Huomaan jo sen verran espanjalisoituneeni, että kun täytyy valita ruokapaikka, tunnen vetoa niihin rähjäisempiin ravintoloihin, joissa tiskin takan häärii suomalaisen eläkeiän ohittunut señor tai señora. Yleensä nämä paikat näyttävät siltä, ettei sisustusta ole uusittu sitten Francon aikojen ja sama pätee ruokalistaan. Unohdetaan hetkeksi fuusiokeittiö ja muut ravintolamaailman tähdenlennot. Halogeenivalaistujen ruokaloiden, joita espanjalainen voisi kuvailla adjektiivilla cutre, suosimiseen liittyy tietty logiikka: Jos paikka on ollut pysytyssä samalla koseptilla jo 50 vuotta, jotain hyvää siinä täytyy olla.
Sunnuntaina kävimme syömässä 8 euron kasvismenun (alkuruoka, pääruoka, juoma ja jälkiruoka) intialaisessa ravintolassa Lavapiésissa, ja kun kävelimme ruoan jälkeen La Latinaan, tuntui kuin olisi harpannut ajassa taaksepäin. Pikkukauppojen ja kuppiloiden kyltit ovat designista päätellen roikkuneet paikoillaan 50-luvusta saakka, enkä ihmettelisisi, vaikka sisällä sunnuntaicañojaan nauttivat herrasmiehet olisivat istuneet paikoillaan yhtä kauan. Näissä paikoissa tarjoiltava ruoka on kaikkea muuta kuin mitä ravitsemusterapeutti Hanna Partanen suosittelee. Erityisen hellyttävä oli mielestäni pulju, jonka nimi oli "Derecho de patatas fritas" eli oikeus ranskanperunoihin.
Patatas eli perunat on muuten täälläpäin yleensä synonyymi sipseille tai ranskalaisille. Tuhdista ruoasta huolimatta niin sydän- ja verisuonisairauksien määrä kuin erityisesti naisten vyötärönympärys on täälläpäin huomattavasti pienempi kuin koto-Suomessa...
Nyt illalliselle. Madridissa on niin paljon houkuttelevia ravintoloita, että ne eivät loppuisi kesken vaikka söisi vuoden jokaisena päivänä erissä. Ja parasta on, että jopa palkattomalla työharjoittelijalla on niihin varaa! Tänään sisäänajamme kulman takana sijaitsevan kasvismestan. ¡Qué aproveche!
T: Anniina ja kurniva vatsa
tiistai 29. syyskuuta 2009
lauantai 26. syyskuuta 2009
Kellä koti on...
Lama puree täällä Espanjassa ankarammin kuin Suomessa. Viime aikoina olen kuullut paljon keskustelua siitä, että Madrisissa on enemmän ihmisiä kadulla kuin vuosi sitten, kodittomia siis. Tämän viikon talomme edustalla kadulla on nukkunut pariskunta. He nukkuvat, kun lähden töihin ja kun palaan n. 9 tuntia myöhemmin, he ovat yhä nukkumassa samassa paikassa. Myös yöllä he nukkuvat. Eilen asetelma oli vähän muuttunut, kun palasin töistä: 2 poliisia oli paikalla puhuttelemassa pariskuntaa. Uskomatonta kyllä, illalla, n. 4 tuntia myöhemmin, kurkkasin parvekkeelta kadulle ja poliisit olivat YHÄ pariskunnan kimpussa. Vihdoin kaksi koditonta pakkasivat kimpsunsa ja lähtivät nostelemaan. Tänä aamuna he olivat kuitenkin taas ilmestyneet samaan paikkaan.
Työmatkani varrella näen muitakin kodittomia, kaikilla on oma vakiopaikkansa. Suurin osa vaikuttaa siltä, etteivät he ole viettäneet kadulla kauaakaan. Eräs rouva, joka istuu reitilläni on aina siististi pukeutunut, puhtaat hiukset ja lakatut kynnet. Työkaverini veivät hänelle yksi päivä voileipiä, jotka muuten olisivat menneet roskikseen. Elena arveli, että nainen on asunut ennen samassa naapurustossa ja joutunut kadulle, sillä hän vaikuttaa tuntevan suuren osan ohikulkijoista.
Talomme edessä on myös kirkko, jonka edustalla kiemurtelee päivittäin pitkä leipäjono. Nunnat jakavat ruokaa sitä tarvitseville, mutta jotkut väittävät, että suuri osa jonottajista on normaalia väkeä, jolla on vaan poikkeuksellisen paljon pokkaa. Olen tarkkaillut jonkun verran näitäkin ihmisiä, ja tosiaan, monet ovat siististi pukeutuneita ilman kovan elämän merkkejä kasvoissaan.
Espanjassa kodittoman ja kodillisen raja on muutenkin häilyvä ja rahan pyytämiseen tuntuu olevan matalampi kynnys kuin kotipuolessa. Esimerkiksi Plaza Callaon tienoilla kerjää päivittäin nuori mies, joka vapaalle vaihtaessaan liikkuu uutuudenkiiltävillä rullaluistimilla. Tänään minulle muuten selvisi eräs mysteeri: lähikauppamme edessä seisoo aina nuori, tummaihoinen mies, joka avaa kaupan oven kaikille asiakkaille ja hymyilee kauniisti päälle. Koskaan hän ei ole minulta pyytänyt mitään vastapalvelusta ja olen miettinyt kuumeisesti, mikä miehen funktio on. Tänään kuitenkin kaikki selvisi kun tulin kaupasta ulos, kädet täynnä tavaraa. Olin juuri avaamassa suutani kiittääkseni miestä huomaavaisuudesta, kun hän mutisi jotain rahasta. Olin niin hämmästynyt, että jatkoin vain matkaani sanomatta - tai antamatta - mitään. Nostan miehelle hattua yritteliäisyydestä ja ensi kerralla varaan muutaman kolikon taskun pohjalle vipattavaksi.
Anniina
Työmatkani varrella näen muitakin kodittomia, kaikilla on oma vakiopaikkansa. Suurin osa vaikuttaa siltä, etteivät he ole viettäneet kadulla kauaakaan. Eräs rouva, joka istuu reitilläni on aina siististi pukeutunut, puhtaat hiukset ja lakatut kynnet. Työkaverini veivät hänelle yksi päivä voileipiä, jotka muuten olisivat menneet roskikseen. Elena arveli, että nainen on asunut ennen samassa naapurustossa ja joutunut kadulle, sillä hän vaikuttaa tuntevan suuren osan ohikulkijoista.
Talomme edessä on myös kirkko, jonka edustalla kiemurtelee päivittäin pitkä leipäjono. Nunnat jakavat ruokaa sitä tarvitseville, mutta jotkut väittävät, että suuri osa jonottajista on normaalia väkeä, jolla on vaan poikkeuksellisen paljon pokkaa. Olen tarkkaillut jonkun verran näitäkin ihmisiä, ja tosiaan, monet ovat siististi pukeutuneita ilman kovan elämän merkkejä kasvoissaan.
Espanjassa kodittoman ja kodillisen raja on muutenkin häilyvä ja rahan pyytämiseen tuntuu olevan matalampi kynnys kuin kotipuolessa. Esimerkiksi Plaza Callaon tienoilla kerjää päivittäin nuori mies, joka vapaalle vaihtaessaan liikkuu uutuudenkiiltävillä rullaluistimilla. Tänään minulle muuten selvisi eräs mysteeri: lähikauppamme edessä seisoo aina nuori, tummaihoinen mies, joka avaa kaupan oven kaikille asiakkaille ja hymyilee kauniisti päälle. Koskaan hän ei ole minulta pyytänyt mitään vastapalvelusta ja olen miettinyt kuumeisesti, mikä miehen funktio on. Tänään kuitenkin kaikki selvisi kun tulin kaupasta ulos, kädet täynnä tavaraa. Olin juuri avaamassa suutani kiittääkseni miestä huomaavaisuudesta, kun hän mutisi jotain rahasta. Olin niin hämmästynyt, että jatkoin vain matkaani sanomatta - tai antamatta - mitään. Nostan miehelle hattua yritteliäisyydestä ja ensi kerralla varaan muutaman kolikon taskun pohjalle vipattavaksi.
Anniina
perjantai 25. syyskuuta 2009
Pähkinöitä purtavaksi
Taitan työmatkani Madridissa kävellen, ja joka aamu mietin, mistä kaikki vastaantulevat ihmiset hankkivat 20 minutos -ilmaisjakelulehtensä. Granadassa aikanaan niitä jaeltiin joka kadunkulmassa. Niin kai täälläkin, muttei minun työmatkani varrella. Sanomalehtiä ei täällä tule juuri luettua, enkä muutakaan mediaa seuraa aktiivisesti, joten koen olevani varsinaisessa uutispimennossa. Suomalaisten iltapäivälehtien sivulla minua ei kiinnosta täällä ollessani vierailla. Kotimaan keltainen lehdistö avaa oven maailmaan, joka ahdistaa.
Toinen mieltäni askarruttava seikka jota en Espanjassa oloni aikana ole onnistunut selvittämään on se, miten kysymykseen "¿Qué tal?" eli "Mitä kuuluu?" tulee vastata. Amerikkalainen vastaisi että kiitos kuuluu ihan mahtavaa, mutta espanjalaisilla ei tunnu olevan aikaa tai intressejä kuulla moisia mielentilan ylistyksiä kun he jo jatkavat seuraavaan lauseeseen. Suomalainen taas kertoisi rehellisesti kaikki viime aikoina mieltä askarruttaneet seikat, mutta jos samaa koettaisi täällä, vuodatuksen loputtua kysyjä olisi jo kaukana.
Tämä ongelma tulee vastaan varsin usein puhelinkeskusteluissa. Olen esimerkiksi töiden kautta asioinut painotalojen kanssa sen verran, että aina kun soitan minulta kysytään, mitä kuuluu. Pitkällisen pähkäilyn tuloksena olen päätynyt ottamaan tässä asiassa sen linjan, että vastaan mahdollisimman nopeasti "Bien." eli "hyvin" ja toistan saman kysymyksen vastapuolelle. Koskaan en ole vielä saanut vastausta.
Ehkä nämä pähkinät riittävät perjantai-illalle. Ihanan rauhaisa viikonloppu täysin vailla suunnitelmia tiedossa.
Buen fin de semana!
Anniina
Toinen mieltäni askarruttava seikka jota en Espanjassa oloni aikana ole onnistunut selvittämään on se, miten kysymykseen "¿Qué tal?" eli "Mitä kuuluu?" tulee vastata. Amerikkalainen vastaisi että kiitos kuuluu ihan mahtavaa, mutta espanjalaisilla ei tunnu olevan aikaa tai intressejä kuulla moisia mielentilan ylistyksiä kun he jo jatkavat seuraavaan lauseeseen. Suomalainen taas kertoisi rehellisesti kaikki viime aikoina mieltä askarruttaneet seikat, mutta jos samaa koettaisi täällä, vuodatuksen loputtua kysyjä olisi jo kaukana.
Tämä ongelma tulee vastaan varsin usein puhelinkeskusteluissa. Olen esimerkiksi töiden kautta asioinut painotalojen kanssa sen verran, että aina kun soitan minulta kysytään, mitä kuuluu. Pitkällisen pähkäilyn tuloksena olen päätynyt ottamaan tässä asiassa sen linjan, että vastaan mahdollisimman nopeasti "Bien." eli "hyvin" ja toistan saman kysymyksen vastapuolelle. Koskaan en ole vielä saanut vastausta.
Ehkä nämä pähkinät riittävät perjantai-illalle. Ihanan rauhaisa viikonloppu täysin vailla suunnitelmia tiedossa.
Buen fin de semana!
Anniina
torstai 24. syyskuuta 2009
Koska kuva kertoo enemmän...
...kuin tuhat sanaa, eikä minulla lähiaikoina ole ollut aikaa kirjoittaa edes sataa, liimaan tänne pari valokuvaa elämästäni Madridissa:
Tässä kuva toissa lauantailta. Aamulla herätessäni katumme oli muuttunut Havana Club -kaduksi. Salsaa, 50-luvun autoja ja tummaa rommia.
Tässä taas otos kakkukesteistä, jonka kämppikset + Jenni järjestivät synttäreideni kunniaksi:
Instituutilla ennen Alvar Aalto -näyttelyn avajaisia:
Kuva: Anne-Maria Saario
Noche en Blanco -taiteiden yö Instituutilla (kaikki kuvat Anne-Maria Saario). Saimme Pandalta lakritsia ja Norjalaiselta lohineuvostolta 8 kg kylmäsavulohta tarjottavaksi. Lohta jäi aika runsaasti yli, ja olenkin viimeiset 5 päivää nauttinut kylmäsavulohta erittäin suurina annoksina. Tunnen itsekin tuoksahtavani lohelle, ulkopuolisen nenään lemuan varmaan kalatehtaalle:
Teatteri Replikan nuoria taidokkaita näyttelijöitä oli ilo kuunnella... ja katsella!
