan kello neljän ruuhkaan. Soittelin siis eilen käskystä painotaloihin ja lähetin tarjouspyyntöjä 30 hengen teatteriryhmän majoittamisesta ilman selkeää ideaa siitä, mitä olin tekemässä. Illalla olin niin väsynyt, että töistä tullessani kaaduin suoraan sänkyyn ja nukahdin, vaikka viereisessä huoneessa telkkari ja 4 ihmistä melusivat kilpaa. Herättyäni kello olikin niin paljon, että ehdin vain hieman keräillä likaisia astioita pois olohuoneesta ennen kuin ovisummeri aloitti taas pirinänsä ja asunnonkatselijat alkoivat virrata sisään päättymättömänä letkana. Niitä tuli välillä sisään niin monta yhtä aikaa, ettemme tienneet, kenelle puhua. Illalla kun katsoimme niin kutsuttua casting-vihkoamme, johon kaikki halukkaat olivat jättäneet yhteystietonsa, emme enää muistaneet kasvoja kaikkien nimien takana. Olemme kuitenkin luottaneet intuitioon tässä asiassa: hyvät tyypit tunnistaa lähes siitä hetkestä kun he astuvat ovesta sisään ja olemme olleet hyvien tyyppien suhteen ihmeellisen yksimielisiä.
Eilen noin klo 22 suljimme ovet lopullisesti ja teimme valinnan. Uudet kämppäkaverimme ovat (drum roll, please): ruotsalaistyttö Kajsa ja baskipoika Unai. Kolmanneksi olisimme halunneet erään sympaattisen saksalaisen pojan joka kävi eilen, mutta juuri saamamme tiedon mukaan hän on jo vastaanottanut toisen asunnon. Julian jätti casting-vihkomme töihin, joten korvaavan kämppiksen valinta tapahtuu vasta huomenna. Vähän harmi, koska olimme kiikun kaakun saksalaisen ja erään nuoren Extremadurasta kotoisin olevan espanjalaispojan välillä, ja nyt emme voi soittaa espanjalaiselle kun hänenkin puhelinnumeronsa on Julianin työpaikalla.
Julian ja Lucia, jotka siis jäävät minun lisäkseni asuntoon, hyväksyivät ilman vastalauseita minun ehdokkaani ruotsalaistytön, vaikka kumpikaan ei edes tavannut häntä. Naapureillamme taitaa olla aika hyvä maine. Unai puolestaan hurmasi koko huushollin olemuksellaan. Hän on Repsolilla työskentelevä kemisti, hyvätapainen, hauska ja kaiken lisäksi hyvännäköinen. Lucia, joka tosin ei tavannut tätäkään henkilöä, suunnitteli jo kertomamme perusteella niitä reaktioita, jota tämä kemisti hänessä saisi aikaan, haha. Noh, jäitä hattuun: mies on varattu.
Lucia on muutenkin ollut aika passiivinen tämän kämppisasian tiimoilta. Hän oli viikonlopun pois ja nukkui eilen meidän kenenkään tietämättä koko iltapäivän huoneessaan, kunnes asunto muuttui taas julkiseksi näyttelytilaksi. Hän oli kuulemani mukaan istunut juuri vessassa, kun Jordan oli avannut oven esitelläkseeen kylpyhuoneen jollekin pojalle. Joskus wc:n ovi kannattaa lukita...
Illalla meitä odotti vielä yksi farssi, kun Jordan soitti juuri lomiltaan palailevalle vuokraisännällemme Santosille kertoakseen, että asunnossa vaihtuu miehitys ja pyytääkseen, että hän ostaa huoneisiin uudet huonekalut, sillä vanhat asukkaat aikovat viedä mukanaan kaiken oman. Yleensä Espanjassa asunnot vuokrataan kalustettuna, mutta nyt kun katson mitä kaikkea Noemi ja Alvarito täältä kantavat pois, minulle on pikkuhiljaa valjennut, että tämä asunto on poikkeus sääntöön. En tiedä jääkö meille edes astioita.
Santosin vastaus Jordanin puheluun oli täystyrmäys: hän ilmoitti nostavansa vuokraa 10:llä eurolla kaikilta uusilta vuokralaisilta, lupasi korkeintaan ostaa tyhjentyviin huoneisiin uudet kapeat (90cm) sängyt ja uhkasi, että meidän täytyy korvata rikkoutunut lämminvesivaraaja, josta esimerkiksi minulla ei ollut mitään aavistustakaan.
Istuimme hetken tyrmistyneinä sohvalla: miten kerromme uusille vuokralaisille, että heidän vuokransa ei olekaan sitä mitä luvattiin ja että heillä ei välttämättä ole edes sänkyä uudessa asunnossaan? Mietimme 5 minuuttia, ja Julian soitti isännälle uudestaan. Välillä en ymmärrä ollenkaan, millä logiikalla täällä pelataan, sillä Julian lopetti puhelun erittäin tyytyväisenä: Santos ei ainoastaan perunut vuokrankorotusta vaan myös ehdotti itse, että hän ostaisi metallirunkoiset parisängyt huoneisiin.
Huomenillalla Santos tulee tekemään vuokrasopimukset uusille tulokkaille, myös minulle. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy herätä aikaisin ennen töihinmenoa ja lähteä etsimään pankkia, johon avata tili. Vuokranmaksu ei näköjään hoidukaan Madridissa kädestä käteen riihikuivalla, kuten syvässä etelässä Granadassa. Täällä tehdään oikea vuokrasopimus, johon laitetaan espanjalaisen pankkitilin numero, jonka avulla herra vuokranantaja itse nostaa tarvittavan summan tililtämme aina kuun alussa. Se, että jollain ulkopuolisella on suora käyttöoikeus tiliini pelkän tilinumeron perusteella kuulostaa mielestäni ennen kuulumattomalta, mutta on täällä kuulemma ihan normaali käytäntö, jota kutsutaan nimellä pago domiciliado. Täällä on myös vieläkin yleistä, että pankkiasioita hoidetaan pankkikortin sijasta pankkikirjalla, joka taas on nimeltään libreta. Tämä kirjanen tungetaan pankkiautomaattiin esimerkiksi nostoja tehtäessä, ja kone lyö siihen pankkitapahtuman tiedot. Vaikuttaa suomalaisen silmin kivikautiselta, mutta kuten sanottu, monesti täällä täytyy vaan kohauttaa hartioitaan, sillä kaikkea ei voi ymmärtää.
Pankit ovat täällä auki vain klo 8.30-14.30, joten en ole tähän mennessä saanut töiden takia aikaiseksi mennä ottamaan asioista selvää. Saa nähdä miten minun huomenna käy, sillä olen edelleen siinä uskossa, että ennen pankkitilin avaamista Espanjassa ulkomaalaisen täytyy ilmoittautua kaupungin asukkaaksi poliisilaitoksella. Tätäkään en ole tietenkään vielä tehnyt, enkä huomennakaan sitä ehdi siinä 1,5h mitä minulla on peliaikaa ennen töiden alkua. Luvassa on siis uusi jännittävä luku kertomukseen.
Anniina
Alla vielä tämänhetkinen näkymä parvekkeeltamme. Heti alapuolella on yksi lukuisista alueella sijaitsevista teattereista. Tämän vaikuttaisi olevan erikoistunut flamencoon, ja väkeä näyttää riittävän joka iltaisiin esityksiin.
sunnuntai 23. elokuuta 2009
Iltapala
Hahhah, valtakunnallisella tv-kanavalla näytetään parhaaseen katseluaikaan aurinkorantoja eri puolilta Espanjaa. Ainoastaan yläosattomat auringonpalvojat pääsevät haastateltavaksi, ja zoomia ei säästellä ruumiinosia kuvattaessa. Eräskin pariskunta esittelee ylpeinä tatuointejaan: miehellä lukee "I´m the best" hauiksessa ja naisella on stringibikinin alaosan yläpuolelle sijoittuva tribaalikuvio. Myöhemmin kamera piipahtaa nudistirannalla, josta se siirtyy jonnekin etelään (Kanarialle?), missä öljytyt kääpiömiesstripparit (kyllä, luitte oikeen, kääpiömiesstripparit) esiintyvät villiintyneelle naislaumalle. Televisio on täällä harvoin auki - ymmärrettävistä syistä.
Sunnuntaista ja kaiken turhuudesta
On jälleen liian kuuma. Vettä ei voi juoda kylliksi ja deodorantti pettää jatkuvasti. Kaikki kämppikset ovat saman katon alla miinus espanjalainen Lucia, joka huitelee aika usein teillä tietämättömillä. Kukaan ei tee mitään, ihan kuin aika olisi pysähtynyt. Odotamme taas asunnonkatselijoita, joita olisi pitänyt alkaa jo virtaamaan, onneksi mun ei tarvitse etsiä asuntoa tässä helteessä.
Jos olisin turistina Madridissa, olisin tänä aamuna suunnannut Rastroon, joka on sunnuntaisin järjestettävä korttelien kokoinen katukirpputori Lavapiésin kaupunginosassa. Rastro on suomeksi 'jälki' ja nimi juontaa juurensa paikalla ennen sijainneista teurastamoista, joista veri valui mäkisten katujen yläpäästä alas. Sanotaan, että sitä mitä et löydä Rastrosta, ei ole olemassakaan. Ennen auringonlaskua menisin Retiron puistoon katselemaan ihmisiä ja kuuntelemaan sinne kerääntyvien rummuttajien rytmejä. Mutta koska asun täällä, ajattelen voivani käydä Rastrossa tai Retirossa koska vaan, monta kertaa - kyllästymiseen asti - ja niin en tee tänäänkään liiku lähikauppaamme kauemmas. Olen ollut täällä reilun viikon näkemättä vilaustakaan niistä paikoista, jotka uskollisesti kiersin vieraillessani täällä. Tämä Madrid jossa elän ei ole sama kuin matkailijan Madrid.
Eilen kävimme suomalaistyttöjen ja meksikolaispoikien (kämppis-Julian ja pari hänen kaveriaan) kanssa muutamalla rock/brittipop-klubilla. Ihan ok-paikkoja, mutta vähän eri meiningillä kuin Suomessa. Täällä myös miehet tanssivat eikä kukaan törttöile kännissä. Hieman minua myös kummastutti, kun illan kovimmat nostatus-biisit taisivat olla Nirvanan Smells Like Teen Spirit ja Rage Against the Machinen Killing in the Name. So nineties...
Suomi on vielä sitkeästi ajatuksissani. Riemastuin, kun eilinen dj soitti kappaleen, johon oli miksattu suomalais-ranskalaisen The Dø -duoa, ja klubbailun jälkeisillä jatkoilla googlasin uudelle meksikolaisystävällemme kuvia Pispalasta. Hän oli kovin vaikuttunut näkemästään - tai sitten hän vain yritti olla mieliksi. Kotiin saavuin klo 6:n maissa, samaan aikaan kun yökerhot täällä sulkevat ovensa, ja söin aamupalaksi Don Simon gazpachoa. Purkin kyljessä oli ainesosaluettelo myös suomeksi, mikä myös toi keittiöömme tuulahduksen kotoa. Sitten menin nukkumaan ja näin unta sadonkorjuusta.
Ovisummeri pirisee. Täällä ramppaa asunnonkatselijoita ties mistä päin maailmaa. Kaikki ovat jostain syystä olleet naispuolisia. En tiedä mitä Madridin asunnottomille miehille on tapahtunut, sillä tästä on kovaa vauhtia tulossa tyttökommuuni. Itse suosisin 50/50 -jakoa. Minä en oikein tällä hetkellä jaksa puhua kellekään, onneksi Julian on aina reipas ja hoitaa esittelyt. --tilannepäivitys-- Äsken kävi todella sympaattinen ruotsalaistyttö, jonka minä ottaisin kyllä heti kämppikseksi. Aion pitää hänen puoliaan kun valinnan aika tulee.
-Anniina
Jos olisin turistina Madridissa, olisin tänä aamuna suunnannut Rastroon, joka on sunnuntaisin järjestettävä korttelien kokoinen katukirpputori Lavapiésin kaupunginosassa. Rastro on suomeksi 'jälki' ja nimi juontaa juurensa paikalla ennen sijainneista teurastamoista, joista veri valui mäkisten katujen yläpäästä alas. Sanotaan, että sitä mitä et löydä Rastrosta, ei ole olemassakaan. Ennen auringonlaskua menisin Retiron puistoon katselemaan ihmisiä ja kuuntelemaan sinne kerääntyvien rummuttajien rytmejä. Mutta koska asun täällä, ajattelen voivani käydä Rastrossa tai Retirossa koska vaan, monta kertaa - kyllästymiseen asti - ja niin en tee tänäänkään liiku lähikauppaamme kauemmas. Olen ollut täällä reilun viikon näkemättä vilaustakaan niistä paikoista, jotka uskollisesti kiersin vieraillessani täällä. Tämä Madrid jossa elän ei ole sama kuin matkailijan Madrid.
Eilen kävimme suomalaistyttöjen ja meksikolaispoikien (kämppis-Julian ja pari hänen kaveriaan) kanssa muutamalla rock/brittipop-klubilla. Ihan ok-paikkoja, mutta vähän eri meiningillä kuin Suomessa. Täällä myös miehet tanssivat eikä kukaan törttöile kännissä. Hieman minua myös kummastutti, kun illan kovimmat nostatus-biisit taisivat olla Nirvanan Smells Like Teen Spirit ja Rage Against the Machinen Killing in the Name. So nineties...
Suomi on vielä sitkeästi ajatuksissani. Riemastuin, kun eilinen dj soitti kappaleen, johon oli miksattu suomalais-ranskalaisen The Dø -duoa, ja klubbailun jälkeisillä jatkoilla googlasin uudelle meksikolaisystävällemme kuvia Pispalasta. Hän oli kovin vaikuttunut näkemästään - tai sitten hän vain yritti olla mieliksi. Kotiin saavuin klo 6:n maissa, samaan aikaan kun yökerhot täällä sulkevat ovensa, ja söin aamupalaksi Don Simon gazpachoa. Purkin kyljessä oli ainesosaluettelo myös suomeksi, mikä myös toi keittiöömme tuulahduksen kotoa. Sitten menin nukkumaan ja näin unta sadonkorjuusta.
Ovisummeri pirisee. Täällä ramppaa asunnonkatselijoita ties mistä päin maailmaa. Kaikki ovat jostain syystä olleet naispuolisia. En tiedä mitä Madridin asunnottomille miehille on tapahtunut, sillä tästä on kovaa vauhtia tulossa tyttökommuuni. Itse suosisin 50/50 -jakoa. Minä en oikein tällä hetkellä jaksa puhua kellekään, onneksi Julian on aina reipas ja hoitaa esittelyt. --tilannepäivitys-- Äsken kävi todella sympaattinen ruotsalaistyttö, jonka minä ottaisin kyllä heti kämppikseksi. Aion pitää hänen puoliaan kun valinnan aika tulee.
-Anniina
lauantai 22. elokuuta 2009
El mundo es un pañuelo
Otsikko on espanjaa ja tarkoittaa, että maailma on nenäliina eli toisin sanoen pieni paikka. Tänään se päästiin taas todistamaan ja huh, mikä yhteensattuma siihen liittyykään.
Heräsin suhteellisen myöhään eilisen illanvieton väsyttämänä (kiitos tytöt ja pojat mukavasta illasta), ja aamumuroja hörppiessäni kämppis-Noemi kysyi, haluaisinko lähteä uima-altaalle. No halusinhan minä, joten pakkauduimme autoon Noemin ja kämppis-Julianin kanssa, ja karautimme Lagosin julkiselle uima-altaalle. Lago on yhtä kuin järvi ja kyseessä on yksi Madridin alueen harvoista vesistöistä, vaikka suomalaisessa mittakaavassa kyse on tuskin lampea kummemmasta lätäköstä.
Onni oli taas matkassa kun uima-allas ei ollut jostain kumman syystä täyteen ammuttu helteisestä lauantai-iltapäivästä huolimatta. Julian kertoi joskus jonottaneensa kyseisessä paikassa tunnin sisäänpääsyä. Alueella on ilmeisesti 2 avoallasta ja yksi sisäallas, ja avoaltaat ilmeisesti pidetään viileänä jäähdytyksen avulla näin kesällä, sen verran raikasta oli pulahtaa veteen. Vietimme parisen tuntia uiden ja nurmikolla makoillen, vaikka paikallaan makaaminenkin kävi työstä polttavan auringon alla.
Parin tunnin lillumisen ja makaamisen jälkeen olimme valmiita siirtymään lounaalle lähellä sijaitsevaan pitkät perinteet omaavaan Casa Mingo -nimiseen sidreriaan, asturialaiseen siideriravintolaan, joka perustettiin jo vuonna 1888 kun asturialaiset kaivostyöläiset tulivat Madridiin rakentamaan Principe Píon rautatieasemaa. Juuri kun olimme tekemässä lähtöä altaalta, satuin kääntymään ympäri. Minulle tapahtuu usein ulkomailla niin, että alan tunnistaa tuttujen ihmisten kasvoja vastaantulijoissa. Tällä kertaa näin kuitenkin edessäni niin hämmästyttävästi serkkupoikaani muistuttavan henkilön, että en voinut jäädä kuin tuijottamaan. En uskaltanut sanoa mitään, koska ajattelin kaikkien pitävän minua hulluna kun luulen suomalaisen serkkuni eksyneen madridilaiselle uima-altaalle.
Poika kuitenkin aisti tuijotukseni ja kääntyi myös katsomaan. En muista kumpi avasi suunsa ensin ja mitä sanottiin, mutta todellisuus on joskus tarua uskomattomampi sillä kyseessä todella oli serkkuni J, ilmielävänä madridilaisella uima-altaalla. Hän oli saapunut eilen illalla bussilla pohjois-Espanjasta odottamaan huomenna lähtevää lentoa Suomeen. J:n oli tarkoitus kävellä Camino de Santiago, mutta elokuun kuumuus kävi ylivoimaiseksi, joten hän palaa suunniteltua aikaisemmin. Osaisiko joku laskea, mikä on kohtaamisemme todennäköisyys, kun yksistään Madridissa asuu reilu kolme miljoonaa ihmistä?
Kun alkujärkytyksestä selvittiin (minä kirjaimellisesti tärisin, niin hämmästynyt olin), J liittyi lounasseuraamme. Saimme nauttia kanasta, chorizo-makkarasta, juustosta, leivästä, kalapiiraasta ja luonnollisesti asturialaisesta siideristä koostuvan lounaamme lähes tyhjällä terassilla. Olisimme halunneet siiderin pöytään heti kättelyssä ennen ruokatilausta, mutta tarjoilijalla oli pokkaa ehdottaa, että hän toisi sen vasta ruokien kanssa koska ei jaksa kävellä monta kertaa terassin ja ravintolan sisätilojen väliä. Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä.
Nyt olen taas kotona suunnittelemassa illan kujeita. Serkkupoika lähti tästä hetki sitten kohti hostelliaan. Koetin markkinoida hänelle hostellin vieressä sijaitsevaa Reina Sofian taidemuseota, johon on lauantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin ilmainen sisäänpääsy. Ehkä joskus vielä hyväksyn, etteivät läheskään kaikki rakasta museoita yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei vaikka niiden sisältä löytyisi Picasson Guernica. J olisi ollut myös enemmän kuin tervetullut viettämään toisen yönsä Madridissa meidän residenssissämme, mutta valmiiksi maksettu oma huone hostellissa vei voiton. Ymmärrän häntä kyllä, matka on ollut varmasti enemmän kuin uuvuttava. Pikku siesta olisi paikallaan myös minulle, mutta kello on jälleen kerran jo puoli yhdeksän illalla. Aika saa siivet Madridissa - olen ollut täällä jo viikon, vaikka se on tuntunut yhdeltä hujaukselta.
-Anniina
Heräsin suhteellisen myöhään eilisen illanvieton väsyttämänä (kiitos tytöt ja pojat mukavasta illasta), ja aamumuroja hörppiessäni kämppis-Noemi kysyi, haluaisinko lähteä uima-altaalle. No halusinhan minä, joten pakkauduimme autoon Noemin ja kämppis-Julianin kanssa, ja karautimme Lagosin julkiselle uima-altaalle. Lago on yhtä kuin järvi ja kyseessä on yksi Madridin alueen harvoista vesistöistä, vaikka suomalaisessa mittakaavassa kyse on tuskin lampea kummemmasta lätäköstä.
Onni oli taas matkassa kun uima-allas ei ollut jostain kumman syystä täyteen ammuttu helteisestä lauantai-iltapäivästä huolimatta. Julian kertoi joskus jonottaneensa kyseisessä paikassa tunnin sisäänpääsyä. Alueella on ilmeisesti 2 avoallasta ja yksi sisäallas, ja avoaltaat ilmeisesti pidetään viileänä jäähdytyksen avulla näin kesällä, sen verran raikasta oli pulahtaa veteen. Vietimme parisen tuntia uiden ja nurmikolla makoillen, vaikka paikallaan makaaminenkin kävi työstä polttavan auringon alla.
Parin tunnin lillumisen ja makaamisen jälkeen olimme valmiita siirtymään lounaalle lähellä sijaitsevaan pitkät perinteet omaavaan Casa Mingo -nimiseen sidreriaan, asturialaiseen siideriravintolaan, joka perustettiin jo vuonna 1888 kun asturialaiset kaivostyöläiset tulivat Madridiin rakentamaan Principe Píon rautatieasemaa. Juuri kun olimme tekemässä lähtöä altaalta, satuin kääntymään ympäri. Minulle tapahtuu usein ulkomailla niin, että alan tunnistaa tuttujen ihmisten kasvoja vastaantulijoissa. Tällä kertaa näin kuitenkin edessäni niin hämmästyttävästi serkkupoikaani muistuttavan henkilön, että en voinut jäädä kuin tuijottamaan. En uskaltanut sanoa mitään, koska ajattelin kaikkien pitävän minua hulluna kun luulen suomalaisen serkkuni eksyneen madridilaiselle uima-altaalle.
Poika kuitenkin aisti tuijotukseni ja kääntyi myös katsomaan. En muista kumpi avasi suunsa ensin ja mitä sanottiin, mutta todellisuus on joskus tarua uskomattomampi sillä kyseessä todella oli serkkuni J, ilmielävänä madridilaisella uima-altaalla. Hän oli saapunut eilen illalla bussilla pohjois-Espanjasta odottamaan huomenna lähtevää lentoa Suomeen. J:n oli tarkoitus kävellä Camino de Santiago, mutta elokuun kuumuus kävi ylivoimaiseksi, joten hän palaa suunniteltua aikaisemmin. Osaisiko joku laskea, mikä on kohtaamisemme todennäköisyys, kun yksistään Madridissa asuu reilu kolme miljoonaa ihmistä?
Kun alkujärkytyksestä selvittiin (minä kirjaimellisesti tärisin, niin hämmästynyt olin), J liittyi lounasseuraamme. Saimme nauttia kanasta, chorizo-makkarasta, juustosta, leivästä, kalapiiraasta ja luonnollisesti asturialaisesta siideristä koostuvan lounaamme lähes tyhjällä terassilla. Olisimme halunneet siiderin pöytään heti kättelyssä ennen ruokatilausta, mutta tarjoilijalla oli pokkaa ehdottaa, että hän toisi sen vasta ruokien kanssa koska ei jaksa kävellä monta kertaa terassin ja ravintolan sisätilojen väliä. Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä.