Huomatkaa Suomen lipun värit rinnassa!
Koko tiimi kasassa. Taustalla työllä ja tuskalla askarreltu musta esiintymislava, joka parhaillaan odottaa alasrepimistä.
~~~~~~~~~~~~~~~~ ~~~~~~~~~~~~~~~
Kohta lähden graafikko-Annen läksijäisiä viettämään. Ensin tahdon kuitenkin nauttia hetken tästä viikon ensimmäisestä rauhallisesta hetkestä (nyt on torstai!). Meillä on taas casting eli uuden kämppiksen etsintä meneillään, ja olen joka päivä töiden jälkeen tullut kotiin niin, että haastatteluvihkon on saanut ottaa samantien kauniiseen käteen kun ovikello alkaa jo pirisemään. Äsken minulle soitti pieni ja jäntevä ammattisotilas, joka kävi katsomassa asuntoa maanantaina. Tämä oli jo toinen kerta kun hän soittaa perään. En ymmärrä, miksi hän niin tulenpalavasti haluaa muuttaa kanssamme. Vielä vähemmän koska silloin kun hän kävi esittelyssä, Lucialla oli kylässä venäläinen punkkari ja kaksi koiraa, josta toinen pissasi vessan lattialle. Minun on h y v i n vaikea kuvitella ammattisotilasta tähän huusholliin...
Hasta luego,
Anniina
Tässä kuva toissa lauantailta. Aamulla herätessäni katumme oli muuttunut Havana Club -kaduksi. Salsaa, 50-luvun autoja ja tummaa rommia.
Tässä taas otos kakkukesteistä, jonka kämppikset + Jenni järjestivät synttäreideni kunniaksi:
Instituutilla ennen Alvar Aalto -näyttelyn avajaisia:
Kuva: Anne-Maria Saario
Noche en Blanco -taiteiden yö Instituutilla (kaikki kuvat Anne-Maria Saario). Saimme Pandalta lakritsia ja Norjalaiselta lohineuvostolta 8 kg kylmäsavulohta tarjottavaksi. Lohta jäi aika runsaasti yli, ja olenkin viimeiset 5 päivää nauttinut kylmäsavulohta erittäin suurina annoksina. Tunnen itsekin tuoksahtavani lohelle, ulkopuolisen nenään lemuan varmaan kalatehtaalle:
Teatteri Replikan nuoria taidokkaita näyttelijöitä oli ilo kuunnella... ja katsella!
Huomatkaa Suomen lipun värit rinnassa!
Koko tiimi kasassa. Taustalla työllä ja tuskalla askarreltu musta esiintymislava, joka parhaillaan odottaa alasrepimistä.
~~~~~~~~~~~~~~~~ ~~~~~~~~~~~~~~~
Kohta lähden graafikko-Annen läksijäisiä viettämään. Ensin tahdon kuitenkin nauttia hetken tästä viikon ensimmäisestä rauhallisesta hetkestä (nyt on torstai!). Meillä on taas casting eli uuden kämppiksen etsintä meneillään, ja olen joka päivä töiden jälkeen tullut kotiin niin, että haastatteluvihkon on saanut ottaa samantien kauniiseen käteen kun ovikello alkaa jo pirisemään. Äsken minulle soitti pieni ja jäntevä ammattisotilas, joka kävi katsomassa asuntoa maanantaina. Tämä oli jo toinen kerta kun hän soittaa perään. En ymmärrä, miksi hän niin tulenpalavasti haluaa muuttaa kanssamme. Vielä vähemmän koska silloin kun hän kävi esittelyssä, Lucialla oli kylässä venäläinen punkkari ja kaksi koiraa, josta toinen pissasi vessan lattialle. Minun on h y v i n vaikea kuvitella ammattisotilasta tähän huusholliin...
Hasta luego,
Anniina
lauantai 19. syyskuuta 2009
Viime viikko oli harmaa, nyt paistaa aurinko
Syntymäpäiväni toi syksyn Madridiin. Täällä sataa tihuutti tasaisesti koko viime viikon, sen jälkeen kun ensimmäiset tipat tippuivat taivaalta toissa viikonloppuna. Kuukauden porotuksen jälkeen oli vaikea uskoa, että nestepisarat olivat todella sadetta. Viime viikon aikana sadekin kävi arkipäiväiseksi ja lämpötilat tippuivat niin, että minulla oli välillä kylmä pitkässä takissa ja villasäärystimissä. Ystäväni poloinen Barcelonasta saapui kyläilemään viikoksi ja oli pakannut mukaansa lähes pelkkiä kesähepeneitä. Vaatevarastoa täytyi hieman täydentää.. Nyt kuitenkin maanantai aamupäivällä näyttää, että kesä on tehnyt comebackin. Intiaanikesä on kuulemma ihan yleisesti tunnustettu ilmiö, joka saapuu tänne aina syyskuun lopussa. Vaikka olenkin pitkin blogia valitellut kuumutta, viime viikon kylmän kauden säikäyttämänä en pistäisis kesän jatkumoa pahakseni ollenkaan.
Viime viikko oli kaikin puolin erittäin intensiivinen. Töissä suurin osa ajasta kului taiteiden yön ja CIMO-päivän valmisteluun ja päivät venyivät pitkiksi. Siinä sivussa juhlittiin synttäreitäni ja käytiin avaamassa Alvar Aalto -näyttely. Olin esimerkiksi perjantai-iltana töistä kotiin raahustaessani niin väsynyt, että puhuminen tuotti vaikeuksia. Koetimme Jennin kanssa katsoa elokuvaa, mutta nukahdin jo alkutekstien aikana.
Lauantaina tapahtunut taiteiden yö oli minulle merkittävä. Se oli ensimmäinen Instituutin tapahtuma, jonka järjestämisessä olen ollut mukana, ja nähdä kuinka hyvin kaikki onnistui valoi minuun uskoa siitä, että työ jota teemme on todella merkittävää.
Olimme siis pohjoismaalaisten suurlähetystöjen kanssa järjestäneet dramatisoiduun dekkarinovellin illan, jossa nuoret näyttelijät teatteri Replikasta tulkitsivat otteita espanjaksi käännetystä pohjoismaalaisen dekkarikirjallisuuden antologiasta. Instituutille jäi päävastuu tapahtuman järjestämisestä, ja me todellakin teimme kaiken itse - esiintymistilan lavastamisesta lähtien. Viime torstain ja perjantain työpäivät roikuin reilu 3-metrisen salin katossa ripustelemassa mustia verhoja ja kynttilälyhtyjä, rautakaupassakin piti välillä kipaista kun mutterit ja ruuvit loppuivat kesken. Saimme norjalaiselta Lohineuvostolta lahjoituksena lähes 8 kiloa kylmäsavulohta, joista askartelimme Väinämöisen napeille kanapeita.
Kun suuri päivä lauantai koetti, kaikki olivat hermostuneita. Minua lähinnä jännitti, tulisiko tapahtumaan ketään, sillä minulla oli vastuu kutsujen lähettämisestä. Huoleni osoittautui täysin turhaksi, sillä väkeä alkoi virtaamaan Instituutin tiloihin jo paljon ennen ilmoitettua alkamisajankohtaa klo 22:ta. Sali oli lopulta niin täynnä, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Reilun tunnin kestavä esitys järjestettiin toisen kerran klo 24, jolloin väkeä oli vähemmän, muttei kuitenkaan niin että seinät olisivat kaikuneet. Saimme runsaasti kehuja järjestelyistä, jopa salin dekoraatiosta, ja ihmiset vaikuttivat olevan kaikin puolin tyytyväisiä.
Minä olin erityisen otettu siitä, kuinka paljon espanjalaisia oli paikalla. Pohjoismaalainen dekkarikirjallisuus on aallonharjalla. Kun laskeutuu metrotunneliin, on lähes joka toisella matkalukemisenaan Stieg Larssonin Los hombres que no amaban a las mujeres eli Miehet, jotka vihaavat naisia. Minulla on lauantain jälkeen itsevarmempi olo lähteä järjestämään seuraavaa tapahtumaa kun tiedän, että kiinnostusta meitä pohjolaisia kohtaan on.
Seuraava järjestämämme tapahtuma onkin sitten jo heti huomenna täällä Universidad Complutenses tiloissa, jossa tällä hetkellä sijaitsen. Suomen Madridin instituutilla on yhteistyösopimus Complutensen yliopiston kanssa, ja meillä on täällä tämä toimisto, josta nyt kirjoitan. Yhteistyösopimukseen kuuluu, että saamme käyttää Complutensen tiloja ja laitteita veloituksesta ja äskettäin kävin tarkastamassa salin, johon huomenna saapuu eri alojen asiantuntijoita kertomaan opiskelu- ja työharjoittelumahdollisuuksista Suomessa. CIMOsta tilaisuuteen saapuu Jaana Mutanen. Sali on melko pieni, ainakin jos ottaa huomioon markkinoinnin, jota olemme tapahtuman eteen tehneet: 77 paikkainen sali vs. noin 2000 liikenteeseen lähtenyttä flyeria plus julisteita ympäri kaupunkia. Ajankohta tapahtumalle on hieman haastava, sillä lukukausi alkaa vasta lokakuun alussa. Jännittävää nähdä, montako ihmistä saapuu paikalle.
Satunnaisia otteita viime aikojen tapahtumista: mahtavat yllätysbileet, jotka Jenni ja kämppikseni olivat järjestäneet synttäreideni kunniaksi. Ilmapalloin koristeltu keittiö ja kakkukahvit odottamassa kun tulin töistä kotiin ja myöhemmin rapuillallinen a la Jenni ja mojitoja a la Julian. Jää varmasti pysyvästi muistini lokeroon "Mukavimpia synttärimuistoja" - en ole koskaan ollut itse hyvä järjestämään bileitä.
Viime torstaina juhlittiin Alvar Aalto -huonekalunäyttelyn avajaisia Museo de las Artes Decorativas -museossa. Paikalla oli hyvä edustus suomalaisia, ja olenkin huomannut, että pientä henkilökohtaista verkostoitumista tapahtunuu pikkuhiljaa, varsinkin tämänlaisten tapahtumien myötä. Suurlähetystön ja Finpron väki alkaa käydä tutuiksi, heidän kanssaan Instituutti tekee runsaasti yhteistyötä. Itse näyttelyn avasi Alvar Aalto -säätiön johtaja professori Markku Lahti esitelmällä AA:n elämästä ja työstä. Itse näyttely oli melko pieni, ja käsitti lähinnä kansallisikonimme tuoleja, valaisimia ja muutaman lasiesineen.
Taas täytyy todeta, kuinka kiehtovaa on, kun itselle jokapäiväinen, kuten Alvar Aallon muotoilu, muuntuu eksoottiseksi kun se erotetaan omasta ympäristöstään. Torstaina avautunut näyttely on esimakua marraskuun Mes del Diseño suurtapahtumalle, jossa on mukana 9 suomalaista näyttelyä plus runsaasti muuta oheisohjelmaa (sanokaa, jos toistelen itseäni liikaa). Minun pitäisi nyt ryhtyä etsimään esityspaikkaa eräälle suomalais-espanjalaiselle teatteriproduktiolle. Kummallinen sattuma, että satuin eilen sunnuntaikävelyllämme Retirossa törmäämään tuottajaan, joka on töissä siinä teatterissa, jossa samaista esitystä on esitetty nyt syyskuun alussa. Hän kehui sitä kovasti ja kutsui minut huomiseen Bonnie ja Clyde -näytelmän ensi-iltaan. Taidanpa mennä niin pääsee taas hieman lisää verkostoitumaan.
Nyt siirryn töiden pariin,
Besos: Anniina
Viime viikko oli kaikin puolin erittäin intensiivinen. Töissä suurin osa ajasta kului taiteiden yön ja CIMO-päivän valmisteluun ja päivät venyivät pitkiksi. Siinä sivussa juhlittiin synttäreitäni ja käytiin avaamassa Alvar Aalto -näyttely. Olin esimerkiksi perjantai-iltana töistä kotiin raahustaessani niin väsynyt, että puhuminen tuotti vaikeuksia. Koetimme Jennin kanssa katsoa elokuvaa, mutta nukahdin jo alkutekstien aikana.
Lauantaina tapahtunut taiteiden yö oli minulle merkittävä. Se oli ensimmäinen Instituutin tapahtuma, jonka järjestämisessä olen ollut mukana, ja nähdä kuinka hyvin kaikki onnistui valoi minuun uskoa siitä, että työ jota teemme on todella merkittävää.