Nyt olen taas kotona suunnittelemassa illan kujeita. Serkkupoika lähti tästä hetki sitten kohti hostelliaan. Koetin markkinoida hänelle hostellin vieressä sijaitsevaa Reina Sofian taidemuseota, johon on lauantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin ilmainen sisäänpääsy. Ehkä joskus vielä hyväksyn, etteivät läheskään kaikki rakasta museoita yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei vaikka niiden sisältä löytyisi Picasson Guernica. J olisi ollut myös enemmän kuin tervetullut viettämään toisen yönsä Madridissa meidän residenssissämme, mutta valmiiksi maksettu oma huone hostellissa vei voiton. Ymmärrän häntä kyllä, matka on ollut varmasti enemmän kuin uuvuttava. Pikku siesta olisi paikallaan myös minulle, mutta kello on jälleen kerran jo puoli yhdeksän illalla. Aika saa siivet Madridissa - olen ollut täällä jo viikon, vaikka se on tuntunut yhdeltä hujaukselta.
-Anniina
perjantai 21. elokuuta 2009
Viikon loppu
Puolentoista vuorokauden sairasloma keskellä viikkoa teki hyvää, ja nyt tuntuu kuin minua ei olisi mikään koskaan vaivannutkaan. Viimeisen pastillinkin nielin aamulla, nyt on antibioottikuuri ohi, jes.
Eilen tuntui ekaa kertaa siltä, että on edes melkein töissä kun istuuduin yksin työpöydän ääreen edeltäjäni viettäessä ansaittua vapaapäivää. J on myös tänään poissa, joten minä koetan olla sotkematta asioita (juuri sotkin näppiksen nektariinilla) ja hoitaa niitä myös parhaani mukaan eteenpäin. Äsken lähetin tarjouspyynnön painofirmalle kirjanmerkistä ja flaijerista, jota Instituutti suunnittelee Noche en Blanco -kulttuuritapahtumaa varten. Kyseessä on Madridissa järjestettävä taiteiden yö, joka ajoittuu täydenkuun aikaan syyskuun puolivälissä. Instituutti on järjestämässä yhdessä pohjoismaiden suurlähetystöjen kanssa kirjallisuusistuntoa, jossa näyttelijät tulkitsevat katkelmia vastikään espanjaksi käännetystä pohjoismaalaisesta jännitysnovellikokoelmasta. Jostain pitäisi kyseistä iltaa varten hankkia myös lakritsia.
Olen toistaiseksi vähän ihmeissäni omasta roolistani tässä toimistossa. Olen joissakin asioissa aluksi enemmän tarkkailija kuin suuna päänä sekaan juoksija, ja nyt huomaan taas oman varovaisuuteni uuden tilanteen edessä. Tämä liittyy myös siihen, etten tahdo turhaan vaivata kiireisiä ihmisiä tyhmillä kysymyksilläni (joo joo, tiedän ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan, jne.). Ensi viikoksi J tulee vielä onneksi töihin, joten voin kaataa kaikki tyhmät kysymykseni hänen niskaansa.
Eilen kävimme työkaverini A:n ja hänen suomalaisten vieraidensa kanssa töiden jälkeen terassilla maistelemassa turistihintaista olutta. Kun loppulaskun aika tuli (37 euroa 10:stä pienestä tuopista eli cañasta ja muutamasta hassusta oliivista ja suolanaksusta, juojiahan oli siis 5), epäilimme vedätystä, mutta samat hinnat seisoivat painettuina ravintolan seinässä. Sisätiloissa oluen nauttiminen olisi ollut noin puolet edullisempaa. Ei auttanut muu kuin kaivella kuvetta ja pulittaa rahat Espanjan kalleimmista cañoista. Enempään minulla ei sillä erää ollut varoja, joten läksin kotiin.
Kotona odottikin sitten lista täynnä potentiaalisten asunnonkatsejioiden nimiä. Muistan tännekin kirjottaneeni, että minun täytyy toivoa kämppisteni katoamista, jotta saan itselleni isomman huoneen. No, joskus toiveet toteutuvat, sillä jo seuraavana päivänä tänne saapumiseni jälkeen kämppikseni Jordan ilmoitti, että hän plus kaksi muuta, ranskalainen Noemi ja hänen poikaystävänsä Alvarito muuttavat pois kuun vaihteessa.
Nyt meillä on siis hakusessa 3 asuinkumppania, ja minä saan valita uuden huoneen. Eilen tutustuimme kahteen hyperaktiiviseen malagalaistyttöön, ujonoloiseen balettitanssijaan ja yhteen italialaiseen. Tänään kun tulin töistä, täällä oli ehtinyt käydä jo yksi ranskalainen ja kierros saksalaispojan kanssa oli kesken. Tänään tulee vielä ainakin yksi katselija ja sunnuntaina lisää. Julian, Noemi ja Jordan käyvät juuri ympärilläni kiihkeää keskustelua siitä, kenelle huoneet vuokrataan. Minun pääni on tyhjä. Kukaan tähän astisista ehdokkaista ei ole suoraan sanottuna tehnyt minuun suurta vaikutusta. Taidan valita kadunpuoleisen huoneen, jossa on parveke.
Eilen kävimme vielä iltasella Julianin ja Noemin kanssa istumassa läheisellä aukiolla eli plazalla, jossa kiinalaiset myyvät kylmää kaljaa vetolaukuista ja espanjalaiset hipit harjoittelevat yksipyöräisellä ajoa. Lämpötila pysyttelee tukalan puolella vielä auringonlaskun jälkeenkin. Olimme menossa terassille, mutta kaikki paikat olivat täynnä, joten istuimme puiston penkille. Ympärillämme pyöri paljon koiria, erityisesti ranskalaisia bulldogeja, jotka tuntuvat olevan muotia, ja Noemi ja Julian kehittivät kiihkeän keskustelun siitä, mikä on koiran oikea paikka (Julian: koira on kesytetty kotieläin, Noemi: koira ei kuulu kaupunkiin). Minä tyydyin istumaan heidän välissään ja kuuntelemaan. Espanjaksi monet mielipiteeni katoavat. En vieläkään osaa ajatella kriittisesti tällä kielellä.
Tänään myöhästyin töistä, koska kävelin ajatuksissani väärää katua. Kun havahduin siihen, että ympäristö näytti oudolta, luulin vain kävelleeni liian kauas. Käännyin takaisin, mutta kesti vielä tovi ennen kuin tajusin olevani väärällä kadulla.
Hups! Tajusin juuri, että klo on jo puoli 9 ja olen sopinut treffit puolen tunnin päästä työkavereideni kanssa. On yhden harjoittelijan läksijäiset, ja hän on kutsunut Instituutin väkeä kotiinsa syömään. Täytyy pistää töpinäksi!!
Hasta luego,
Anniina
Ps. Sain tänään sähköpostin, jossa kerrottiin, että lentoni Madridista Helsinkiin ennen joulua on peruttu. En tiedä, minne päin maailmaa puheluni päätyi, mutta melkisen sirkuksen ja usean puhelun jälkeen minulla on korvaavat lennot. Joulu pelastettu.
Eilen tuntui ekaa kertaa siltä, että on edes melkein töissä kun istuuduin yksin työpöydän ääreen edeltäjäni viettäessä ansaittua vapaapäivää. J on myös tänään poissa, joten minä koetan olla sotkematta asioita (juuri sotkin näppiksen nektariinilla) ja hoitaa niitä myös parhaani mukaan eteenpäin. Äsken lähetin tarjouspyynnön painofirmalle kirjanmerkistä ja flaijerista, jota Instituutti suunnittelee Noche en Blanco -kulttuuritapahtumaa varten. Kyseessä on Madridissa järjestettävä taiteiden yö, joka ajoittuu täydenkuun aikaan syyskuun puolivälissä. Instituutti on järjestämässä yhdessä pohjoismaiden suurlähetystöjen kanssa kirjallisuusistuntoa, jossa näyttelijät tulkitsevat katkelmia vastikään espanjaksi käännetystä pohjoismaalaisesta jännitysnovellikokoelmasta. Jostain pitäisi kyseistä iltaa varten hankkia myös lakritsia.
Olen toistaiseksi vähän ihmeissäni omasta roolistani tässä toimistossa. Olen joissakin asioissa aluksi enemmän tarkkailija kuin suuna päänä sekaan juoksija, ja nyt huomaan taas oman varovaisuuteni uuden tilanteen edessä. Tämä liittyy myös siihen, etten tahdo turhaan vaivata kiireisiä ihmisiä tyhmillä kysymyksilläni (joo joo, tiedän ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan, jne.). Ensi viikoksi J tulee vielä onneksi töihin, joten voin kaataa kaikki tyhmät kysymykseni hänen niskaansa.
Eilen kävimme työkaverini A:n ja hänen suomalaisten vieraidensa kanssa töiden jälkeen terassilla maistelemassa turistihintaista olutta. Kun loppulaskun aika tuli (37 euroa 10:stä pienestä tuopista eli cañasta ja muutamasta hassusta oliivista ja suolanaksusta, juojiahan oli siis 5), epäilimme vedätystä, mutta samat hinnat seisoivat painettuina ravintolan seinässä. Sisätiloissa oluen nauttiminen olisi ollut noin puolet edullisempaa. Ei auttanut muu kuin kaivella kuvetta ja pulittaa rahat Espanjan kalleimmista cañoista. Enempään minulla ei sillä erää ollut varoja, joten läksin kotiin.
Kotona odottikin sitten lista täynnä potentiaalisten asunnonkatsejioiden nimiä. Muistan tännekin kirjottaneeni, että minun täytyy toivoa kämppisteni katoamista, jotta saan itselleni isomman huoneen. No, joskus toiveet toteutuvat, sillä jo seuraavana päivänä tänne saapumiseni jälkeen kämppikseni Jordan ilmoitti, että hän plus kaksi muuta, ranskalainen Noemi ja hänen poikaystävänsä Alvarito muuttavat pois kuun vaihteessa.
Nyt meillä on siis hakusessa 3 asuinkumppania, ja minä saan valita uuden huoneen. Eilen tutustuimme kahteen hyperaktiiviseen malagalaistyttöön, ujonoloiseen balettitanssijaan ja yhteen italialaiseen. Tänään kun tulin töistä, täällä oli ehtinyt käydä jo yksi ranskalainen ja kierros saksalaispojan kanssa oli kesken. Tänään tulee vielä ainakin yksi katselija ja sunnuntaina lisää. Julian, Noemi ja Jordan käyvät juuri ympärilläni kiihkeää keskustelua siitä, kenelle huoneet vuokrataan. Minun pääni on tyhjä. Kukaan tähän astisista ehdokkaista ei ole suoraan sanottuna tehnyt minuun suurta vaikutusta. Taidan valita kadunpuoleisen huoneen, jossa on parveke.
Eilen kävimme vielä iltasella Julianin ja Noemin kanssa istumassa läheisellä aukiolla eli plazalla, jossa kiinalaiset myyvät kylmää kaljaa vetolaukuista ja espanjalaiset hipit harjoittelevat yksipyöräisellä ajoa. Lämpötila pysyttelee tukalan puolella vielä auringonlaskun jälkeenkin. Olimme menossa terassille, mutta kaikki paikat olivat täynnä, joten istuimme puiston penkille. Ympärillämme pyöri paljon koiria, erityisesti ranskalaisia bulldogeja, jotka tuntuvat olevan muotia, ja Noemi ja Julian kehittivät kiihkeän keskustelun siitä, mikä on koiran oikea paikka (Julian: koira on kesytetty kotieläin, Noemi: koira ei kuulu kaupunkiin). Minä tyydyin istumaan heidän välissään ja kuuntelemaan. Espanjaksi monet mielipiteeni katoavat. En vieläkään osaa ajatella kriittisesti tällä kielellä.