Olimme siis pohjoismaalaisten suurlähetystöjen kanssa järjestäneet dramatisoiduun dekkarinovellin illan, jossa nuoret näyttelijät teatteri Replikasta tulkitsivat otteita espanjaksi käännetystä pohjoismaalaisen dekkarikirjallisuuden antologiasta. Instituutille jäi päävastuu tapahtuman järjestämisestä, ja me todellakin teimme kaiken itse - esiintymistilan lavastamisesta lähtien. Viime torstain ja perjantain työpäivät roikuin reilu 3-metrisen salin katossa ripustelemassa mustia verhoja ja kynttilälyhtyjä, rautakaupassakin piti välillä kipaista kun mutterit ja ruuvit loppuivat kesken. Saimme norjalaiselta Lohineuvostolta lahjoituksena lähes 8 kiloa kylmäsavulohta, joista askartelimme Väinämöisen napeille kanapeita.
Kun suuri päivä lauantai koetti, kaikki olivat hermostuneita. Minua lähinnä jännitti, tulisiko tapahtumaan ketään, sillä minulla oli vastuu kutsujen lähettämisestä. Huoleni osoittautui täysin turhaksi, sillä väkeä alkoi virtaamaan Instituutin tiloihin jo paljon ennen ilmoitettua alkamisajankohtaa klo 22:ta. Sali oli lopulta niin täynnä, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Reilun tunnin kestavä esitys järjestettiin toisen kerran klo 24, jolloin väkeä oli vähemmän, muttei kuitenkaan niin että seinät olisivat kaikuneet. Saimme runsaasti kehuja järjestelyistä, jopa salin dekoraatiosta, ja ihmiset vaikuttivat olevan kaikin puolin tyytyväisiä.
Minä olin erityisen otettu siitä, kuinka paljon espanjalaisia oli paikalla. Pohjoismaalainen dekkarikirjallisuus on aallonharjalla. Kun laskeutuu metrotunneliin, on lähes joka toisella matkalukemisenaan Stieg Larssonin Los hombres que no amaban a las mujeres eli Miehet, jotka vihaavat naisia. Minulla on lauantain jälkeen itsevarmempi olo lähteä järjestämään seuraavaa tapahtumaa kun tiedän, että kiinnostusta meitä pohjolaisia kohtaan on.
Seuraava järjestämämme tapahtuma onkin sitten jo heti huomenna täällä Universidad Complutenses tiloissa, jossa tällä hetkellä sijaitsen. Suomen Madridin instituutilla on yhteistyösopimus Complutensen yliopiston kanssa, ja meillä on täällä tämä toimisto, josta nyt kirjoitan. Yhteistyösopimukseen kuuluu, että saamme käyttää Complutensen tiloja ja laitteita veloituksesta ja äskettäin kävin tarkastamassa salin, johon huomenna saapuu eri alojen asiantuntijoita kertomaan opiskelu- ja työharjoittelumahdollisuuksista Suomessa. CIMOsta tilaisuuteen saapuu Jaana Mutanen. Sali on melko pieni, ainakin jos ottaa huomioon markkinoinnin, jota olemme tapahtuman eteen tehneet: 77 paikkainen sali vs. noin 2000 liikenteeseen lähtenyttä flyeria plus julisteita ympäri kaupunkia. Ajankohta tapahtumalle on hieman haastava, sillä lukukausi alkaa vasta lokakuun alussa. Jännittävää nähdä, montako ihmistä saapuu paikalle.
Satunnaisia otteita viime aikojen tapahtumista: mahtavat yllätysbileet, jotka Jenni ja kämppikseni olivat järjestäneet synttäreideni kunniaksi. Ilmapalloin koristeltu keittiö ja kakkukahvit odottamassa kun tulin töistä kotiin ja myöhemmin rapuillallinen a la Jenni ja mojitoja a la Julian. Jää varmasti pysyvästi muistini lokeroon "Mukavimpia synttärimuistoja" - en ole koskaan ollut itse hyvä järjestämään bileitä.
Viime torstaina juhlittiin Alvar Aalto -huonekalunäyttelyn avajaisia Museo de las Artes Decorativas -museossa. Paikalla oli hyvä edustus suomalaisia, ja olenkin huomannut, että pientä henkilökohtaista verkostoitumista tapahtunuu pikkuhiljaa, varsinkin tämänlaisten tapahtumien myötä. Suurlähetystön ja Finpron väki alkaa käydä tutuiksi, heidän kanssaan Instituutti tekee runsaasti yhteistyötä. Itse näyttelyn avasi Alvar Aalto -säätiön johtaja professori Markku Lahti esitelmällä AA:n elämästä ja työstä. Itse näyttely oli melko pieni, ja käsitti lähinnä kansallisikonimme tuoleja, valaisimia ja muutaman lasiesineen.
Taas täytyy todeta, kuinka kiehtovaa on, kun itselle jokapäiväinen, kuten Alvar Aallon muotoilu, muuntuu eksoottiseksi kun se erotetaan omasta ympäristöstään. Torstaina avautunut näyttely on esimakua marraskuun Mes del Diseño suurtapahtumalle, jossa on mukana 9 suomalaista näyttelyä plus runsaasti muuta oheisohjelmaa (sanokaa, jos toistelen itseäni liikaa). Minun pitäisi nyt ryhtyä etsimään esityspaikkaa eräälle suomalais-espanjalaiselle teatteriproduktiolle. Kummallinen sattuma, että satuin eilen sunnuntaikävelyllämme Retirossa törmäämään tuottajaan, joka on töissä siinä teatterissa, jossa samaista esitystä on esitetty nyt syyskuun alussa. Hän kehui sitä kovasti ja kutsui minut huomiseen Bonnie ja Clyde -näytelmän ensi-iltaan. Taidanpa mennä niin pääsee taas hieman lisää verkostoitumaan.
Nyt siirryn töiden pariin,
Besos: Anniina
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Joku on ehkä huomannut, että blogin ulkomuoto on uudistunut. Tästä kiitos kuuluu venezuelalaiselle vieraallemme Jorgelle joka on, kaiken muun lomassa, graafinen suunnittelija. Mies on tehnyt minulle ja muille tämän talon asukkaille niin paljon palveluksia pitkin viikkoa, että kun hän kymmenettä kertaa pyysi nähdä blogini, myönnyin ja annoin hänelle osoitteen. "Tehdäänpäs tästä hieman kauniimpi" hän totesi siltä istumalta ja ryhtyi koodaamaan. Seuraavan kerran kun vilkaisin tietokoneen ruutua, oli blogini muuttunut vihreäksi.
Torstain venezuelalainen illallinen oli mahtava ja kaiken lisäksi täysin kasvissyöjälle soveltuva. Tässä pieni maistianen:
Kaikesta kuuluu kiittäminen kahta mainiota kokkiamme:
Daniela
Jorge, huomatkaa valkoinen kokinpaita
Eilisen lauantaipäivän vietimme Jorgen ja hänen costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa Toledossa, joka on Espanjan entinen pääkaupunki. Pieni linnoitus ei-kaukana-Madridista, jota ovat ammoisina aikoina asuttaneet niin kristityt, juutalaiset kuin arabitkin. Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen Rambon veitsi, jonka olisi saanut omakseen 200 eurolla. Tämä siis löytyi matkamuistoja myyvästä kaupasta. Olisimme tahtoneet ottaa Rambon veitsestä kuvan, mutta meiltä evättiin lupa.
Toledon vanha kaupunki on mäen päällä oleva tiiviisti rakennettu linnoitus, jota muurit yhä ympyröivät. Joko kaupungin kapeat kadut rakennettiin muinoin sokkeloiseksi viholliseneksyttämistarkoitukella tai sitten kartanpiirtäjä on pistellyt omiaan paikalliseen turistikarttaan, sillä vietimme suurimman osan ajastamme täysin eksyksissä. En tiedä kumpi oli virallinen aallonpohja: se että päädyimme parkkihalliin kun luulimme menevämme museoon vai se, että vietimme kaksi tuntia etsien terassia, jolla syödä voileipä ja päädyimme yhä uudestaan samoilla kaduille. Kun pyysimme jotakuta näyttämään meille sijaintimme kartasta, olimme täysin eri paikassa kuin tahdoimme.
Ne monumentit joihin sattumalta onnistuimme törmäämään, esimerkiksi maalari El Grecon kotimuseo, olivat poikkeuksetta suljettu remontin vuoksi. Lopulta olimme niin väsyneitä ja pyörällä päästämme, että tahdoimme vain ulos labyrintista. Vanhaan kaupunkiin menee piiitkät rullaportaat, jotka säästävät tulijan jyrkältä nousulta. Me neropatit missasimme tullessamme tietenkin myös nämä portaat, ja kun olimme lähdössä, ainoa toiveemme oli päästä kaupungista alas rullaportaita pitkin. Seurasimme kylttejä, jotka osoittivat portaiden sijainnin, mutta jokin meni taas vikaan. Vihdoin kysyimme poliisilta neuvoa ja hän - tätä en liioittele - vastasi meille matemaattisella yhtälöllä! Ensin hän halusi tietää, etsimmekö rullaportaiden ylä- vai alapäätä, ja sitten hän puhui. Minulta meni yksityiskohdat ohi, mutta vastaus kuuluui jotenkin näin: Sijaitsemme tällä hetkellä eräänlaisen suorakulmaisen kolmion kateetin kohdalla, ja päästäksenne rullaportaisiin, teidän täytyy löytää kolmion hypotenuusa, jonka saa selville, kun xxxx....
Meidän matikkapäämme ei riittänyt löytämään rullaportaita - sen kummemmin ylä- kuin alapäätäkään. Lähdin kuitenkin kotiin sitä tietoa viisaampana, että Gladiator-elokuvassa Russel Crowen tulkitsema päähenkilö on kotoisin Toledosta, ja hänen gladiator-nimensä on "Espanjalainen". Tämä oli itse asiassa jo toinen visiittini kyseiseen kaupunkiin. Viimeksi kaikki näkemäni ovet olivat yhtä suljettuja kuin nytkin, mutta silloin se johtui siitä, että oli joulun jälkeinen pyhäpäivä. Toledo säilynee mielessäni ikuisena mysteerinä.
Tässä kuvassa en vielä tiennyt, mitkä seikkailut meitä odottavatkaan:
Tässä taas tyytyväinen mies terassilla hiellä ja tuskalla ansaitun voileivän jälkeen:
Nyt lataamaan akkuja tulevaa työviikkoa varten.
Anniina
Torstain venezuelalainen illallinen oli mahtava ja kaiken lisäksi täysin kasvissyöjälle soveltuva. Tässä pieni maistianen:
Kaikesta kuuluu kiittäminen kahta mainiota kokkiamme:
Daniela
Jorge, huomatkaa valkoinen kokinpaita
Eilisen lauantaipäivän vietimme Jorgen ja hänen costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa Toledossa, joka on Espanjan entinen pääkaupunki. Pieni linnoitus ei-kaukana-Madridista, jota ovat ammoisina aikoina asuttaneet niin kristityt, juutalaiset kuin arabitkin. Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen Rambon veitsi, jonka olisi saanut omakseen 200 eurolla. Tämä siis löytyi matkamuistoja myyvästä kaupasta. Olisimme tahtoneet ottaa Rambon veitsestä kuvan, mutta meiltä evättiin lupa.
Toledon vanha kaupunki on mäen päällä oleva tiiviisti rakennettu linnoitus, jota muurit yhä ympyröivät. Joko kaupungin kapeat kadut rakennettiin muinoin sokkeloiseksi viholliseneksyttämistarkoitukella tai sitten kartanpiirtäjä on pistellyt omiaan paikalliseen turistikarttaan, sillä vietimme suurimman osan ajastamme täysin eksyksissä. En tiedä kumpi oli virallinen aallonpohja: se että päädyimme parkkihalliin kun luulimme menevämme museoon vai se, että vietimme kaksi tuntia etsien terassia, jolla syödä voileipä ja päädyimme yhä uudestaan samoilla kaduille. Kun pyysimme jotakuta näyttämään meille sijaintimme kartasta, olimme täysin eri paikassa kuin tahdoimme.
Ne monumentit joihin sattumalta onnistuimme törmäämään, esimerkiksi maalari El Grecon kotimuseo, olivat poikkeuksetta suljettu remontin vuoksi. Lopulta olimme niin väsyneitä ja pyörällä päästämme, että tahdoimme vain ulos labyrintista. Vanhaan kaupunkiin menee piiitkät rullaportaat, jotka säästävät tulijan jyrkältä nousulta. Me neropatit missasimme tullessamme tietenkin myös nämä portaat, ja kun olimme lähdössä, ainoa toiveemme oli päästä kaupungista alas rullaportaita pitkin. Seurasimme kylttejä, jotka osoittivat portaiden sijainnin, mutta jokin meni taas vikaan. Vihdoin kysyimme poliisilta neuvoa ja hän - tätä en liioittele - vastasi meille matemaattisella yhtälöllä! Ensin hän halusi tietää, etsimmekö rullaportaiden ylä- vai alapäätä, ja sitten hän puhui. Minulta meni yksityiskohdat ohi, mutta vastaus kuuluui jotenkin näin: Sijaitsemme tällä hetkellä eräänlaisen suorakulmaisen kolmion kateetin kohdalla, ja päästäksenne rullaportaisiin, teidän täytyy löytää kolmion hypotenuusa, jonka saa selville, kun xxxx....
Meidän matikkapäämme ei riittänyt löytämään rullaportaita - sen kummemmin ylä- kuin alapäätäkään. Lähdin kuitenkin kotiin sitä tietoa viisaampana, että Gladiator-elokuvassa Russel Crowen tulkitsema päähenkilö on kotoisin Toledosta, ja hänen gladiator-nimensä on "Espanjalainen". Tämä oli itse asiassa jo toinen visiittini kyseiseen kaupunkiin. Viimeksi kaikki näkemäni ovet olivat yhtä suljettuja kuin nytkin, mutta silloin se johtui siitä, että oli joulun jälkeinen pyhäpäivä. Toledo säilynee mielessäni ikuisena mysteerinä.
Tässä kuvassa en vielä tiennyt, mitkä seikkailut meitä odottavatkaan:
Tässä taas tyytyväinen mies terassilla hiellä ja tuskalla ansaitun voileivän jälkeen:
Nyt lataamaan akkuja tulevaa työviikkoa varten.
Anniina
perjantai 11. syyskuuta 2009
Suomen kansalle
Blogini on herättänyt paljon keskustelua kämppisteni ja muiden talossa vierailevien keskuudessa. Erehdyin jollekin näyttämään linkkiä maailmalle.net -sivustolla, jonka kautta tänne pääsee, ja nyt he ovat siinä uskossa, että olen kotimaassani jonkinlainen superjulkkis. "Suomen kansa odottaa malttamattomana päivityksiäsi eikä meillä vieläkään ole nettiä!" he vitsailivat kun operaattorinvaihdos hieman viivästyi. No, tiedoksi Suomen kansalle: nyt on netti talossa, päivitykset saakoon jatkoa.
Olen vältellyt antamasta blogin osoitetta espanjalaisille, koska google translator on vaarallinen työkalu, ja pelkään, että monet asiat tulisivat espanjaksi käännettyinä väärinymmärretyksi. Minähän tarkastelen tätä kaikkea ympärilläni olevaa äärimmäisen ihastuneena, mutta jotkut sarkastiset sanankäänteet / kulttuurieroihin perustuvat yleistykset saattaisivat loukata jotakin. Asuinkavereiden mielestä minun pitäisi kirjoittaa blogia espanjaksi tai englanniksi. Ymmärrän kyllä heidän uteliaisuutensa - olenhan minä eräänlainen vakooja, joka raportoi kaikesta ulkomaailmalle, ja he haluavat tietää, mitä heistä puhutaan. Kaiken lisäski olen äärimmäisen surkea vakooja, koska kavalsin itse itseni.
Tämä viikko on ollut uuvuttava, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eilen kävimme rakentavan keskustelun pomoni Elenan kanssa. Hän sanoi, että otan asiat liian raskaasti ja muistutti, että olen täällä harjoittelussa ja siten oppimassa. Kysyä saa ja pitää, kaikki tekevät virheitä, ja me olemme kaikki samalla puolella. Tavallaan tiesin tuon kaiken, mutta oli helpottavaa kuulla ne jonkun toisen suusta. Olen joissakin asioissa pingottava (onko tuo sana?) perfektionisti ja otan itseni liian vakavasti. Haluan niin kovasti tehdä tämän työn hyvin, etten uskalla rentoutua. Osaksi viime aikoina potemani univaikeudet ovat johtuneet siitä, että stressaan myös unissani. Näen värikkäitä unia muun muassa vastuutehtävistä, joka minun täytyy hoitaa, ja kun herään keskellä yötä pyörii uni ja todellisuus yhtenä sekamelskana päässäni. Eilinen keskustelu oli kuitenkin vapauttava, ja pääsin sanomaan myös joitain asioita, jotka ovat omaa mieltäni painaneet ja jälkeen päin minulla oli jollain tapaa puhdistautunut olo. Ja uskomatonta kyllä, viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa täysin keskeytyksettä sen jälkeen kun muutin uuteen huoneeseeni.
Nukkumista helpottaa myös se, että olen voinut pitää parina yönä parvekkeen ovia kiinni. Ilma on vähitellen mutta varmasti viilenemässä - ensi viikoksi on luvattu enää 25º - mikä ehkä Suomesta käsin kuulostaa helteeltä, mutta merkitsee täällä syyskauteen siirtymistä. Univelkaa on kertynyt tällä viikolla niin paljon, että aion seuraavaksi ottaa tehosiestan ja miettiä vasta sitten viikonloppua. Hullua, että vasta klo 19.40 ehtii päiväunille, mutta työpäivä loppuu virallisesti vasta klo 18 ja tänäänkin, kuten useana muuna päivänä, meni ylitöiksi.
Ensi viikosta tulee erittäin mielenkiintoinen: ensiksi parhaisiin ystäviini lukeutuva Jenni tulee tiistaina viikon vierailulle Barcelonasta, keskiviikkona on syntymäpäiväni, torstaina Alvar Aalto -näyttelyn avajaiset, lauantaina Noche en Blanco -taiteidenyö ja lisäksi valmistelemme töissä 22.9. tiistaina järjestettävää CIMO-päivää, joka on eräänlainen infotilaisuus Suomessa opiskelusta/työskentelystä kiinnostuneille täkäläisille.
Olen töissä kokoamassa mediakansiota Design-projektista, johon siis keräämme paikallisia lehtijuttuja suomalaisesta muotoilusta ja arkkitehtuurista. On äärimmäisen mielenkiintoista lueskella kokoamiamme juttuja ja nähdä, miten kotoinen muuttuu eksotiikaksi. Espanjankielentaitoisille tuoreehko El Paísin juttu täällä. Löysin, tai siis Elena oli löytänyt, myös tämän blogin, joka tarkastelee helsinkiläistä elämänmenoa espanjalaisen silmin. Eräänlainen vastaprojekti siis omalleni...
...Ajatus katkesi juuri, kun huoneeseeni tuli yllätysvieraita. Täytyy sanoa, että vuokraisäntämme on aikamoinen tapaus. Tänä aamuna hän tuli asuntoomme klo 8 siistijän kera, ja kun menin aamupalalle keittiöön klo 9, he olivat molemmat siellä työntouhussa. Nyt on siis kyseessä espanjalainen eläkeläismies. Siistijä pyyhki pölyjä kaappien päältä, jonne ulottuakseen hänen täytyi käyttää apunaan rakennustikkaita ja nousta sitten pöytätasoille seisomaan. Vuokraisäntä osallistui mm. pitelemällä tikkaita paikoillaan. Yhteen nurkkaan siistijä ei rättinsä kanssa ulottunut, joten Santos - vuokraisäntä - tarjoutui itse pyyhkimään kyseisen nurkan. En kunnolla uskaltanut katsoa, kun pyylevähkö vanha herra kipusi tikkaat ylös pöydälle ja ryhtyi kurkottelemaan kaukaisimpia pölypalleroita, sen verran huteralta homma vaikutti. Mutta hänpä innostuikin sitten niin askareesta, ettei meinannut tulla alas ollenkaan. Siistijä seisoi vieressä ja anoi häntä tulemaan alas: "Tarkoitin vain sitä nurkkaa, minä hoidan kyllä loput. Mitä minä nyt teen kun sinä siivoat, istunko alas aamupalaa syömään?" hän ruikutti. Minä seurasin esitystä hämmennyksen ja huvituksen sekaisin tuntein aamiasmurojeni ääreltä.
Tästä viimeisestä on siis kulunut lähes 12 tuntia, mutta äsken huoneeni oveen koputettiin ja sisään astui, yllätys yllätys, Santos, tällä kertaa vieraan miehen kanssa, jonka hän esitteli huoltomieheksi. He käyvät nyt läpi taloa katsoakseen, mitä kaikkea täytyy korjata. Vietin juuri hetken kahdestaan vuokraisäntäni kanssa suljettujen ovien takana, kun hän halusi kokeilla, toimiiko huoneeni lukko. Eihän se kunnolla toiminut, ja hetken pelkäsin että jäisimme tänne pidemmäksi aikaa. Väliinpitämättömyydestä tätä vuokranantajaa ei ainakaan voi syyttää.
Nyt on tehosiestan aika. Hyvää viikonloppua!!
Anniina
Olen vältellyt antamasta blogin osoitetta espanjalaisille, koska google translator on vaarallinen työkalu, ja pelkään, että monet asiat tulisivat espanjaksi käännettyinä väärinymmärretyksi. Minähän tarkastelen tätä kaikkea ympärilläni olevaa äärimmäisen ihastuneena, mutta jotkut sarkastiset sanankäänteet / kulttuurieroihin perustuvat yleistykset saattaisivat loukata jotakin. Asuinkavereiden mielestä minun pitäisi kirjoittaa blogia espanjaksi tai englanniksi. Ymmärrän kyllä heidän uteliaisuutensa - olenhan minä eräänlainen vakooja, joka raportoi kaikesta ulkomaailmalle, ja he haluavat tietää, mitä heistä puhutaan. Kaiken lisäski olen äärimmäisen surkea vakooja, koska kavalsin itse itseni.
Tämä viikko on ollut uuvuttava, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eilen kävimme rakentavan keskustelun pomoni Elenan kanssa. Hän sanoi, että otan asiat liian raskaasti ja muistutti, että olen täällä harjoittelussa ja siten oppimassa. Kysyä saa ja pitää, kaikki tekevät virheitä, ja me olemme kaikki samalla puolella. Tavallaan tiesin tuon kaiken, mutta oli helpottavaa kuulla ne jonkun toisen suusta. Olen joissakin asioissa pingottava (onko tuo sana?) perfektionisti ja otan itseni liian vakavasti. Haluan niin kovasti tehdä tämän työn hyvin, etten uskalla rentoutua. Osaksi viime aikoina potemani univaikeudet ovat johtuneet siitä, että stressaan myös unissani. Näen värikkäitä unia muun muassa vastuutehtävistä, joka minun täytyy hoitaa, ja kun herään keskellä yötä pyörii uni ja todellisuus yhtenä sekamelskana päässäni. Eilinen keskustelu oli kuitenkin vapauttava, ja pääsin sanomaan myös joitain asioita, jotka ovat omaa mieltäni painaneet ja jälkeen päin minulla oli jollain tapaa puhdistautunut olo. Ja uskomatonta kyllä, viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa täysin keskeytyksettä sen jälkeen kun muutin uuteen huoneeseeni.
Nukkumista helpottaa myös se, että olen voinut pitää parina yönä parvekkeen ovia kiinni. Ilma on vähitellen mutta varmasti viilenemässä - ensi viikoksi on luvattu enää 25º - mikä ehkä Suomesta käsin kuulostaa helteeltä, mutta merkitsee täällä syyskauteen siirtymistä. Univelkaa on kertynyt tällä viikolla niin paljon, että aion seuraavaksi ottaa tehosiestan ja miettiä vasta sitten viikonloppua. Hullua, että vasta klo 19.40 ehtii päiväunille, mutta työpäivä loppuu virallisesti vasta klo 18 ja tänäänkin, kuten useana muuna päivänä, meni ylitöiksi.
Ensi viikosta tulee erittäin mielenkiintoinen: ensiksi parhaisiin ystäviini lukeutuva Jenni tulee tiistaina viikon vierailulle Barcelonasta, keskiviikkona on syntymäpäiväni, torstaina Alvar Aalto -näyttelyn avajaiset, lauantaina Noche en Blanco -taiteidenyö ja lisäksi valmistelemme töissä 22.9. tiistaina järjestettävää CIMO-päivää, joka on eräänlainen infotilaisuus Suomessa opiskelusta/työskentelystä kiinnostuneille täkäläisille.