Tänään myöhästyin töistä, koska kävelin ajatuksissani väärää katua. Kun havahduin siihen, että ympäristö näytti oudolta, luulin vain kävelleeni liian kauas. Käännyin takaisin, mutta kesti vielä tovi ennen kuin tajusin olevani väärällä kadulla.
Hups! Tajusin juuri, että klo on jo puoli 9 ja olen sopinut treffit puolen tunnin päästä työkavereideni kanssa. On yhden harjoittelijan läksijäiset, ja hän on kutsunut Instituutin väkeä kotiinsa syömään. Täytyy pistää töpinäksi!!
Hasta luego,
Anniina
Ps. Sain tänään sähköpostin, jossa kerrottiin, että lentoni Madridista Helsinkiin ennen joulua on peruttu. En tiedä, minne päin maailmaa puheluni päätyi, mutta melkisen sirkuksen ja usean puhelun jälkeen minulla on korvaavat lennot. Joulu pelastettu.
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Ei ainoastaan Serranon perheessä...
..vaan jokaisessa itseään kunnioittavassa espanjalaisessa taloudessa täytyy olla pata negra, kokonainen jalka parasta iberialaista sikaa. Kinkku on espanjalaisille kuin sauna suomalaisille.
Tämän kuvan otin keittiömme roskakorista tänään. Päällä kasvissyöjän vastaisku. Kun kerron espanjalaiselle, etten syö lihaa, hän säälii minua ja vakuuttaa, että kun maistan aitoa jamón serranoa, ei paluuta pupunruokiin ole.
Vielä en ole langennut.
Tämän kuvan otin keittiömme roskakorista tänään. Päällä kasvissyöjän vastaisku. Kun kerron espanjalaiselle, etten syö lihaa, hän säälii minua ja vakuuttaa, että kun maistan aitoa jamón serranoa, ei paluuta pupunruokiin ole.
Vielä en ole langennut.
tiistai 18. elokuuta 2009
Pipi-tyy
Johtajan oikea käsi Elena lähetti minut kotiin kesken päivän kun näytin niin kalpealta. Koetin selittää sen johtuvan siitä että saavuin juuri Suomesta, mutta Elena ei niellyt selitystäni. Kun asia otettiin puheeksi, alkoi minua todellakin hieman heikottamaan. Sinnittelin muutaman tunnin, kunnes J sai ohjelistansa kohdat käytyä kanssani läpi ja läksin kotiin. Huomenna jos yritän töihin, minut kuulemma potkitaan ulos. Loppuviikosta olen taas tervetullut toimistolle, mikäli vointini kohenee.
Tartuin tänään myös ensimmäiseen vastuutehtävääni, kun tarjouduin käymään lähikaupassa ostamassa kahvimaitoa Instituutin laskuun. Tehtävä oli yksinkertainen: (1) ota raha kassasta (2) osta maito (3) säilytä kuitti ja vaihtorahat (4) merkkaa ostos ja loppusumma kuluvihkoon (5) palauta vaihtorahat (6) laita kuitti sille varattuun kirjekuoreen. Kaikki sujui hyvin kunnes päästiin kohtaan (6) ja huomasin kassaneidin antaneen minulle väärän kuitin. Kuuden purkin maitopakkauksen sijaan kuitissa luki hammastahna, deodorantti, lehtisalaatti ym.
Lainasin sairaslomani ratoksi Instituutin kirjastosta Auli Mantilan "Pelon maantiede" -elokuvan ja vanhan numeron Mondo-matkailulehdestä. Kotimatkalla ihmettelin raksamiehiä, jotka olivat heittäytyneet siestalle keskellä työmaataa, vain pahvilipare makuualustana. Miehillä oli siniset, kokopitkät työhaalarit ja he kuorsasivat tyytyväisen oloisena suorassa auringonpaahteessa. Lämpömittari ei ole juuri värähtynyt suuntaan eikä toiseen +36:sta asteesta tuloni jälkeen, eikä kuulemma kahteen kuukauteen sitä ennenkään.
Muutenkin minulla hieman kestää taas tottua paikalliseen nukkumiskulttuuriin. Kuten jo mainittu, ainoa ikkunani avautuu talon rappukäytävään, jonka kautta toissayönä vielä klo 01:10 kuuntelin naapurin pikkupojan tasaista "Má!!" -huutoa. Äitiään siis poju huuteli, ja komeasti kaikui käytävä. Muiden äänten perusteella vaikutti koko perhe olevan vielä siihen aikaa hereillä. Viime yön nukuinkin suosiolla korvatulpat korvissa ja näin unta suuresta torakanmyrkytysoperaatiosta. Keittiössämme vilisee näitä pieniä lemmikkejä, ja kämppikseni pohtivat eilen illalla, pitääkö koko huone kaasuttaa ja sulkea käytöltä joksikin aikaa. Aamulla sain tietää, että pojat olivat yöllä suihkuttaneet tiskikoneen, cucarachat kun näyttäisivät tulevan putkistosta, mutta luulen että noista ötököistä kuullaan vielä.
Minusta kuulette ainakin, muahahahaa!
Anniina
Tartuin tänään myös ensimmäiseen vastuutehtävääni, kun tarjouduin käymään lähikaupassa ostamassa kahvimaitoa Instituutin laskuun. Tehtävä oli yksinkertainen: (1) ota raha kassasta (2) osta maito (3) säilytä kuitti ja vaihtorahat (4) merkkaa ostos ja loppusumma kuluvihkoon (5) palauta vaihtorahat (6) laita kuitti sille varattuun kirjekuoreen. Kaikki sujui hyvin kunnes päästiin kohtaan (6) ja huomasin kassaneidin antaneen minulle väärän kuitin. Kuuden purkin maitopakkauksen sijaan kuitissa luki hammastahna, deodorantti, lehtisalaatti ym.
Lainasin sairaslomani ratoksi Instituutin kirjastosta Auli Mantilan "Pelon maantiede" -elokuvan ja vanhan numeron Mondo-matkailulehdestä. Kotimatkalla ihmettelin raksamiehiä, jotka olivat heittäytyneet siestalle keskellä työmaataa, vain pahvilipare makuualustana. Miehillä oli siniset, kokopitkät työhaalarit ja he kuorsasivat tyytyväisen oloisena suorassa auringonpaahteessa. Lämpömittari ei ole juuri värähtynyt suuntaan eikä toiseen +36:sta asteesta tuloni jälkeen, eikä kuulemma kahteen kuukauteen sitä ennenkään.
Muutenkin minulla hieman kestää taas tottua paikalliseen nukkumiskulttuuriin. Kuten jo mainittu, ainoa ikkunani avautuu talon rappukäytävään, jonka kautta toissayönä vielä klo 01:10 kuuntelin naapurin pikkupojan tasaista "Má!!" -huutoa. Äitiään siis poju huuteli, ja komeasti kaikui käytävä. Muiden äänten perusteella vaikutti koko perhe olevan vielä siihen aikaa hereillä. Viime yön nukuinkin suosiolla korvatulpat korvissa ja näin unta suuresta torakanmyrkytysoperaatiosta. Keittiössämme vilisee näitä pieniä lemmikkejä, ja kämppikseni pohtivat eilen illalla, pitääkö koko huone kaasuttaa ja sulkea käytöltä joksikin aikaa. Aamulla sain tietää, että pojat olivat yöllä suihkuttaneet tiskikoneen, cucarachat kun näyttäisivät tulevan putkistosta, mutta luulen että noista ötököistä kuullaan vielä.
Minusta kuulette ainakin, muahahahaa!
Anniina
maanantai 17. elokuuta 2009
Suomen Madridin kulttuuri-instituutista, hyvää päivää
Ensimmäinen työpäivä on nyt onnistuneesti takana. Instituutti on aika lailla vielä kesäajassa, mikä antaa minulle aikaa tutustua tuleviin työtehtäviini rauhassa. En voi kylliksi ylistää asuntoni sijaintia: varasin aamulla työmatkaan, jonka taitan kävellen, reilut puoli tuntia. Ehdin juoda kahvitkin matkalla, ja koska onneton suuntavaistoni teki kerrankin yhteistyötä kanssani, saavuin Instituutille ennen muita. Todellisuudessa matka taittuu siis noin 15 minuutissa. Työpäivä alkaa klo 10 ja päättyy, kun kello lyö kuusi, tosin ylityötunteja kertyy kuulemma rutkasti etenkin näyttelyiden avajaisten alla.
Toimisto on viihtyisä avarine näyttelytiloineen ja kirjastoineen. Työtiimi muodostuu tällä hetkellä kuudesta henkilöstä, joista kaikki ovat naisia. Instituutin johtajan, Martti Pärssisen, tapaan mahdollisesti ensi viikolla. Vakituisia työntekijöitä on johtajan lisäksi vain yksi, me loput olemme harjoittelijoita, joista kullakin on oma vastuualueensa. Minulle siirtyy lähiviikkoina Instuutin infovastuu, joka käsittää ainakin Instituuttiin saapuvan ja sieltä lähtevän infopostin hoidon, tiedotus- ja arkistointitehtäviä ja Instituutin kirjaston ylläpidon. Edeltäjäni oli armollisesti koonnut minulle kuuden sivun ohjelistan tulevista tehtävistäni ja tulee ainakin tämän viikon perehdyttämään minua kädestä pitäen siihen, mitä tuleman pitää. Pehmeä lasku sopii minulle enemmän kuin hyvin, vaikka tekemällähän sitä ihminen oppii parhaiten.
Koska instituutti on pieni, kaikki tuntuvat puhaltavan yhteen hiileen. Yleisestä ilmapiiristä kertoo jo paljon se, että lounas valmistetaan yhteisvoimin toimiston keittiössä ja luonnollisesti myös syödään yhdessä. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että me kaikki harjoittelijat olemme stereotyyppisen suomalaisen näköisiä. Vaaleahiuksisia naisia, joista kuitenkin lähes kaikki puhuvat hämmästyttävän hyvää espanjaa. Toistaiseksi ehdin udella vasta minua tehtäviini opastavan J:n taustoja, mutta vaikuttaa, että olen erittäin ansioituneessa seurassa. Toivottavasti rahkeeni riittävät edes puoleksi ylläpitämään sitä työpanosta, jota edeltäjäni jo yhden päivän perusteella on osoittanut.
Töiden jälkeen kävin avaamassa uuden puhelinliittymän Yoigon liikkeessä. Tämä lähinnä humoristiselta kuulostava operaattori on lyhyen haastattelukierrokseni perusteella edullisin. Maksoin 20 euroa uudesta sim-kortista, ja sain puheaikaa koko rahalla. Viestit ja puhelut 8 snt kpl/min. Vallan kohtuullista, sanoisin.
Onnistuneiden mobiilikauppojen jälkeen tein uhkarohkean sukelluksen Madridin ostoskadulle, joka kantaa nimeä Calle de Preciados. Vaatimattomana tavoitteenani oli löytää yksinkertainen perushame, jota voisin käyttää niin näillä helteillä kuin myöhemminkin syksyllä sukkahousujen kera. Huomasin nimittäin matkalaukkua tyhjentäessäsi, että olin kuumepäpperössäni onnistunut jättämään kaikki käytännölliset alaosat kotiin. Mukaan oli tarttunut vain kukallinen kietaisuhame ja toinen lähes yhtä turhanpäiväinen kankaanpala. Housujakin löysin vain yhden parin. Ei ole ihme, että matkalaukku painoi vain 22 kg (kahdesta lisäkilosta ei muuten sakotettu, ei edes nuristu kentällä).
Nyt minulla olisi täydellinen tekosyy ostaa uusia vaatteita, mutta kuten aina Espanjassa, saavuin tältäkin kauppakierrokselta kotiin tyhjin käsin. Minä ja latinovaatteet emme yksinkertaisesti sovi yhteen. Syynä lienee peruspohjalainen ruumiinrakenteeni (yhtä tasapaksu kuin Pohjanmaan lakeudet) ja mieltymykseni selkeisiin linjoihin sekä puhtaisiin väreihin. Toisaalta Madrid on niin iso kaupunki,että toivoa lienee vielä jäljellä, vaikka perus Zarat, Mangot ja HM:t eivät minulle mitään tarjoakaan. Seuraavaksi taidan suunnata kauppakeskukseen Mercado de Fuencarral, trenditietoisten ja nuorten suunnittelijoiden kohtaamispaikkaan, joka sekin löytyy kivenheiton päästä kämpiltä. En suostu lannistumaan, vaikka en tainnut löytää sieltäkään mitään viime visiitillä.
Minua kiusannut tauti tuntuu antaneen hieman periksi. Vietinhän koko eilisen päivän kuuliaisesti neljän seinän sisällä. Taisin 24:stä tunnista viettää ainakin 16 nukkuen. Työpaikalla oltiin hyvin huolehtivaisia, kun kerroin tilastani, ja johtajan oikea käsi Elena aikoi jopa etsiä minulle lääkärin kontrollikäyntiä varten. Ja jos tilani taas huononee, voin jäädä kotiin hyvällä omalla tunnolla.
Näihin tunnelmiin,¡hasta la próxima!
Anniina
Toimisto on viihtyisä avarine näyttelytiloineen ja kirjastoineen. Työtiimi muodostuu tällä hetkellä kuudesta henkilöstä, joista kaikki ovat naisia. Instituutin johtajan, Martti Pärssisen, tapaan mahdollisesti ensi viikolla. Vakituisia työntekijöitä on johtajan lisäksi vain yksi, me loput olemme harjoittelijoita, joista kullakin on oma vastuualueensa. Minulle siirtyy lähiviikkoina Instuutin infovastuu, joka käsittää ainakin Instituuttiin saapuvan ja sieltä lähtevän infopostin hoidon, tiedotus- ja arkistointitehtäviä ja Instituutin kirjaston ylläpidon. Edeltäjäni oli armollisesti koonnut minulle kuuden sivun ohjelistan tulevista tehtävistäni ja tulee ainakin tämän viikon perehdyttämään minua kädestä pitäen siihen, mitä tuleman pitää. Pehmeä lasku sopii minulle enemmän kuin hyvin, vaikka tekemällähän sitä ihminen oppii parhaiten.
Koska instituutti on pieni, kaikki tuntuvat puhaltavan yhteen hiileen. Yleisestä ilmapiiristä kertoo jo paljon se, että lounas valmistetaan yhteisvoimin toimiston keittiössä ja luonnollisesti myös syödään yhdessä. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että me kaikki harjoittelijat olemme stereotyyppisen suomalaisen näköisiä. Vaaleahiuksisia naisia, joista kuitenkin lähes kaikki puhuvat hämmästyttävän hyvää espanjaa. Toistaiseksi ehdin udella vasta minua tehtäviini opastavan J:n taustoja, mutta vaikuttaa, että olen erittäin ansioituneessa seurassa. Toivottavasti rahkeeni riittävät edes puoleksi ylläpitämään sitä työpanosta, jota edeltäjäni jo yhden päivän perusteella on osoittanut.
Töiden jälkeen kävin avaamassa uuden puhelinliittymän Yoigon liikkeessä. Tämä lähinnä humoristiselta kuulostava operaattori on lyhyen haastattelukierrokseni perusteella edullisin. Maksoin 20 euroa uudesta sim-kortista, ja sain puheaikaa koko rahalla. Viestit ja puhelut 8 snt kpl/min. Vallan kohtuullista, sanoisin.
Onnistuneiden mobiilikauppojen jälkeen tein uhkarohkean sukelluksen Madridin ostoskadulle, joka kantaa nimeä Calle de Preciados. Vaatimattomana tavoitteenani oli löytää yksinkertainen perushame, jota voisin käyttää niin näillä helteillä kuin myöhemminkin syksyllä sukkahousujen kera. Huomasin nimittäin matkalaukkua tyhjentäessäsi, että olin kuumepäpperössäni onnistunut jättämään kaikki käytännölliset alaosat kotiin. Mukaan oli tarttunut vain kukallinen kietaisuhame ja toinen lähes yhtä turhanpäiväinen kankaanpala. Housujakin löysin vain yhden parin. Ei ole ihme, että matkalaukku painoi vain 22 kg (kahdesta lisäkilosta ei muuten sakotettu, ei edes nuristu kentällä).
Nyt minulla olisi täydellinen tekosyy ostaa uusia vaatteita, mutta kuten aina Espanjassa, saavuin tältäkin kauppakierrokselta kotiin tyhjin käsin. Minä ja latinovaatteet emme yksinkertaisesti sovi yhteen. Syynä lienee peruspohjalainen ruumiinrakenteeni (yhtä tasapaksu kuin Pohjanmaan lakeudet) ja mieltymykseni selkeisiin linjoihin sekä puhtaisiin väreihin. Toisaalta Madrid on niin iso kaupunki,että toivoa lienee vielä jäljellä, vaikka perus Zarat, Mangot ja HM:t eivät minulle mitään tarjoakaan. Seuraavaksi taidan suunnata kauppakeskukseen Mercado de Fuencarral, trenditietoisten ja nuorten suunnittelijoiden kohtaamispaikkaan, joka sekin löytyy kivenheiton päästä kämpiltä. En suostu lannistumaan, vaikka en tainnut löytää sieltäkään mitään viime visiitillä.
Minua kiusannut tauti tuntuu antaneen hieman periksi. Vietinhän koko eilisen päivän kuuliaisesti neljän seinän sisällä. Taisin 24:stä tunnista viettää ainakin 16 nukkuen. Työpaikalla oltiin hyvin huolehtivaisia, kun kerroin tilastani, ja johtajan oikea käsi Elena aikoi jopa etsiä minulle lääkärin kontrollikäyntiä varten. Ja jos tilani taas huononee, voin jäädä kotiin hyvällä omalla tunnolla.
Näihin tunnelmiin,¡hasta la próxima!
Anniina
lauantai 15. elokuuta 2009
Pikainen päivitys pääkallopaikalta
Saavuin tänään onnellisesti puolenpäivän aikaan Madridiin ja purjehdin metrolinjoja pitkin uuteen kotiini. Matka meni hyvin, vaikka vietinkin viimeiset tunnit ennen lähtöä ensiavussa. Kuumeiluni on sittenkin tulehdusperäistä. En tiedä vieläkään tarkkaa diagnoosia, mutta sain esimerkillistä hoitoa kotikaupunkini päivystysasemalla: klo 23:45 sisään, klo 00:00 kokeisiin, ja, heti kun tulokset tulivat, antibioottikuuri, särkylääkettä, 10 päivän sairasloma töistä ja taksilähete linja-autoasemalle, josta lentokenttäkuljetus lähti. Herttainen vanha rouva luuli minua sairaanhoitajaksi joka on lähdössä lomalle kun istuin matkalaukkuineni päivystyksen odotussalissa.
Jouduin sairaalareissun vuoksi menemään kentälle myöhemmällä bussilla, 1,5h suunniteltua myöhemmin ja vielä 30 min. ennen lennon lähtöä seisoin jonossa lähtöselvitykseen. Ruuhkaa aiheutti erityisesti n. 40 espanjalaisen ryhmä, joka oli menossa myöhemmälle lennolle mutta halusivat välttämmättä tehdä lähtöselvityksen yhdessä. En myöhästynyt koneesta, mutta rahaa en ehtinyt nostaa lentokentältä kuten olin suunnitellut. Nyt pysyttelen vain hiljaa ja toivon ettei vuokrarahoja tai -vakuutta kysytä ennen kuin ehdin saada uuden tunnusluvun Sampo Pankin Electron-korttiini.
Toinen takaisku, johon en ollut varautunut on se, ettei entinen puhelinnumeroni olekaan enää käytössä. Kysyin asiasta tänään Vodafonen tiskiltä paikallisessa Stockmann-tavaratalossa eli El Corte Inglésissä, ja sieltä kerrottiin, että 9 kk käyttämättä olleet prepaid-kortit lakkaavat toimimasta. Nyt minun täytyy siis hankkia uusi puhelinnumero, mutta ennen sitä aion tehdä hieman hintavertailua eri operaattorien välillä.
Uudessa asunnossa minua vastassa oli yhden hengen vastaanottokomitea, sillä elokuu on lomakuukausi Espanjassa ja 3 kämppistäni ovat tällä hetkellä jossain nauttimassa kesästä. Julian on meksikolainen ja olemme tavanneet jo muutaman kerran aikaisemmin, joten varsinaista jäätä ei ollut rikottavana (ja jos olisikin, tässä helteessä se taitaisi sulaa itsestään). Nukuin muutaman tunnin minulle varatussa huoneessa, jossa on punainen seinä ja pieni koristeellisesti kalteroitu ikkuna rappukäytävään. Ei mikään palatsi, mutta olisin ollut varautunut pahempaankin. Itse asunto on sopivan nyrjähtänyt, hauskoja julisteita, flyereita ja ilmoitustaulu, johon kiitolliset yövieraat ovat jättäneet viestejä. Julianin lisäksi olen nyt tavannut Lucian, andalusialaisen tytön joka ei ainakaan puhetyylin perusteella ole ehtinyt asua vielä kauan Madridissa. Minun on totta puhuen vaikea välillä ymmärtää kaikkea mitä hän sanoo. Miten ihmeessä selvisin vuoden Granadassa?
Tänä viikonloppuna on Fiesta de la Paloma La Latinan kaupunginosassa. Luulen, että kyseessä on kaupunginosan suojelupyhimyksen kunniaksi järjestetty katujuhla. Julian aikoi tavata kavereitaan siellä ja herrasmiesmäisesti pyysi minua mukaan, mutta minun on nyt parempi levätä. Lucia tuli juuri kotiin 3 elokuvan kanssa ja ehdotti, että katsomme jonkun niistä yhdessä. Mukava ajatus, mutta taitaisin kyllä suoraan sanottuna olla valmis menemään yöpuulle.
Ohos! Tämäkin päivitys venähti aika pitkäksi huomaamattani. Pakko vielä kertoa, kuinka iloinen olin käydessäni lähellä sijaitsevassa chinossa, aasialaisten pitämässä kaupassa jossa hinnat ovat kohdallaan. Ostin 3 kassillista ruokaa, muun muassa kahvia, oliiviöljyä, gazpachoa, puolen kilon paketin tofua, ison pöntön vihreää currytahnaa, tummaa sokeria ym. tarpeellista ruokatavaraa ja loppulasku oli vaivaiset 23 euroa! Toinen hykerryttävä ruokakauppakokemus sattui jo edellä mainitun El Corte Inglésin ruokaosastolla, jossa oli drinkkimaistajaiset. Suomessa olemme tottuneet ruokamaistijaisiin, mutta täällä oli iso ämpäri jäämurskaa, kahta eri lajia alkoholijuomia, limsaa ja limenlehtiä kruunaamaan kokonaisuuden. "¡Sírvate una copa!", tarjoa itsellesi drinkki, mainosti iso kyltti ständin vieressä. Epäselväksi jäi, saiko asiakas tosiaan tehdä juomasekoituksen itse vai kontrolloitiinko touhua jotenkin. Suomessa ei taitaisi moinen toimia.