Olen töissä kokoamassa mediakansiota Design-projektista, johon siis keräämme paikallisia lehtijuttuja suomalaisesta muotoilusta ja arkkitehtuurista. On äärimmäisen mielenkiintoista lueskella kokoamiamme juttuja ja nähdä, miten kotoinen muuttuu eksotiikaksi. Espanjankielentaitoisille tuoreehko El Paísin juttu täällä. Löysin, tai siis Elena oli löytänyt, myös tämän blogin, joka tarkastelee helsinkiläistä elämänmenoa espanjalaisen silmin. Eräänlainen vastaprojekti siis omalleni...
...Ajatus katkesi juuri, kun huoneeseeni tuli yllätysvieraita. Täytyy sanoa, että vuokraisäntämme on aikamoinen tapaus. Tänä aamuna hän tuli asuntoomme klo 8 siistijän kera, ja kun menin aamupalalle keittiöön klo 9, he olivat molemmat siellä työntouhussa. Nyt on siis kyseessä espanjalainen eläkeläismies. Siistijä pyyhki pölyjä kaappien päältä, jonne ulottuakseen hänen täytyi käyttää apunaan rakennustikkaita ja nousta sitten pöytätasoille seisomaan. Vuokraisäntä osallistui mm. pitelemällä tikkaita paikoillaan. Yhteen nurkkaan siistijä ei rättinsä kanssa ulottunut, joten Santos - vuokraisäntä - tarjoutui itse pyyhkimään kyseisen nurkan. En kunnolla uskaltanut katsoa, kun pyylevähkö vanha herra kipusi tikkaat ylös pöydälle ja ryhtyi kurkottelemaan kaukaisimpia pölypalleroita, sen verran huteralta homma vaikutti. Mutta hänpä innostuikin sitten niin askareesta, ettei meinannut tulla alas ollenkaan. Siistijä seisoi vieressä ja anoi häntä tulemaan alas: "Tarkoitin vain sitä nurkkaa, minä hoidan kyllä loput. Mitä minä nyt teen kun sinä siivoat, istunko alas aamupalaa syömään?" hän ruikutti. Minä seurasin esitystä hämmennyksen ja huvituksen sekaisin tuntein aamiasmurojeni ääreltä.
Tästä viimeisestä on siis kulunut lähes 12 tuntia, mutta äsken huoneeni oveen koputettiin ja sisään astui, yllätys yllätys, Santos, tällä kertaa vieraan miehen kanssa, jonka hän esitteli huoltomieheksi. He käyvät nyt läpi taloa katsoakseen, mitä kaikkea täytyy korjata. Vietin juuri hetken kahdestaan vuokraisäntäni kanssa suljettujen ovien takana, kun hän halusi kokeilla, toimiiko huoneeni lukko. Eihän se kunnolla toiminut, ja hetken pelkäsin että jäisimme tänne pidemmäksi aikaa. Väliinpitämättömyydestä tätä vuokranantajaa ei ainakaan voi syyttää.
Nyt on tehosiestan aika. Hyvää viikonloppua!!
Anniina
torstai 10. syyskuuta 2009
Todistusaineistoa
Minun pitäisi reipastua kameran kanssa, ja ryhtyä katselemaan tätä kaupunkia useammin linssin läpi. Kyllähän kunnon blogikin valokuvia tarvitsee. Tässä muutama otos lähipäiviltä.
Ensimmäinen kuva on otettu viime sunnuntaina. Jos joku epäilee, että liioittelin edellisessä entryssä siivousoperaatiomme massiivisuutta, tämä kuva puhukoon puolestaan:
Toisessa kuvassa myöhäisillan hetki olohuoneestamme. Kadulta lankeava keltainen valo on tunnelmallinen.
Pahoittelen kuvien karmeaa laatua. Perehdyn laadun parantamiseen paremmalla ajalla.
Ensimmäinen kuva on otettu viime sunnuntaina. Jos joku epäilee, että liioittelin edellisessä entryssä siivousoperaatiomme massiivisuutta, tämä kuva puhukoon puolestaan:
Toisessa kuvassa myöhäisillan hetki olohuoneestamme. Kadulta lankeava keltainen valo on tunnelmallinen.
Pahoittelen kuvien karmeaa laatua. Perehdyn laadun parantamiseen paremmalla ajalla.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Tapahtunut viime päivinä
Viimeiset päivät ovat kuluneet siivillä, kun on ympärillä niin paljon tekemistä ja uusia ihmisiä. En ole edes ehtinyt ajatella blogin päivittämistä, ja nyt mietityttää, mistä aloittaisin. Ensin minun täytyy varmaan omistaa hetki ihmisten hyväntahtoisuudelle. Kuka sanoi, ettei espanjalaisiin voi luottaa?
Eilen maanantaina koin kauhunhetkiä, kun ruokatunnilla huomasin, ettei Visa Electron –korttiani löydy mistään. Tarina sai alkunsa sunnuntaina, jonka kämppisten kanssa omistimme kokonaisuudessaan massiiviselle siivous- ja kaapintyhjennysoperaatiolle, jonka tuloksena minulla esimerkiksi on upouusi kashmir-villapaita, tekonahkarotsi, jossa laput vielä kiinni, paksu peitto talveksi ja espanjalaisen mystikon San Juan de la Cruzin romaani iltalukemiseksi. Kaikki kaappiemme kätköistä. Kasasimme myös monen monta jätesäkillistä täysin kelpoja vaatteita viereiseen luostariin vietäväksi ja uuvuttavan määrän muuta tavaraa, josta suurin osa päätyi roskikseen tai kierrätyslaatikkoon. Olen muuten saanut uuden lempinimen talossa, Capitan Planeta, eli Kapteeni Planeetta, joka viittaa kierrätyskiihkoiluuni.
Siivoukselle omistetun sunnuntaipäivän jälkeen totesimme ansainneemme palkkion vaivoistamme, joten lähdimme ulos syömään ja ottamaan muutaman cañan. Myöhäänhän siinä meni. Tiesin pankkikortin olleen mukanani sunnuntaina, sillä käytin sitä illalla rahan nostamiseen. Kun seuraavana päivänä huomasin kortin kadonneen, soitin kotona olevalle kämppikselle Kajsalle, joka tarkisti puolestani, ettei kortti lojunut huoneeni lattialla tai missään muuallakaan. Lähes kuka tahansa olisi tässä vaiheessa varmaan kuolettanut kortin, mutta se on viimeinen oljenkorteni täällä, sillä olin juuri siirtänyt kaikki jäljellä olevat varani kyseisen kortin takana olevalle tilille, joten päätin ottaa riskin ja kokeilla onneani ennen kuolettamista.
Lähdin töistä normaalia aikaisemmin ja suuntasin huoli puserossa lähellä kotia sijaitsevaan ravintolaan, jossa olimme edellisenä iltana olleet ennen nukkumaanmenoa. Minut otti vastaan kivikasvoinen saksalaistarjoilija, joka kävi läpi tyhjän löytötavaralaatikon ja kertoi parhaan mahdollisuuteni olevan edellisiltana vuorossa ollut tarjoilija José, joka ei tietenkään tänä kyseisenä päivänä työskennellyt. Saksalainen tarjoilija soitti Josélle, joka ei tietenkään ehtinyt puhua puhelimessa, mutta lupasi soittaa myöhemmin takaisin. Optimistisena ilmoitin, ettei minulla ole kiire ja että voisin odottaa, mutta odotus alkoi melko pian tuntua piinaavalta pätsikuumassa ravintolassa, jossa minun lisäkseni oli kolme miesasiakasta ja saksalainen, joka kasvonpiirteidensä ja suuren kokonsa puolesta oli kuin piirroshahmoversio Arnold Schwarzeneggeriä. Kaikki tuijottivat minua vuorotellen kuin ulkoavaruudesta tipahtanutta.
Vihdoin aloin huokailla ja katsella tarjoilijaa niin anovasti, että hän koetti soittaa Josélle uudestaan. Ei vastausta. Lohdutukseksi hän totesi minun olevan väsyneen näköinen ja ehdotti kahvikupposta. Otin sen kiitollisena vastaan. Juuri tuolloin puhelin soi, ja José soitti kertoakseen, että hänellä oli hallussaan pankkikorttini! En voinut uskoa hyvää onneani. Kiitollisena sovin tulevani hakemaan kortin seuraavana päivänä ja kysyin, paljonko olin velkaa kahvista. Talo tarjosi. Tänään töiden jälkeen menin tapaamaan Joseá, joka kaivoi vaaleanpunaisen, koirien piirroskuvilla koristellun Electron-korttini vyölaukustaan ja totesi, että eipä kestä. Kortti oli tippunut kukkarostani kun olimme tehneet lähtöä, ja tarjoilija oli myöhemmin poiminut sen talteen lattialta.
Jos toimistomme Elenaa on uskominen, olen ensimmäinen ihminen, joka on saanut kadonneen pankkikorttinsa takaisin Madridissa. Hyvä niin. Olen todella helpottunut, enkä todellakaan voi uskoa, miten selvisin tästä tilanteesta niin pienellä säikähdyksellä. Hyviä, rehellisiä ihmisiä kuten José ja kivikasvosaksalainen on siis olemassa. En tiedä, miten voisin osoittaa miehille kiitollisuuttani, kukkapuskasta ja suklaarasiasta he tuskin kauheasti ilahtuisivat. Voisin tehdä kulmaravintolasta kantapaikan.
Muita kuulumisia: Viime päivinä olen joutunut tutustumaan IKEAn huonekalujen syvimpään olemukseen, sillä lauantaina kaksi kanssa-asukkia teki retken tuohon halpis-mööpeleiden taivaaseen ja toivat mukanaan yli tonnilla kalusteita tyhjäksi jääneeseen asuntoomme. Minä taidan olla ainoa eurooppalainen, joka ei ole jalallaan astunut yhteenkään IKEAn liikkeeseen, enkä tahtonut tehdä poikkeusta nytkään. Tähän asti ainoa omistamani kyseisen kauppaketjun tuote on ollut juustohöylä. Nyt meillä on kuitenkin kaikilla kirjahyllyt, kirjoituspöydät ja vaatekaapit a la IKEA. Pojat vaan taisivat tehdä ostosreissullaan pienen arviointivirheen, sillä kasattuna huonekalut ovat poikkeuksetta niin isoja, että tuskin mahtuvat huoneisiin. Vielä kun sisustukseen lisätään 130 cm sängyt, meillä alkaa olla vakavia järjestelyongelmia.
Viikonloppuna lämmittelimme pöytien ja kirjahyllyjen kasaamisen parissa. Eilen illalla tartuimme haastavimpaan askareeseen, ja ryhdyimme kokoamaan vaatekaappeja. Ohjekirjassa on 29 eri kokoamisvaihetta, kun kuulemma yleensä niitä on kymmenkunta. Kokosimme ensimmäisen kaapin kahdestaan Kajsan kanssa, ja täytyy sanoa, että olen melko ylpeä aikaansaannoksestamme. Minusta tuli hetkessä IKEA-ekspertti, ja myöhemmin minun täytyi pelastaa toinen kämppis useammassa vaiheessa, kun hän oli jo ruuvaamassa vääriä paloja yhteen. ”Minä improvisoin”, hän totesi, kun katselin kauhulla hänen nurkkaan heitettyä ohjekirjaansa. Sano ekspertin sanoneen, KEAn kanssa ei improvisoida…
Olimme siis maanantai-iltana työntouhussa vasaroiden, ruuvimeisseleiden ja lukemattomien vaneripalojen kanssa kun jo valmiiksi runsasväkinen asuntomme alkoi yhtäkkiä täyttyä uusista ihmisistä. Venezuelalainen Jorge, joka ennen asui tässä samaisessa huoneistossa, saapui viikon visiitille costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa. Jonkin aikaa täällä juoksenteli myös 1 v 4 kk ikäinen pikkupoika, joka onneksi oli vain naapurin muksu. Jorge oli raahannut kotimaastaan tuliaisiksi 7 pulloa rommia (on kuulemma halpaa sielläpäin), joiden vuoksi hänet oli kuulutettu ulos lentokoneesta uudestaan lähtöselvitykseen. Pulloista oli otettu vanupuikoilla näytteitä varmentaakseen, että ne todella sisälsivät sitä, mitä etiketti lupasi. ”Miksi kuljetat niin paljon rommia?” häneltä kysyttiin. ”Juodakseni ne” oli miehen looginen vastaus. Torstaina meille on kuulemma luvassa venezuelalainen illallinen ja kyytipojaksi coctaileja - sunnuntaina kaapeistamme löytyneille kahdelle tehosekoittimelle taitaa tulla käytttöä. Eilen istuskelimme keittiössä, ja laskimme, että meitä oli paikalla 2 ranskalaista, yksi ruotsalainen, yksi suomalainen, yksi baski, yksi meksikolainen, yksi venezuelalainen, yksi costaricalainen, ja yksi meksikolais-espanjalainen. Tämä talo on se todellinen Yhdistyneet Kansakunnat.