Kadulta kantautuu "Paljon onnea vaan" espanjaksi. Minä lopettelen tältä päivää.
Buenas noches,
Anniina
Jouduin sairaalareissun vuoksi menemään kentälle myöhemmällä bussilla, 1,5h suunniteltua myöhemmin ja vielä 30 min. ennen lennon lähtöä seisoin jonossa lähtöselvitykseen. Ruuhkaa aiheutti erityisesti n. 40 espanjalaisen ryhmä, joka oli menossa myöhemmälle lennolle mutta halusivat välttämmättä tehdä lähtöselvityksen yhdessä. En myöhästynyt koneesta, mutta rahaa en ehtinyt nostaa lentokentältä kuten olin suunnitellut. Nyt pysyttelen vain hiljaa ja toivon ettei vuokrarahoja tai -vakuutta kysytä ennen kuin ehdin saada uuden tunnusluvun Sampo Pankin Electron-korttiini.
Toinen takaisku, johon en ollut varautunut on se, ettei entinen puhelinnumeroni olekaan enää käytössä. Kysyin asiasta tänään Vodafonen tiskiltä paikallisessa Stockmann-tavaratalossa eli El Corte Inglésissä, ja sieltä kerrottiin, että 9 kk käyttämättä olleet prepaid-kortit lakkaavat toimimasta. Nyt minun täytyy siis hankkia uusi puhelinnumero, mutta ennen sitä aion tehdä hieman hintavertailua eri operaattorien välillä.
Uudessa asunnossa minua vastassa oli yhden hengen vastaanottokomitea, sillä elokuu on lomakuukausi Espanjassa ja 3 kämppistäni ovat tällä hetkellä jossain nauttimassa kesästä. Julian on meksikolainen ja olemme tavanneet jo muutaman kerran aikaisemmin, joten varsinaista jäätä ei ollut rikottavana (ja jos olisikin, tässä helteessä se taitaisi sulaa itsestään). Nukuin muutaman tunnin minulle varatussa huoneessa, jossa on punainen seinä ja pieni koristeellisesti kalteroitu ikkuna rappukäytävään. Ei mikään palatsi, mutta olisin ollut varautunut pahempaankin. Itse asunto on sopivan nyrjähtänyt, hauskoja julisteita, flyereita ja ilmoitustaulu, johon kiitolliset yövieraat ovat jättäneet viestejä. Julianin lisäksi olen nyt tavannut Lucian, andalusialaisen tytön joka ei ainakaan puhetyylin perusteella ole ehtinyt asua vielä kauan Madridissa. Minun on totta puhuen vaikea välillä ymmärtää kaikkea mitä hän sanoo. Miten ihmeessä selvisin vuoden Granadassa?
Tänä viikonloppuna on Fiesta de la Paloma La Latinan kaupunginosassa. Luulen, että kyseessä on kaupunginosan suojelupyhimyksen kunniaksi järjestetty katujuhla. Julian aikoi tavata kavereitaan siellä ja herrasmiesmäisesti pyysi minua mukaan, mutta minun on nyt parempi levätä. Lucia tuli juuri kotiin 3 elokuvan kanssa ja ehdotti, että katsomme jonkun niistä yhdessä. Mukava ajatus, mutta taitaisin kyllä suoraan sanottuna olla valmis menemään yöpuulle.
Ohos! Tämäkin päivitys venähti aika pitkäksi huomaamattani. Pakko vielä kertoa, kuinka iloinen olin käydessäni lähellä sijaitsevassa chinossa, aasialaisten pitämässä kaupassa jossa hinnat ovat kohdallaan. Ostin 3 kassillista ruokaa, muun muassa kahvia, oliiviöljyä, gazpachoa, puolen kilon paketin tofua, ison pöntön vihreää currytahnaa, tummaa sokeria ym. tarpeellista ruokatavaraa ja loppulasku oli vaivaiset 23 euroa! Toinen hykerryttävä ruokakauppakokemus sattui jo edellä mainitun El Corte Inglésin ruokaosastolla, jossa oli drinkkimaistajaiset. Suomessa olemme tottuneet ruokamaistijaisiin, mutta täällä oli iso ämpäri jäämurskaa, kahta eri lajia alkoholijuomia, limsaa ja limenlehtiä kruunaamaan kokonaisuuden. "¡Sírvate una copa!", tarjoa itsellesi drinkki, mainosti iso kyltti ständin vieressä. Epäselväksi jäi, saiko asiakas tosiaan tehdä juomasekoituksen itse vai kontrolloitiinko touhua jotenkin. Suomessa ei taitaisi moinen toimia.
Kadulta kantautuu "Paljon onnea vaan" espanjaksi. Minä lopettelen tältä päivää.
Buenas noches,
Anniina
perjantai 14. elokuuta 2009
Matkakuumetta!
Olen viettänyt viimeiset 48 h kantaen pahvilaatikoita taloni ullakolle, siivoten ja tehden muita viime hetken järjestelyjä. Yöunet ovat jääneet vähälle, ja onpa minulle jopa noussut lievä kuume kahtena edellisenä iltana. Enpä olisi arvannut, että matkakuume voi kirjaimellisesti nostaa ruumiinlämpöä.
On huomattavasti helpompaa lähteä ulkomaille kun on jo kerran aikaisemmin käynyt läpi tämän prosessin ja viime päiviin on liittynyt myös muistin kaivelua, eräänlaista menneisyyden uudelleen herättelyä. Minulla on esimerkiksi olemassa jo espanjalainen puhelinnumero. Vodafonen prepaid-kortti on levännyt kakkospuhelimessani (ikivanha Nokian halko, jonka paras ominaisuus on lämpömittari) jo vuoden päivät. Hiljattain latasin ja avasin tämän kännykän ja hämmennyin selailessani puhelinmuistiota: noin puolet tallentamistani nimistä ja numeroista vaikuttivat nyt täysin vieraalta. Kuka on Johannes espanjalaisen puhelinnumeron takana? Puhumattakaan henkilöstä nimeltä Sepulvedana. Noh, kai se on vaan niin että some friends are forever, some are just Erasmus. Omaa puhelinnumeroanikaan en enää muistanut eikä prepaid-kortilla voi soittaa Espanjan ulkopuolella, joten käytin salapoliisin taitojani ja selvitin numeroni vanhoja sähköpostiviestejä tutkimalla. Prepaid-liittymästä soittaminen on Espanjassa kallista, ja veikkaan omankin saldoni olevan tällä hetkellä nolla. Huomenna täytyy siis ensitöikseen etsiä Vodafonen liike ja pyytää una recarga, uudelleenlataus.
Mystisiä puhelinnumeroita enemmän päänvaivaa minulle on tuottanut Visa Electron -kortin unohtunut tunnusluku. Avasin taannoin vaihdossa ollessani käyttötilin Sampo Pankkiin, sillä se taitaa olla ainoa suomalainen pankki joka ei ainakaan toistaiseksi velota euromääräisistä automaattinostoista EU-alueella. Espanjassa käteinen on edelleen suosituin maksuväline - jopa vuokra maksetaan käteisellä - ja jos jokaisesta automaattinostosta täytyy maksaa prosentin, parin provisio, huomaa pian menettäneensä pitkän pennin.
Eilen tajusin yhtäkkiä, etten ole käyttänyt Sampo Pankin Electronia vuoteen eikä minulla ollut hajuakaan sen tunnusluvusta. Tänä aamuna pyöräilin siis lähimpään konttoriin ja ystävälliset virkailijat antoivat minun kokeilla erilaisia lukuyhdistelmiä maksupäättellä. Kahdeksan epäonnistuneen yrityksen jälkeen, kun maksupääte oli imaissut korttini kahdesti ja virkailija oli kahdesti avannut koneen ja onkinut korttini sieltä, päätin luovuttaa ja tilata uuden tunnusluvun.
Minun on nyt sinniteltävä noin ensi viikon puoliväliin ilman automaattinostoja - tai maksettava niistä toiselle pankille provisiot. Tilannetta mutkistaa se, että olen sopinut maksavani vuokran ja takuuvuokran heti saavuttuani. Ratkaisin tilanteen marssimalla partiokauppaan ja ostamalla rahavyön. Seuraavaksi nostin tukun käteistä jo täältä ja nyt toivon, ettei kukaan ryöstä minua. (Huom! Edellistä EI suositella kokeiltavaksi kotona!)
Partiokaupasta tarttui mukaan myös kauan havittelemani kuumavesipullo, joka saattaa tuntua naurettavalta matkatavaralta nyt kun Madridissa on keskimäärin +35ºC, mutta luulenpa hankinnastani olevan paljonkin iloa koleina talviöinä. Granadassa, joka sijaitsee sentään Etelä-Espanjassa, nukuin marraskuusta tammikuuhun makuupussissa, joskus jopa pipo päässä. Näppärä puhelimeni ja sen näppärääkin näppärämpi lämpömittari osoitti useasti aamulla huoneen lämpötilaksi +13 astetta. Se oli niitä aikoja kun täytyi lähteä ULOS lämmittelemään, siellä sentään paistoi aurinko.
Alan olla valmis matkaan. Lufthansa, jolla lennän Helsingistä Frankfurtin kautta Madridiin, sallii ruumaan 20 kg tavaroita. Viime punnituksessa matkalaukkuni painoi 21 kg mutta olen tainnut livauttaa sinne jo jotain sen jälkeenkin. En tiedä kuinka sallivia saksalaiset ovat liikakilojen suhteen, mutta jotain vaatekappaleita aion vielä mukaani ottaa. Kunhan ei vain kävisi kuin sille amerikkalaiselle vaihto-oppilaalle, jolla oli niin paljon ylimääräistä tavaraa, että hän joutui pukemaan koko vaatearsenaalinsa päälle Atlantin ylityksen ajaksi. Lennot löysin muuten, ainakin minun mielestäni edullisesti (170e meno-paluu) täältä. Reittiin sisältyy tunnin vaihto Frankfurtissa, mikä on mielestäni jopa liian vähän, siitäkin syystä että oikeasti viihdyn lentokentillä. Lyhyestä vaihdosta johtuen en olisi myöskään yllättynyt, jos matkatavarani eivät ehtisi jatkolennolle.
Perillä olen huomenna jo puolenpäivän aikaan. Sauraavan kerran kirjoittelenkin siis Madridista, huimaa. ¡Hasta luego!
Anniina
On huomattavasti helpompaa lähteä ulkomaille kun on jo kerran aikaisemmin käynyt läpi tämän prosessin ja viime päiviin on liittynyt myös muistin kaivelua, eräänlaista menneisyyden uudelleen herättelyä. Minulla on esimerkiksi olemassa jo espanjalainen puhelinnumero. Vodafonen prepaid-kortti on levännyt kakkospuhelimessani (ikivanha Nokian halko, jonka paras ominaisuus on lämpömittari) jo vuoden päivät. Hiljattain latasin ja avasin tämän kännykän ja hämmennyin selailessani puhelinmuistiota: noin puolet tallentamistani nimistä ja numeroista vaikuttivat nyt täysin vieraalta. Kuka on Johannes espanjalaisen puhelinnumeron takana? Puhumattakaan henkilöstä nimeltä Sepulvedana. Noh, kai se on vaan niin että some friends are forever, some are just Erasmus. Omaa puhelinnumeroanikaan en enää muistanut eikä prepaid-kortilla voi soittaa Espanjan ulkopuolella, joten käytin salapoliisin taitojani ja selvitin numeroni vanhoja sähköpostiviestejä tutkimalla. Prepaid-liittymästä soittaminen on Espanjassa kallista, ja veikkaan omankin saldoni olevan tällä hetkellä nolla. Huomenna täytyy siis ensitöikseen etsiä Vodafonen liike ja pyytää una recarga, uudelleenlataus.
Mystisiä puhelinnumeroita enemmän päänvaivaa minulle on tuottanut Visa Electron -kortin unohtunut tunnusluku. Avasin taannoin vaihdossa ollessani käyttötilin Sampo Pankkiin, sillä se taitaa olla ainoa suomalainen pankki joka ei ainakaan toistaiseksi velota euromääräisistä automaattinostoista EU-alueella. Espanjassa käteinen on edelleen suosituin maksuväline - jopa vuokra maksetaan käteisellä - ja jos jokaisesta automaattinostosta täytyy maksaa prosentin, parin provisio, huomaa pian menettäneensä pitkän pennin.
Eilen tajusin yhtäkkiä, etten ole käyttänyt Sampo Pankin Electronia vuoteen eikä minulla ollut hajuakaan sen tunnusluvusta. Tänä aamuna pyöräilin siis lähimpään konttoriin ja ystävälliset virkailijat antoivat minun kokeilla erilaisia lukuyhdistelmiä maksupäättellä. Kahdeksan epäonnistuneen yrityksen jälkeen, kun maksupääte oli imaissut korttini kahdesti ja virkailija oli kahdesti avannut koneen ja onkinut korttini sieltä, päätin luovuttaa ja tilata uuden tunnusluvun.
Minun on nyt sinniteltävä noin ensi viikon puoliväliin ilman automaattinostoja - tai maksettava niistä toiselle pankille provisiot. Tilannetta mutkistaa se, että olen sopinut maksavani vuokran ja takuuvuokran heti saavuttuani. Ratkaisin tilanteen marssimalla partiokauppaan ja ostamalla rahavyön. Seuraavaksi nostin tukun käteistä jo täältä ja nyt toivon, ettei kukaan ryöstä minua. (Huom! Edellistä EI suositella kokeiltavaksi kotona!)
Partiokaupasta tarttui mukaan myös kauan havittelemani kuumavesipullo, joka saattaa tuntua naurettavalta matkatavaralta nyt kun Madridissa on keskimäärin +35ºC, mutta luulenpa hankinnastani olevan paljonkin iloa koleina talviöinä. Granadassa, joka sijaitsee sentään Etelä-Espanjassa, nukuin marraskuusta tammikuuhun makuupussissa, joskus jopa pipo päässä. Näppärä puhelimeni ja sen näppärääkin näppärämpi lämpömittari osoitti useasti aamulla huoneen lämpötilaksi +13 astetta. Se oli niitä aikoja kun täytyi lähteä ULOS lämmittelemään, siellä sentään paistoi aurinko.
Alan olla valmis matkaan. Lufthansa, jolla lennän Helsingistä Frankfurtin kautta Madridiin, sallii ruumaan 20 kg tavaroita. Viime punnituksessa matkalaukkuni painoi 21 kg mutta olen tainnut livauttaa sinne jo jotain sen jälkeenkin. En tiedä kuinka sallivia saksalaiset ovat liikakilojen suhteen, mutta jotain vaatekappaleita aion vielä mukaani ottaa. Kunhan ei vain kävisi kuin sille amerikkalaiselle vaihto-oppilaalle, jolla oli niin paljon ylimääräistä tavaraa, että hän joutui pukemaan koko vaatearsenaalinsa päälle Atlantin ylityksen ajaksi. Lennot löysin muuten, ainakin minun mielestäni edullisesti (170e meno-paluu) täältä. Reittiin sisältyy tunnin vaihto Frankfurtissa, mikä on mielestäni jopa liian vähän, siitäkin syystä että oikeasti viihdyn lentokentillä. Lyhyestä vaihdosta johtuen en olisi myöskään yllättynyt, jos matkatavarani eivät ehtisi jatkolennolle.
Perillä olen huomenna jo puolenpäivän aikaan. Sauraavan kerran kirjoittelenkin siis Madridista, huimaa. ¡Hasta luego!
Anniina
torstai 13. elokuuta 2009
Ihan vaan että homma pysyis hanskassa
Sain äsken puhelun kotipaikkakuntani maistraatista, josta paksuuntuneella äänellä puhuva naishenkilö tahtoi lisätietoja viime viikolla täyttämästäni muuttoilmoituksesta. Olen tottunut tekemään ilmoituksen sekä postille että maistraatille internetissä, Netposti-tunnuksilla, mutta tällä kertaa tilanne oli hieman kimurantinpi. Halusin näet siirtää postini vanhempieni osoitteeseen toiselle paikkakunnalle poissaoloni ajaksi samalla kun säilytän nykyisen osoitteeni. Lisäksi ilmoitin maistraatille tilapäisestä maastamuutosta. Satuin vierailemaan maistraatissa täysin muissa asioissa viime viikolla ja päätin ilmoittaa samalla muutostani. Kaavakkeessa ei vaan näyttänyt olevan tarpeeksi sarakkeita tarpeisiini ja neuvoa kysyessäni maistraatin virkailija neuvoi minua kääntymään postin puoleen, siellä kun kuulemma osattaisiin auttaa paremmin. Postissa sainkin apua oikein useamman virkailijan taholta, ja laitoin tyytyväisenä laput vetämään.
Noh, minulle tänään soittanut, toisen paikkakunnan maistraatin täti oli sitä mieltä, että muuttoilmoitukseni oli täysin ristiriitaisesti täytetty. Hän halusi selvennystä ilmoittamiini tietoihin "ihan vaan siksi, että sulla itsellä pysyis tää homma hanskassa". Lisäksi hän selvitti, kuinka muuttotiedot pysyvät maistraatin tietokannassa kuolemaan saakka, ja sen jälkeenkin. Lohdullista tietää, että olen jossain olemassa vielä senkin jälkeen kun aika minusta jättää. Pitkähkön puhelun jälkeen, jossa myös puitiin mm. sitä, kuinka pitkiä Kiinan postiosoitteet ovat, täti totesi: "ei muuta kuin pärjäile". Pärjäilenhän minä.
Tähän asti moni matkaan liittyvä asia on järjestynyt niin, että olen stressannut sitä tekemättä mitään ja sitten asia on ikään kuin järjestynyt itsestään. Otetaan esimerkiksi tuleva alivuokralaiseni, joka järjestyi yhteisen ystävämme saatettua meidät yhteen. Toinen kuin-itsestään hoitunut murheenkryyni on asunto Madridista. Lennän kaupunkiin 15.8. ja työt alkavat 17. päivä. Espanjassa jo kerran asustelleena tiedän, että maasta on kannattavinta hankkia vuokrahuone vasta paikan päällä. Espanjassa asunnot vuokrataan lähes poikkeuksetta valmiiksi kalustettuina ja internet on pullollaan sivustoja, joissa etsitään vuokralaisia. Itse totuin Granadan aikoina käyttämään tätä sivustoa. Myös segundamano.es välittää useassa Espanjan kaupungissa kaikkea pyörätuolien ja koiranpentujen väliltä, myös asuntoja. Craigslist.org on puolestaan sivusto, joka toimii kaikilla mantereilla. Eräs opiskelutoverini lähti hiljattain vaihtoon Argentiinaan ja mainosti löytäneensä hyvän kimppakämpän juuri Craigslistin kautta. Useimmat ilmoitukset näillä sivuilla ovat espanjaksi ja sanoisin, että englanniksi kirjoitetuissa asuntotarjouksissa on usein pientä ulkomaalaislisää. Edes auttava kielitaito on siis eduksi myös asunnonhaussa ja itse olen sitä mieltä, että paras asumismuoto Espanjassa on kimppakämppä, jossa ainakin osa asukkaista on espanjalaisia.
Olin siis täysin valmistautunut lähtemään Madridiin asunnottomana, varaamaan hostellihuoneen muutamaksi päiväksi ja aloittamaan puhelinrumban ja kengänpohjia kuluttavan paikasta toiseen ravaamisen joka asunnon etsimiseen aina liittyy. Minulla on muutama kaveri, joka asuu Madridissa ja satuin kysäisemään yhdeltä näistä, josko hän tietäisi vapaita asuntoja. Luulin yltiöoptimistisen ystäväni vain noudattavan espanjalaista kohteliaisuussääntöä kun hän vastasi kysymällä, missä päin kaupunkia haluan asua, paljonko olen valmis maksamaan ja luotanko hönen arvioonsa vai tahdonko nähdä asunnon itse. Lopuksi hän vakuutti etsivänsä minulle asunnon.
Päivän, parin kuluttua samainen kaveri viestitti, että minulla on asunto Madridissa. Kyseessä on siis taas kaverin kaveri -ratkaisu; 6 hengen kimppakämppä Madridin pääkadun Gran Vían tuntumassa, josta ystäväni laskeskeli työmatkani kestoksi 15 min. Ja nyt siis puhutaan 3 miljoonan ihmisen suurkaupungista, jossa tunninkin työmatka on täysin normaali. Mielenkiintoiseksi uuden kotini tekee se, että se sattuu olemaan niitä harvoja asuntoja, joissa olen itse vieraillut Madridissa. Reissasin Pohjois-Espanjaa tasan vuosi sitten ja vietin muutaman illan kyseisessä residenssissä. Samalla tutustuin kolmeen tulevaan kämppikseeni, kahteen espanjalaiseen ja yhteen meksikolaiseen herraan. Lisäksi asunnossa asuu ranskalainen ja espanjalainen tyttö.
Minä saan tietenkin talon pienimmän huoneen joka on kaiken lisäksi interior, eli suljetulle sisäpihalle ikkunansa suuntaava koppero. Kesähelteellä viileydessään miellyttävä, talvella kylmä ja kostea. Etsiskelen kuumeisesti kuumavesipulloa kylmien talviöiden varalle. Suoraan sanottua minua hieman jännittää, millainen luukku tuleva huoneeni onkaan, sillä viime visiitilläni en osannut kuvitella, että joskus asuisin siellä enkä täten katsellut huoneita niin tarkkaan. Olohuoneen seinätaide on puolestaan jäänyt elävästi mieleen:
Kuten myös eteisestä löytyvä installaatio:
Myös keittiössä näyttäisi olevan tilaa. Jääkaappien lukumäärässä ei ole onneksi kursailtu:
Nyt pitäisi vaan keksiä, mitä vien tuleville asuintovereilleni tuliaisiksi Suomesta. Jotain jääkaapintäytettä?
Noh, minulle tänään soittanut, toisen paikkakunnan maistraatin täti oli sitä mieltä, että muuttoilmoitukseni oli täysin ristiriitaisesti täytetty. Hän halusi selvennystä ilmoittamiini tietoihin "ihan vaan siksi, että sulla itsellä pysyis tää homma hanskassa". Lisäksi hän selvitti, kuinka muuttotiedot pysyvät maistraatin tietokannassa kuolemaan saakka, ja sen jälkeenkin. Lohdullista tietää, että olen jossain olemassa vielä senkin jälkeen kun aika minusta jättää. Pitkähkön puhelun jälkeen, jossa myös puitiin mm. sitä, kuinka pitkiä Kiinan postiosoitteet ovat, täti totesi: "ei muuta kuin pärjäile". Pärjäilenhän minä.