Illalla lähdimme yhdessä läheiselle plazalle ja tilasimme pizzoja kadulle. Täytyy sanoa, että kaikki on niin paljon mukavampaa, kun sen tekee yhdessä. Jopa IKEAn huonekalujen kasaaminen. Meillä on tällä hetkellä kasassa hyvä kotijoukkue, jonka (lähes) kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Yöllä heräsin klo 2 siihen, että jokin tuntui moukaroivan taloa. Sänky tärisi ja seinät myös. En koskaan saanut tietää mikä se oli, mutta vietin koko loppuyön puolihorroksessa. En ole vieläkään tottunut kadulta kantautuvaan meteliin, joka ei minään vuorokaudenaikana hiljene. Täytyy ostaa paremmat korvatulpat, sillä jatkuva univaje alkaa vähitellen vaikuttaa vireystilaan.
Töistä sen verran, että olen parhaillani lähettelemässä Noche en Blanco -taiteiden yön lehdistötiedotteita ja kutsuja ympäriinsä. Tänään hurautimme työkaverini kanssa taksilla toiselle puolen kaupunkia kulttuurikeskus Mataderoon mukanamme kaksi pahvilaatikollista painotuoreita kirjanmerkkejä, jossa taiteiden yön päämaja sijaitsee. Luulimme, että kyseessä on vitsi kun meidät Mataderossa, valtavassa kompleksissa joka jo nimensä mukaisesti on entinen teurastamo, ohjattiin keskelle rakennustyömaata, ja siellä päällekkäin kasattuihin työmaaparakeihin. Koputimme parakin ovea ja hetken päästä edessämme avautui pelkistetty konttori, jossa kuumana jauhava kulttuurityöntekijöiden koneisto istui vieri vieren tietokoneiden ääressä, luurit korvilla työstäen ensi viikon viikonloppuna tapahtuvaa suurta kulttuuritapahtumaa. Minulla tuli paikasta mieleen vedonlyöntitoimisto, mutta kuten työkaverini sanoi, paikka demonstroi hyvin kulttuurityöntekijän todellista toimenkuvaa.
Anniina
Eilen maanantaina koin kauhunhetkiä, kun ruokatunnilla huomasin, ettei Visa Electron –korttiani löydy mistään. Tarina sai alkunsa sunnuntaina, jonka kämppisten kanssa omistimme kokonaisuudessaan massiiviselle siivous- ja kaapintyhjennysoperaatiolle, jonka tuloksena minulla esimerkiksi on upouusi kashmir-villapaita, tekonahkarotsi, jossa laput vielä kiinni, paksu peitto talveksi ja espanjalaisen mystikon San Juan de la Cruzin romaani iltalukemiseksi. Kaikki kaappiemme kätköistä. Kasasimme myös monen monta jätesäkillistä täysin kelpoja vaatteita viereiseen luostariin vietäväksi ja uuvuttavan määrän muuta tavaraa, josta suurin osa päätyi roskikseen tai kierrätyslaatikkoon. Olen muuten saanut uuden lempinimen talossa, Capitan Planeta, eli Kapteeni Planeetta, joka viittaa kierrätyskiihkoiluuni.
Siivoukselle omistetun sunnuntaipäivän jälkeen totesimme ansainneemme palkkion vaivoistamme, joten lähdimme ulos syömään ja ottamaan muutaman cañan. Myöhäänhän siinä meni. Tiesin pankkikortin olleen mukanani sunnuntaina, sillä käytin sitä illalla rahan nostamiseen. Kun seuraavana päivänä huomasin kortin kadonneen, soitin kotona olevalle kämppikselle Kajsalle, joka tarkisti puolestani, ettei kortti lojunut huoneeni lattialla tai missään muuallakaan. Lähes kuka tahansa olisi tässä vaiheessa varmaan kuolettanut kortin, mutta se on viimeinen oljenkorteni täällä, sillä olin juuri siirtänyt kaikki jäljellä olevat varani kyseisen kortin takana olevalle tilille, joten päätin ottaa riskin ja kokeilla onneani ennen kuolettamista.
Lähdin töistä normaalia aikaisemmin ja suuntasin huoli puserossa lähellä kotia sijaitsevaan ravintolaan, jossa olimme edellisenä iltana olleet ennen nukkumaanmenoa. Minut otti vastaan kivikasvoinen saksalaistarjoilija, joka kävi läpi tyhjän löytötavaralaatikon ja kertoi parhaan mahdollisuuteni olevan edellisiltana vuorossa ollut tarjoilija José, joka ei tietenkään tänä kyseisenä päivänä työskennellyt. Saksalainen tarjoilija soitti Josélle, joka ei tietenkään ehtinyt puhua puhelimessa, mutta lupasi soittaa myöhemmin takaisin. Optimistisena ilmoitin, ettei minulla ole kiire ja että voisin odottaa, mutta odotus alkoi melko pian tuntua piinaavalta pätsikuumassa ravintolassa, jossa minun lisäkseni oli kolme miesasiakasta ja saksalainen, joka kasvonpiirteidensä ja suuren kokonsa puolesta oli kuin piirroshahmoversio Arnold Schwarzeneggeriä. Kaikki tuijottivat minua vuorotellen kuin ulkoavaruudesta tipahtanutta.
Vihdoin aloin huokailla ja katsella tarjoilijaa niin anovasti, että hän koetti soittaa Josélle uudestaan. Ei vastausta. Lohdutukseksi hän totesi minun olevan väsyneen näköinen ja ehdotti kahvikupposta. Otin sen kiitollisena vastaan. Juuri tuolloin puhelin soi, ja José soitti kertoakseen, että hänellä oli hallussaan pankkikorttini! En voinut uskoa hyvää onneani. Kiitollisena sovin tulevani hakemaan kortin seuraavana päivänä ja kysyin, paljonko olin velkaa kahvista. Talo tarjosi. Tänään töiden jälkeen menin tapaamaan Joseá, joka kaivoi vaaleanpunaisen, koirien piirroskuvilla koristellun Electron-korttini vyölaukustaan ja totesi, että eipä kestä. Kortti oli tippunut kukkarostani kun olimme tehneet lähtöä, ja tarjoilija oli myöhemmin poiminut sen talteen lattialta.
Jos toimistomme Elenaa on uskominen, olen ensimmäinen ihminen, joka on saanut kadonneen pankkikorttinsa takaisin Madridissa. Hyvä niin. Olen todella helpottunut, enkä todellakaan voi uskoa, miten selvisin tästä tilanteesta niin pienellä säikähdyksellä. Hyviä, rehellisiä ihmisiä kuten José ja kivikasvosaksalainen on siis olemassa. En tiedä, miten voisin osoittaa miehille kiitollisuuttani, kukkapuskasta ja suklaarasiasta he tuskin kauheasti ilahtuisivat. Voisin tehdä kulmaravintolasta kantapaikan.
Muita kuulumisia: Viime päivinä olen joutunut tutustumaan IKEAn huonekalujen syvimpään olemukseen, sillä lauantaina kaksi kanssa-asukkia teki retken tuohon halpis-mööpeleiden taivaaseen ja toivat mukanaan yli tonnilla kalusteita tyhjäksi jääneeseen asuntoomme. Minä taidan olla ainoa eurooppalainen, joka ei ole jalallaan astunut yhteenkään IKEAn liikkeeseen, enkä tahtonut tehdä poikkeusta nytkään. Tähän asti ainoa omistamani kyseisen kauppaketjun tuote on ollut juustohöylä. Nyt meillä on kuitenkin kaikilla kirjahyllyt, kirjoituspöydät ja vaatekaapit a la IKEA. Pojat vaan taisivat tehdä ostosreissullaan pienen arviointivirheen, sillä kasattuna huonekalut ovat poikkeuksetta niin isoja, että tuskin mahtuvat huoneisiin. Vielä kun sisustukseen lisätään 130 cm sängyt, meillä alkaa olla vakavia järjestelyongelmia.
Viikonloppuna lämmittelimme pöytien ja kirjahyllyjen kasaamisen parissa. Eilen illalla tartuimme haastavimpaan askareeseen, ja ryhdyimme kokoamaan vaatekaappeja. Ohjekirjassa on 29 eri kokoamisvaihetta, kun kuulemma yleensä niitä on kymmenkunta. Kokosimme ensimmäisen kaapin kahdestaan Kajsan kanssa, ja täytyy sanoa, että olen melko ylpeä aikaansaannoksestamme. Minusta tuli hetkessä IKEA-ekspertti, ja myöhemmin minun täytyi pelastaa toinen kämppis useammassa vaiheessa, kun hän oli jo ruuvaamassa vääriä paloja yhteen. ”Minä improvisoin”, hän totesi, kun katselin kauhulla hänen nurkkaan heitettyä ohjekirjaansa. Sano ekspertin sanoneen, KEAn kanssa ei improvisoida…
Olimme siis maanantai-iltana työntouhussa vasaroiden, ruuvimeisseleiden ja lukemattomien vaneripalojen kanssa kun jo valmiiksi runsasväkinen asuntomme alkoi yhtäkkiä täyttyä uusista ihmisistä. Venezuelalainen Jorge, joka ennen asui tässä samaisessa huoneistossa, saapui viikon visiitille costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa. Jonkin aikaa täällä juoksenteli myös 1 v 4 kk ikäinen pikkupoika, joka onneksi oli vain naapurin muksu. Jorge oli raahannut kotimaastaan tuliaisiksi 7 pulloa rommia (on kuulemma halpaa sielläpäin), joiden vuoksi hänet oli kuulutettu ulos lentokoneesta uudestaan lähtöselvitykseen. Pulloista oli otettu vanupuikoilla näytteitä varmentaakseen, että ne todella sisälsivät sitä, mitä etiketti lupasi. ”Miksi kuljetat niin paljon rommia?” häneltä kysyttiin. ”Juodakseni ne” oli miehen looginen vastaus. Torstaina meille on kuulemma luvassa venezuelalainen illallinen ja kyytipojaksi coctaileja - sunnuntaina kaapeistamme löytyneille kahdelle tehosekoittimelle taitaa tulla käytttöä. Eilen istuskelimme keittiössä, ja laskimme, että meitä oli paikalla 2 ranskalaista, yksi ruotsalainen, yksi suomalainen, yksi baski, yksi meksikolainen, yksi venezuelalainen, yksi costaricalainen, ja yksi meksikolais-espanjalainen. Tämä talo on se todellinen Yhdistyneet Kansakunnat.
Illalla lähdimme yhdessä läheiselle plazalle ja tilasimme pizzoja kadulle. Täytyy sanoa, että kaikki on niin paljon mukavampaa, kun sen tekee yhdessä. Jopa IKEAn huonekalujen kasaaminen. Meillä on tällä hetkellä kasassa hyvä kotijoukkue, jonka (lähes) kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Yöllä heräsin klo 2 siihen, että jokin tuntui moukaroivan taloa. Sänky tärisi ja seinät myös. En koskaan saanut tietää mikä se oli, mutta vietin koko loppuyön puolihorroksessa. En ole vieläkään tottunut kadulta kantautuvaan meteliin, joka ei minään vuorokaudenaikana hiljene. Täytyy ostaa paremmat korvatulpat, sillä jatkuva univaje alkaa vähitellen vaikuttaa vireystilaan.
Töistä sen verran, että olen parhaillani lähettelemässä Noche en Blanco -taiteiden yön lehdistötiedotteita ja kutsuja ympäriinsä. Tänään hurautimme työkaverini kanssa taksilla toiselle puolen kaupunkia kulttuurikeskus Mataderoon mukanamme kaksi pahvilaatikollista painotuoreita kirjanmerkkejä, jossa taiteiden yön päämaja sijaitsee. Luulimme, että kyseessä on vitsi kun meidät Mataderossa, valtavassa kompleksissa joka jo nimensä mukaisesti on entinen teurastamo, ohjattiin keskelle rakennustyömaata, ja siellä päällekkäin kasattuihin työmaaparakeihin. Koputimme parakin ovea ja hetken päästä edessämme avautui pelkistetty konttori, jossa kuumana jauhava kulttuurityöntekijöiden koneisto istui vieri vieren tietokoneiden ääressä, luurit korvilla työstäen ensi viikon viikonloppuna tapahtuvaa suurta kulttuuritapahtumaa. Minulla tuli paikasta mieleen vedonlyöntitoimisto, mutta kuten työkaverini sanoi, paikka demonstroi hyvin kulttuurityöntekijän todellista toimenkuvaa.