Tähän asti moni matkaan liittyvä asia on järjestynyt niin, että olen stressannut sitä tekemättä mitään ja sitten asia on ikään kuin järjestynyt itsestään. Otetaan esimerkiksi tuleva alivuokralaiseni, joka järjestyi yhteisen ystävämme saatettua meidät yhteen. Toinen kuin-itsestään hoitunut murheenkryyni on asunto Madridista. Lennän kaupunkiin 15.8. ja työt alkavat 17. päivä. Espanjassa jo kerran asustelleena tiedän, että maasta on kannattavinta hankkia vuokrahuone vasta paikan päällä. Espanjassa asunnot vuokrataan lähes poikkeuksetta valmiiksi kalustettuina ja internet on pullollaan sivustoja, joissa etsitään vuokralaisia. Itse totuin Granadan aikoina käyttämään tätä sivustoa. Myös segundamano.es välittää useassa Espanjan kaupungissa kaikkea pyörätuolien ja koiranpentujen väliltä, myös asuntoja. Craigslist.org on puolestaan sivusto, joka toimii kaikilla mantereilla. Eräs opiskelutoverini lähti hiljattain vaihtoon Argentiinaan ja mainosti löytäneensä hyvän kimppakämpän juuri Craigslistin kautta. Useimmat ilmoitukset näillä sivuilla ovat espanjaksi ja sanoisin, että englanniksi kirjoitetuissa asuntotarjouksissa on usein pientä ulkomaalaislisää. Edes auttava kielitaito on siis eduksi myös asunnonhaussa ja itse olen sitä mieltä, että paras asumismuoto Espanjassa on kimppakämppä, jossa ainakin osa asukkaista on espanjalaisia.
Olin siis täysin valmistautunut lähtemään Madridiin asunnottomana, varaamaan hostellihuoneen muutamaksi päiväksi ja aloittamaan puhelinrumban ja kengänpohjia kuluttavan paikasta toiseen ravaamisen joka asunnon etsimiseen aina liittyy. Minulla on muutama kaveri, joka asuu Madridissa ja satuin kysäisemään yhdeltä näistä, josko hän tietäisi vapaita asuntoja. Luulin yltiöoptimistisen ystäväni vain noudattavan espanjalaista kohteliaisuussääntöä kun hän vastasi kysymällä, missä päin kaupunkia haluan asua, paljonko olen valmis maksamaan ja luotanko hönen arvioonsa vai tahdonko nähdä asunnon itse. Lopuksi hän vakuutti etsivänsä minulle asunnon.
Päivän, parin kuluttua samainen kaveri viestitti, että minulla on asunto Madridissa. Kyseessä on siis taas kaverin kaveri -ratkaisu; 6 hengen kimppakämppä Madridin pääkadun Gran Vían tuntumassa, josta ystäväni laskeskeli työmatkani kestoksi 15 min. Ja nyt siis puhutaan 3 miljoonan ihmisen suurkaupungista, jossa tunninkin työmatka on täysin normaali. Mielenkiintoiseksi uuden kotini tekee se, että se sattuu olemaan niitä harvoja asuntoja, joissa olen itse vieraillut Madridissa. Reissasin Pohjois-Espanjaa tasan vuosi sitten ja vietin muutaman illan kyseisessä residenssissä. Samalla tutustuin kolmeen tulevaan kämppikseeni, kahteen espanjalaiseen ja yhteen meksikolaiseen herraan. Lisäksi asunnossa asuu ranskalainen ja espanjalainen tyttö.
Minä saan tietenkin talon pienimmän huoneen joka on kaiken lisäksi interior, eli suljetulle sisäpihalle ikkunansa suuntaava koppero. Kesähelteellä viileydessään miellyttävä, talvella kylmä ja kostea. Etsiskelen kuumeisesti kuumavesipulloa kylmien talviöiden varalle. Suoraan sanottua minua hieman jännittää, millainen luukku tuleva huoneeni onkaan, sillä viime visiitilläni en osannut kuvitella, että joskus asuisin siellä enkä täten katsellut huoneita niin tarkkaan. Olohuoneen seinätaide on puolestaan jäänyt elävästi mieleen:
Kuten myös eteisestä löytyvä installaatio:
Myös keittiössä näyttäisi olevan tilaa. Jääkaappien lukumäärässä ei ole onneksi kursailtu:
Nyt pitäisi vaan keksiä, mitä vien tuleville asuintovereilleni tuliaisiksi Suomesta. Jotain jääkaapintäytettä?
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Ilmassa tänään: runsasta kosteutta ja lievää paniikintunnetta
Vettä on tipahdellut harmaalta taivaalta aamuyöstä saakka. Tämä on täydellinen päivä viettää sisätiloissa, pakata henkilökohtaiset tavarat pahvilaatikoihin ja viedä vintille. Syksy on muutoksen ja muuton aikaa, ja olen etsinyt syksyn merkkejä ympäristöstäni siitä lähtien kun siirryimme elokuuhun. Suomen suvi on vaan tänä vuonna ollut kovin avokätinen, eikä lämpimille kesäpäiville ole näkynyt loppua.
Minä olen omistanut tämän kesän maamme tuhansissa järvissä uiskentelulle (ihan kaikkia järviä en ehtinyt valloittaa: lopullinen saldoni on noin 5 järveä, pari jokea ja Perämeri), festareille (päällimmäisenä Sodankylän elokuvajuhlat, Ilosaarirock ja Faces-etnofestivaalit) ja kaikelle muulle mukavalle, minkä kesätyöt yleensä estävät. Tänä kesänä työntekoni on rajoittunut minimiin osittain olosuhteiden pakosta, osittain omasta tahdostani, ja tuntuu hassulta keskeyttää tämä elämästä nauttiminen ja lähteä matkaan kun kesä on kukkeimmillaan. Nyt kuitenkin ikkunasta avautuva elävä taulu, sade ja puissa loistavat pihlajanmarjat kertovat, ettei lähtö ole ehkä sittenkään hassumpi vaihtoehto.
Lähdetään liikkeelle perusasioista. Nyt on keskiviikko. Lauantaiaamuna klo 6:51 starttaa lentoni kohti Madridia, Espanjaa, jossa minun on tarkoitus viettää seuraavat 5 kuukautta yliopisto-opintoihini liittyvässä harjoittelussa Suomen Madridin tiede- ja kulttuuri-instituutissa. Olen haaveillut harjoittelusta kyseisessä instituutissa jo pidemmän aikaa, sillä se on ainoa tiedossani oleva taho, jossa yhdistyvät ne asiat, joiden opiskelemiselle olen pyhittänyt viimeiset viisi vuotta.
Jotta blogistani olisi hyötyä myös muille ulkomaille harjoitteluun pyrkiville, aion seuraavaksi kerrata hieman opintotaustaani ja harjoittelupaikan hakemiseen liittyviä kiemuroita. Jos olet siis esim. äitini tai joku muu muuten vain kuulumisistani kiinnostunut lukija, voit hyvällä omalla tunnolla skipata seuraavat 4 kappaletta. :)
Pääaineeni on yleinen kirjallisuustiede ja pitkänä sivuaineena luen espanjan kieltä ja kulttuuria. Lisäksi sivuainesoppaani kuuluu tiedotusoppia, taidehistoriaa, mediakulttuuria ja ripaus italian kieltä. Tästä kaikesta voin kiittää (tai kirota?) Tampereen yliopiston vapaata sivuaineoikeutta, jonka varjolla olen kahminut jo sen verran opintopisteitä, että voisin niiden puolesta olla valmis maisteri. Oman alan työkokemus ja se iso G kuitenkin vielä uupuvat, ja tulevan lukuvuoden pyhitän ensiksi mainitun kartuttamiselle. Viimeksi mainittua en ajatellut tässä blogissa kauheasti käsitellä.
Palasin tasan vuosi sitten Granadasta, Espanjasta, jossa vietin lukuvuoden 2007-2008 Erasmus-vaihdossa. Sieltä kotiuduttuani tunsin espanjan kielen taitoni olevan vihdoin niin kehittynyt, että päätin lähestyä Suomen Madridin tiede- ja kulttuuri-instituuttia harjoittelupaikan toivossa. CIMOlla on useita harjoitteluohjelmia, joihin haetaan pitkin vuotta, ja lähetinkin omat paperini syys-lokakuun haussa, jossa haettiin harjoittelijoita ulkomailla toimiviin suomalaisorganisaatioihin. Valinta ei tuolloin kohdistunut minuun.
Vuoden 2009 alussa minulle myönnettiin laitokseni harjoitteluapuraha, joka kattaa 2 kuukauden palkkakustannukset itsenäisesti etsittävässä harjoittelukohteessa. Minulle oli tuolloinkin itsestään selvää, että pyrin apurahan turvin Madridiin. Vastausta ei kuitenkaan heti kuulunut, ja ehdin myös lähestyä muita tahoja. Huomasin, että ilmainen työvoima kiinnostaa monia, ja olisinkin saanut harjoittelupaikan jopa ministeriötasolta Suomesta. Veri vetää kuitenkin kaukomaille, ja kun Madridista viimein tuli myöntävä vastaus, saivat muut hyvät vaihtoehdot jäädä.
Jotteivät asiat olisi järjestyneet liian helposti, Madridin instituutti esitti ehtona pestaamiselleni, että harjoittelu kestäisi vähintään neljä kuukautta. Muuten hyvä, mutta minulla oli rahoitus ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi. Instituutti itse ei osallistu harjoittelijoiden palkkakustannuksiin. Asiaa tovin pähkäiltyäni minulle valkeni: Erasmus-harjoitteluapuraha! Tätä verrattain uutta apurahaa on mahdollista hyödyntää 3-6 kuukautta kestävässä ulkomaille kohdistuvassa harjoittelussa. Apurahan suuruus on harjoittelun kestosta riippumaton, tänä vuonna yhteensä 1500 euroa. Haku tapahtuu kaksi kertaa vuodessa, ja ainakin omassa yliopistossani apurahan saaminen on melko helppoa, sillä hakijamäärät eivät päätä huimaa. Itse osallistuin huhtikuun hakuun, jossa jaetaan apurahat syksyllä tapahtuviin harjoitteluihin, ja ei-niinkään-yllättäen sain myöntävän päätöksen. Madridin instituutille sopi mainiosti se, että jakaisin harjoitteluni rahoituksen laitoksen apurahan (2kk) ja Erasmus-apurahan (3kk) välillä. Homma oli siis sopimusten allekirjoittamista vaille valmis.
Sade näyttää laantuneen, ja pahvilaatikot nököttävät edelleen mielenosoituksellisesti nurkassa odottamassa täytettä. Taidan siis jättää lokin toistaiseksi ja ryhtyä pakkauspuuhiin. Pahana tapanani kun on jättää kaikki käytännön järjestelyt viime hetkeen. Nyt olen herännyt viimeisenä kahtena yönä päässäni jyskyttävään epäilykseen, etten ehdikään hoitaa kaikkea kuntoon ennen h-hekteä. Onneksi sentään paperisota vaikuttaisi tässä päässä olevan ohi ja uusi passikin lepää vierelläni.
Omnia mea mecum porto - kaiken kannan mukanani. Tämä vanha viisaus muistuu mieleen viimeistään siinä vaiheessa, kun täytyy muuttaa. Vuorossa on viimeinen, kammoksumani koitos ennen lähtöä eli pakkaaminen. Nyt pitäisi pakata 2 päivän aikana sekä asunto että matkalaukku. Yksiööni järjestyi näppärästi kaverin kautta alivuokralainen ja vuokraan asunnon kalustettuna, joten kaikkea tavaraa ei onneksi tarvitse kantaa pois siksi aikaa kun olen muilla mailla.
Ai niin! Reissuuni liittyy toinenkin sivujuonne, joka tosin tuntuu vielä niin kaukaiselta, etten osaa siitä paljon kertoa. Madridista selviydyttyäni minua nähkääs odottaa toinen työharjoittelupaikka Temucossa, Etelä-Chilessä. Tästä kuitenkin lisää tuonnempana.
Nyt laatikoiden kimppuun,
Anniina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