Anniina
torstai 3. syyskuuta 2009
Kuulumisia kaakeloidusta huoneesta
Henkilökohtaisen pankkikriisini päätösluku on kirjoittamatta. Läksin eilen aamuvarhain noutamaan paljonpuhuttua sertifikaattiani, joka todistaa, etten ole kirjoilla Espanjassa. Certificado de no residente siis paikallisella kielellä. Menin ulkomaalaisten poliisiasemalle, jonka ovella virkailija pyysi minua selvittämään asiani. Kerroin, että tulin noutamaan dokumenttiani, jolloin mies pyysi minua esittämään kuitin siitä, että olen maksanut vaadittavat 6 euroa 83 senttiä. Minä olin ollut siinä uskossa, että maksun voi suorittaa paikanpäällä käteisellä, mutta olin tietenkin väärässä, joten ei auttanut muu kuin lähteä metsästämään pankkia, jossa maksattaa laskuni.
Ensimmäisessä pankissa oli jonoa, ja kun tovin jonotettuani pääsin lähemmäs tiskiä, huomasin, että kassalla luki, että laskujen maksatus onnistui vain jokaisen kuun 10.–20. päivä klo 8.30–10. Kellonaika täsmäsi, mutta päivämäärä ei, joten ei auttanut muu kuin marssia seuraavaan pankkiin. Pankki nro 2:ssa en meinannut päästä edes ovesta sisään turvajärjestelyjen takia. Täällä ei ole harvinaista, että pankkiin sisään tultaessa täytyy mennä lasikoppiin, jonka toinen ovi sulkeutuu takana ennen kuin pääse sisään. Astuin koppiin, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta ovi ei ottanut sulkeutuakseen eikä näin ollen edessäni olevakaan avautunut. Hetken päästä perässäni asteli alle keski-ikäinen mies, joka tuli avuliaana kanssani koppiin selvittämään tilannetta. Meinasi olla vähän tukalat paikat, sillä tuoksusta päätellen mies oli nauttinut jotain vettä väkevämpää edellisenä iltana. Aikamme siinä saikattuamme tomera naisääni kuulutti kovaäänisen kautta, ettei kopissa saa olla kuin yksi henkilö kerrallaan. Kun vihdoin pääsin sisälle, olin jo henkisesti luovuttanut. Ja aivan oikein: tuossa pankissa ei voinut maksaa laskuja pelkällä ulkomaalaisen passilla. Minulla olisi pitänyt olla espanjalainen henkilötunnus.
Kolmas pankki toden sanoo, tällä kertaa se oli Santanderin konttori. Astelin tiskille erittäin nöyränä, sillä jo kaukaa huomasin ilmoituksen jossa luki sama teksti kuin pankki nro 1:ssä: laskun maksatus vain kuun 10–20 päivä. Jos ei onnetar, niin joku oli kuitenkin puolellani, sillä täällä minun annettiin ojentaa 6,83 euroani tiskin yli. Palasin lähtöruutuun leimatun laskun kanssa, ja vihdoin poliisilaitoksen ovetkin avautuivat. Käteen minulle jäi reissusta lappu, jossa todistetaan, etten virallisesti asu täällä. Kuten kämppikseni illalla kysyin lappua hänelle näyttäessäni: ”Tämänkö muka pitäisi auttaa sinua jotenkin?”
Tänä aamuna heräsin taas aikaisin valmistautuneena uuteen taistoon. Minulla jäi epäileväinen olo viime viikolla, kun kävin alustavasti avaamassa tilini BBVA:n konttorissa. Pankkivirkailija väitti tuolloin minun saavan sertifikaattini mukana NIE:n (El Número de Identificación de Extranjeros) eli ulkomaalaisen henkilötunnuksen, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, kun osoitin papereistakin anoneeni vain todistusta siitä, etten ole kirjoilla Espanjassa. Kotikonttorini on pieni, ja sama setä otti minut tänään iloisesti vastaan. Jännittyneenä ojensin hänelle paperini, ja hän ryhtyi heti tuumasta toimeen näpyttelemään uusia tietoja koneelle.
Hetken kaikki vaikutti sujuvan hyvin, kunnes hän tarkemmin paperia tutkittuaan julisti tomerasti, ettei kyseinen paperi käy laatuun, koska siitä puuttuu NIE. Selvitin taas kerran, etten ole henkilötunnusta anonutkaan, mutta hän väitti että viime viikolla esittämäni todistus oli henkilötunnushakemus. Pysyin lujana, jolloin hän ymmärsi esittää ratkaisevan kysymyksen: Mihin maahan maksan veroja? Vastasin, että Suomeen, jolloin virkailijan ilme kirkastui: ”Sittenhän tässä ei ole mitään ongelmaa. Otan kopion paperista ja tämä on sillä selvä.” Vihdoin minullekin siis valkeni, että certificado de no residenten tarkoitus on todistaa pankille, etten maksa veroja Espanjaan. Tätä yksi työkavereistani epäili jo viime viikolla, mutta kun kaikki on niin sekavaa, en tiennyt oliko asian laita näin. Lopuksi luottovirkailijani näytti minulle, miten libreta eli pankkikirja toimii pankkiautomaatilla asioidessani ja varmisti, että minulla on hänen käyntikorttinsa, jos tulee jotain kysyttävää. Astelin pankista ulos kevein askelin, pientä voitonriemua rinnassani tuntien. Yksi espanjalaisen byrokratian mysteereistä selvitetty.
Muutenkin sotkut ympärilläni tuntuvat vähitellen selviytyvän. Asuntomme alkaa muistuttaa pikkuhiljaa muistuttaa elinkelpoista massiivisen tyhjennys- ja siivousoperaation myötä. Olimme suunnitelleet pitävämme siivoustalkoot porukalla tulevana viikonloppuna, mutta työtä ei ehkä olekaan niin paljon tiedossa, sillä huomenna vuokraisännän palkkaama siivoaja tulee. Tai ehkä hän tulee vasta ylihuomenna. Tänään kun saavuin kotiin, uuteen huoneeseeni, jossa on muuten parveke, oli ilmestynyt uusi 130 cm leveä sänky. Viikonloppuna teemme visiitin Ikeaan vuokraisännän kanssa, ja ostamme kaikkea tarpeellista, esimerkiksi kirjoituspöytiä ja kaappeja. Näin on ainakin sovittu. Paljon voi tapahtua ennen viikonloppua. Uusi joukkueemmekin alkaa olla kasassa, ja miehitys on asunnossamme varsin kansainvälinen: Suomi, Ruotsi, Espanja, Ranska, Meksiko ja Baskimaa edustettuina, jeah!
Töissä pitää kiirettä: olen viime päivinä saanut tehtäviä, jotka vaativat täyden keskittymisen. Pieniä onnistumisenelämyksiä olen myös kokenut. Sain esimerkiksi järjestettyä majoituksen 30 ihmisen teatteriporukalle, jotka tulevat marraskuussa 2 viikoksi Madridiin Suomalaisen muotoilukuukauden tiimoilta. Luvassa on taatusti jotain ainutkertaista a la teatteriryhmä Quo Vadis: porukka pystyttää jurtan Madridin kulttuurikeskukseen Mataderoon, ja nuorin esiintyjä on vasta 2-vuotias.
Eilen kävimme työkavereiden kanssa Cien Montaditos –baarissa, jossa saa keskiviikkoisin juomat ja ruoat (100 erilaista täytettyä leipää) eurolla. Tilaus täytetään rasti ruutuun –menetelmällä ja vastineeksi saa luurin. Luuri alkaa piippaamaan, värisemään ja vilkkumaan, kun ruoat ovat valmiit. Hich tech, sanoisin minä. Baari on kovasti työkavereideni suosiossa, ja syykin selviää paikan motosta: ”Come como un rey… y paga como un becario.” Eli syö kuin kuningas ja maksa kuin harjoittelija, hahhah.
Tämä on ollut pitkä päivä ja väsy painaa. Tätä ei saa kertoa kämppiksille, mutta kaadoin äsken vahingossa tiskikoneeseen pyykinpesupulveria. Onneksi joku pieni ääni takaraivossani hälytti ennen kuin löin luukun kiinni, ja tarkistin paketin uudestaan. Paidan kuvahan siitä kyljestä löytyi. Pulveria oli aika paljon, enkä saanut sitä käsilläni kaavittua ulos, joten täytyi ottaa imuri avuksi. Taitaa olla parasta mennä nukkumaan ennen kuin olen enemmän vaaraksi ympäristölleni.
Anniina
Ps. Otsikkoon viitaten, tämän päivityksen mahdollistaa naapurilta varastettu netti, johon minulla on näköjään yhteys vain vessasta.
Ensimmäisessä pankissa oli jonoa, ja kun tovin jonotettuani pääsin lähemmäs tiskiä, huomasin, että kassalla luki, että laskujen maksatus onnistui vain jokaisen kuun 10.–20. päivä klo 8.30–10. Kellonaika täsmäsi, mutta päivämäärä ei, joten ei auttanut muu kuin marssia seuraavaan pankkiin. Pankki nro 2:ssa en meinannut päästä edes ovesta sisään turvajärjestelyjen takia. Täällä ei ole harvinaista, että pankkiin sisään tultaessa täytyy mennä lasikoppiin, jonka toinen ovi sulkeutuu takana ennen kuin pääse sisään. Astuin koppiin, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta ovi ei ottanut sulkeutuakseen eikä näin ollen edessäni olevakaan avautunut. Hetken päästä perässäni asteli alle keski-ikäinen mies, joka tuli avuliaana kanssani koppiin selvittämään tilannetta. Meinasi olla vähän tukalat paikat, sillä tuoksusta päätellen mies oli nauttinut jotain vettä väkevämpää edellisenä iltana. Aikamme siinä saikattuamme tomera naisääni kuulutti kovaäänisen kautta, ettei kopissa saa olla kuin yksi henkilö kerrallaan. Kun vihdoin pääsin sisälle, olin jo henkisesti luovuttanut. Ja aivan oikein: tuossa pankissa ei voinut maksaa laskuja pelkällä ulkomaalaisen passilla. Minulla olisi pitänyt olla espanjalainen henkilötunnus.
Kolmas pankki toden sanoo, tällä kertaa se oli Santanderin konttori. Astelin tiskille erittäin nöyränä, sillä jo kaukaa huomasin ilmoituksen jossa luki sama teksti kuin pankki nro 1:ssä: laskun maksatus vain kuun 10–20 päivä. Jos ei onnetar, niin joku oli kuitenkin puolellani, sillä täällä minun annettiin ojentaa 6,83 euroani tiskin yli. Palasin lähtöruutuun leimatun laskun kanssa, ja vihdoin poliisilaitoksen ovetkin avautuivat. Käteen minulle jäi reissusta lappu, jossa todistetaan, etten virallisesti asu täällä. Kuten kämppikseni illalla kysyin lappua hänelle näyttäessäni: ”Tämänkö muka pitäisi auttaa sinua jotenkin?”
Tänä aamuna heräsin taas aikaisin valmistautuneena uuteen taistoon. Minulla jäi epäileväinen olo viime viikolla, kun kävin alustavasti avaamassa tilini BBVA:n konttorissa. Pankkivirkailija väitti tuolloin minun saavan sertifikaattini mukana NIE:n (El Número de Identificación de Extranjeros) eli ulkomaalaisen henkilötunnuksen, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, kun osoitin papereistakin anoneeni vain todistusta siitä, etten ole kirjoilla Espanjassa. Kotikonttorini on pieni, ja sama setä otti minut tänään iloisesti vastaan. Jännittyneenä ojensin hänelle paperini, ja hän ryhtyi heti tuumasta toimeen näpyttelemään uusia tietoja koneelle.
Hetken kaikki vaikutti sujuvan hyvin, kunnes hän tarkemmin paperia tutkittuaan julisti tomerasti, ettei kyseinen paperi käy laatuun, koska siitä puuttuu NIE. Selvitin taas kerran, etten ole henkilötunnusta anonutkaan, mutta hän väitti että viime viikolla esittämäni todistus oli henkilötunnushakemus. Pysyin lujana, jolloin hän ymmärsi esittää ratkaisevan kysymyksen: Mihin maahan maksan veroja? Vastasin, että Suomeen, jolloin virkailijan ilme kirkastui: ”Sittenhän tässä ei ole mitään ongelmaa. Otan kopion paperista ja tämä on sillä selvä.” Vihdoin minullekin siis valkeni, että certificado de no residenten tarkoitus on todistaa pankille, etten maksa veroja Espanjaan. Tätä yksi työkavereistani epäili jo viime viikolla, mutta kun kaikki on niin sekavaa, en tiennyt oliko asian laita näin. Lopuksi luottovirkailijani näytti minulle, miten libreta eli pankkikirja toimii pankkiautomaatilla asioidessani ja varmisti, että minulla on hänen käyntikorttinsa, jos tulee jotain kysyttävää. Astelin pankista ulos kevein askelin, pientä voitonriemua rinnassani tuntien. Yksi espanjalaisen byrokratian mysteereistä selvitetty.
Muutenkin sotkut ympärilläni tuntuvat vähitellen selviytyvän. Asuntomme alkaa muistuttaa pikkuhiljaa muistuttaa elinkelpoista massiivisen tyhjennys- ja siivousoperaation myötä. Olimme suunnitelleet pitävämme siivoustalkoot porukalla tulevana viikonloppuna, mutta työtä ei ehkä olekaan niin paljon tiedossa, sillä huomenna vuokraisännän palkkaama siivoaja tulee. Tai ehkä hän tulee vasta ylihuomenna. Tänään kun saavuin kotiin, uuteen huoneeseeni, jossa on muuten parveke, oli ilmestynyt uusi 130 cm leveä sänky. Viikonloppuna teemme visiitin Ikeaan vuokraisännän kanssa, ja ostamme kaikkea tarpeellista, esimerkiksi kirjoituspöytiä ja kaappeja. Näin on ainakin sovittu. Paljon voi tapahtua ennen viikonloppua. Uusi joukkueemmekin alkaa olla kasassa, ja miehitys on asunnossamme varsin kansainvälinen: Suomi, Ruotsi, Espanja, Ranska, Meksiko ja Baskimaa edustettuina, jeah!
Töissä pitää kiirettä: olen viime päivinä saanut tehtäviä, jotka vaativat täyden keskittymisen. Pieniä onnistumisenelämyksiä olen myös kokenut. Sain esimerkiksi järjestettyä majoituksen 30 ihmisen teatteriporukalle, jotka tulevat marraskuussa 2 viikoksi Madridiin Suomalaisen muotoilukuukauden tiimoilta. Luvassa on taatusti jotain ainutkertaista a la teatteriryhmä Quo Vadis: porukka pystyttää jurtan Madridin kulttuurikeskukseen Mataderoon, ja nuorin esiintyjä on vasta 2-vuotias.
Eilen kävimme työkavereiden kanssa Cien Montaditos –baarissa, jossa saa keskiviikkoisin juomat ja ruoat (100 erilaista täytettyä leipää) eurolla. Tilaus täytetään rasti ruutuun –menetelmällä ja vastineeksi saa luurin. Luuri alkaa piippaamaan, värisemään ja vilkkumaan, kun ruoat ovat valmiit. Hich tech, sanoisin minä. Baari on kovasti työkavereideni suosiossa, ja syykin selviää paikan motosta: ”Come como un rey… y paga como un becario.” Eli syö kuin kuningas ja maksa kuin harjoittelija, hahhah.
Tämä on ollut pitkä päivä ja väsy painaa. Tätä ei saa kertoa kämppiksille, mutta kaadoin äsken vahingossa tiskikoneeseen pyykinpesupulveria. Onneksi joku pieni ääni takaraivossani hälytti ennen kuin löin luukun kiinni, ja tarkistin paketin uudestaan. Paidan kuvahan siitä kyljestä löytyi. Pulveria oli aika paljon, enkä saanut sitä käsilläni kaavittua ulos, joten täytyi ottaa imuri avuksi. Taitaa olla parasta mennä nukkumaan ennen kuin olen enemmän vaaraksi ympäristölleni.
Anniina
Ps. Otsikkoon viitaten, tämän päivityksen mahdollistaa naapurilta varastettu netti, johon minulla on näköjään yhteys vain vessasta.
Pahan onnen vesimeloni (ja vähän painavaa sanaa kierrätyksestä)
Jatketaan ruokalinjalla: tässä eräs kaunis päivä, kotiin töistä tullessani, alaovella vastaan puhisi vihainen kämppis. Joku oli jättänyt mädäntyneen vesimelonin keittiön lattialle, josta se oli levinnyt ympäriinsä sotkien paikat tahmealla nesteellä. Tunsin sisälläni pistoksen, mutta tyydyin vain mutisemaan jotain siitä, kuinka kaoottinen asuntomme on tällä hetkellä kun ihmiset tekevät muuttoa.
Kun kanssa-asukki tuli jonkun ajan päästä takaisin kotiin, minun oli pakko tunnustaa: Syyllinen melonionnettomuuteen olin minä. Tai siis, osasyyllinen. Joku muu oli jättänyt mädäntyvän vesimelonin jääkaappiin, josta se oli valunut alahyllylle ruokien päälle. Nostin sen aamulla pois ja laitoin muovipussiin, vakaana aikomuksenani viedä se ulos roskikseen, mutta tietenkin se unohtui. Jordan näytti käsillään haluavansa kuristaa minut, mutta hillitsi kuitenkin itsensä.
Jääkaapistamme - tai siis niistä kahdesta - löytyy muutenkin epäilyttäviä asioita jotka kai joskus olivat ruokaa. Samoin vessasta, jonka jaoin virallisesti viime viikonloppuna pois muuttaneen Alvariton kanssa, löytyy ties mitä. En aio mennä yksityiskohtiin. Sotkua ja vuosien mittaan kertynyttä romua on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi siivoamisen. Ison kimppakämpän ongelma on se, että hylkytavaraa kertyy ilman että kukaan tietää sen olevan hylättyä. Eilen vedin muovipussin käteen ja tyhjensin kaiken, mitä vessasta irtosi. Roskaa syntyi noin 3 muovipussillista, mukana mm. 3 lähes täyttä partavesipulloa, kuumemittari, kahmalokaupalla särkylääkkeitä, etc., etc. Saman tein jääkaapille. Tuntui kauhealta heittää niin paljon tavaraa roskiin, mutta joskus se on pakko tehdä. Raahasin säkit ulos talomme eteen johon roskapönttö tuodaan aina iltaisin - Espanjassa on sakkojen uhalla kielletty roskien ulosvieminen päiväsaikaan - ja jätin ne ylitsepursuilevan säiliön viereen. Tämän jälkeen luikin takaisin sisään kuin luimisteleva koira.
Tästä päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni, joka on kierrätys. Tässä maassa jätettä tuotetan paljon, eikä sitä piiloteta yhtä hyvin kuin Suomessa. Minä en tahtoisi kantaa korttani tähän jätekekoon. Espanjassa laki velvoittaa kierrättämään: sekajätesäiliön väärinkäytöstä voi rapsahtaa 700 euron sakot, mutta harva ottaa tätä uhkavaatimusta tosissaan. Minua hämmästyttää se, miten välinpitämättömästi kierrätykseen suhtaudutaan, vaikka kierrätyspisteitäkin löytyy 200 m välein (tähänkin laki ilmeisesti velvoittaa). Täällä päin kerätään hyötyjätettä värikoodeittain niin, että paperi ja kartonki menevät siniseen säiliöön, lasi vihreään ja keltaiseen säiliöön kerätään muovi, pienmetalli seka mehu- ja maitopurkit. Varsinkin muovi- ja tölkkiroskaa kertyy aimo kasa kun panttijärjestelmää ei tunneta.
Olen nyt ottanut harteilleni, sekä kotona että työpaikalla, kierrätyksen ilosanoman levittämisen. Kaikki ovat lähes poikkeuksetta suhtautuneet ideaan positiivisesti, mutta käytännön toteutus vielä hieman ontuu. Toisaalta totuin jo Granadan aikoina noukkimaan esineitä roskiksesta ja sijoittelemaan niitä oikeisiin säiliöihin kun osaa asuintovereista ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko kierrätysoperaatio. Ehkä me kaikki opimme vähitellen. Itseäni kiinnostaa, miten muovi ja tölkit voidaan kierrättää samaan paikkaan. Osaisiko joku viisaampi valistaa?
Viime tiistaina oli muuten naapurustossamme Recogida - kerran kuussa järjestettävä huonekalukeräys, jolloin ihmiset saavat kantaa kadulle kaiken ylimääräisen tavaran. Hyvä idea varsinkin näin köyhän opiskelija/työharjoittelijan silmin. Hyvännäköistä tavaraa näytti olevan niin paljon, että pari korttelia kiertämällä sisustaisi varmaan yksiön.
Anniina
Ps. Blogissa tulee nyt olemaan vähän hiljaisempaa, kun nettiyhteys kotona on poikki. Palaan useammin asiaan, kunhan saamme operaattorin vaihdettua.
Kun kanssa-asukki tuli jonkun ajan päästä takaisin kotiin, minun oli pakko tunnustaa: Syyllinen melonionnettomuuteen olin minä. Tai siis, osasyyllinen. Joku muu oli jättänyt mädäntyvän vesimelonin jääkaappiin, josta se oli valunut alahyllylle ruokien päälle. Nostin sen aamulla pois ja laitoin muovipussiin, vakaana aikomuksenani viedä se ulos roskikseen, mutta tietenkin se unohtui. Jordan näytti käsillään haluavansa kuristaa minut, mutta hillitsi kuitenkin itsensä.
Jääkaapistamme - tai siis niistä kahdesta - löytyy muutenkin epäilyttäviä asioita jotka kai joskus olivat ruokaa. Samoin vessasta, jonka jaoin virallisesti viime viikonloppuna pois muuttaneen Alvariton kanssa, löytyy ties mitä. En aio mennä yksityiskohtiin. Sotkua ja vuosien mittaan kertynyttä romua on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi siivoamisen. Ison kimppakämpän ongelma on se, että hylkytavaraa kertyy ilman että kukaan tietää sen olevan hylättyä. Eilen vedin muovipussin käteen ja tyhjensin kaiken, mitä vessasta irtosi. Roskaa syntyi noin 3 muovipussillista, mukana mm. 3 lähes täyttä partavesipulloa, kuumemittari, kahmalokaupalla särkylääkkeitä, etc., etc. Saman tein jääkaapille. Tuntui kauhealta heittää niin paljon tavaraa roskiin, mutta joskus se on pakko tehdä. Raahasin säkit ulos talomme eteen johon roskapönttö tuodaan aina iltaisin - Espanjassa on sakkojen uhalla kielletty roskien ulosvieminen päiväsaikaan - ja jätin ne ylitsepursuilevan säiliön viereen. Tämän jälkeen luikin takaisin sisään kuin luimisteleva koira.
Tästä päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni, joka on kierrätys. Tässä maassa jätettä tuotetan paljon, eikä sitä piiloteta yhtä hyvin kuin Suomessa. Minä en tahtoisi kantaa korttani tähän jätekekoon. Espanjassa laki velvoittaa kierrättämään: sekajätesäiliön väärinkäytöstä voi rapsahtaa 700 euron sakot, mutta harva ottaa tätä uhkavaatimusta tosissaan. Minua hämmästyttää se, miten välinpitämättömästi kierrätykseen suhtaudutaan, vaikka kierrätyspisteitäkin löytyy 200 m välein (tähänkin laki ilmeisesti velvoittaa). Täällä päin kerätään hyötyjätettä värikoodeittain niin, että paperi ja kartonki menevät siniseen säiliöön, lasi vihreään ja keltaiseen säiliöön kerätään muovi, pienmetalli seka mehu- ja maitopurkit. Varsinkin muovi- ja tölkkiroskaa kertyy aimo kasa kun panttijärjestelmää ei tunneta.
Olen nyt ottanut harteilleni, sekä kotona että työpaikalla, kierrätyksen ilosanoman levittämisen. Kaikki ovat lähes poikkeuksetta suhtautuneet ideaan positiivisesti, mutta käytännön toteutus vielä hieman ontuu. Toisaalta totuin jo Granadan aikoina noukkimaan esineitä roskiksesta ja sijoittelemaan niitä oikeisiin säiliöihin kun osaa asuintovereista ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko kierrätysoperaatio. Ehkä me kaikki opimme vähitellen. Itseäni kiinnostaa, miten muovi ja tölkit voidaan kierrättää samaan paikkaan. Osaisiko joku viisaampi valistaa?
Viime tiistaina oli muuten naapurustossamme Recogida - kerran kuussa järjestettävä huonekalukeräys, jolloin ihmiset saavat kantaa kadulle kaiken ylimääräisen tavaran. Hyvä idea varsinkin näin köyhän opiskelija/työharjoittelijan silmin. Hyvännäköistä tavaraa näytti olevan niin paljon, että pari korttelia kiertämällä sisustaisi varmaan yksiön.
Anniina
Ps. Blogissa tulee nyt olemaan vähän hiljaisempaa, kun nettiyhteys kotona on poikki. Palaan useammin asiaan, kunhan saamme operaattorin vaihdettua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
