Sataa, sataa ropisee...

Jos chileläinen joutuisi autiolle saarelle, hän ottaisi mukaan vedenkeittimen. Täkäläiset ovat ahkerimpia teenjuojia koko Etelä-Amerikassa. Lattareiden englesmannit. Paikallisiin tapoihin kuuluu once, iltapäivän teehetki, jolloin kuuman juoman lisäksi nautitaan hiilihydraatteja. Kuchen on vakioherkku, saksalaisvaikutteinen marja- tai hedelmäpiirakka.

Teetä kuluu runsaasti myös tässä toimistossa, jossa kukaan ei tarkene riisua päällystakkiaan. On ihan liian kylmä, sisällä monesti kylmempi kuin ulkona. Tänään on taas sadepäivä, mutta olen sentään terve. Viime viikon vietin sängyn pohjalla kuumeessa ja nielurisatulehduksessa. Kun hain antibiootteja lääkäriltä, hän tuumasi meitä suomalaisia olevan runsaasti Temucossa. Vain muutamaa päivää aikaisemmin oli suomalainen työkaverini vieraillut samaisella lekurilla rotaviruksen takia. Minulla nousee verenpaine joka kerta kun paikallinen toteaa "Mutta te suomalaisethan olette tottuneet kylmyyteen." Vaikka kuinka suomalainen olisin, tosiasia on, etten tykkää palella. Toisekseen, vaikka Suomessa on talvella kylmä, on siellä sentään keskuslämmitys ja triplaikkunat, täällä koleaa ei pääse karkuun edes sisätiloissa.

Huomasin tänään, että tennarinpohjani irvistelee. Ei ihmekään että jalat on aina jäässä vaikka käytän villasukkia. Niitä saa kauppahallista ja maksaa 1500 pesoa, eli noin 2 euroa, pari. Lompsin ruokatunnilla rikkinäiset kengät jalassa ostoskeskukseen ja ostin elämäni ensimmäiset Converset. Kokomustat, kankaiset. Maksoivat 30 000 pesoa, ja vaikka euron arvo on lähiaikoina laskenut nopeammin kuin se kuuluisa lehmän häntä, kenkäparin arvo ei ylittänyt 45 euroa. Kohtalaisen paljon halvempaa kuin kotimaassa, oletan? En sitten tiedä, kuinka fiksua oli ostaa kangaskengät tähän kaatosateeseen...



Myös hyvä kahvi lämmittää.



Tällä halolla luulisi mökin lämpeävän.



Kaunis auringonlasku nähtynä toimiston ikkunasta.



Iloinen toimistotyöntekijä - takki päällä totta kai.

Nyt täytyy mennä, teevesi kiehuu.

Anniina

Aamuyöllä painajainen säikäytti hereille. Unessa olin Tampereella, eräänlaisessa tilassa joka oli sekoitus Telakan ja Tullikamarin terassia ja alapuolella oli kaistale metsää. Yhtäkkiä joku varoitti minua, jonka jälkeen katsoin taivaalle ja näin pommikoneiden lentävän kohti. Kun pommeja alkoi tippua, koetin juosta suojaan lähellä sijaitsevaan parkkihalliin, mutta jostain ilmestyi loputon letka autoja jotka myös tahtoivat suojaan ja jotka tukkivat parkkihallin oviaukon niin, että minä jäin ulkopuolelle. Yksi tieni tukkivista autoista kuului viranomaisille ja vasta kun heräsin unesta, tajusin mitä outoa kuviossa oli: poliisiauto oli valkovihreä ja varustettu carabinerojen logolla, toisin sanoen siis tällainen:



Se, mitä Chilen poliisivoimat tekivät Tampereen Tulliaukiolla, en osaa sanoa.

Painajaisia lukuunottamatta viikonloppu oli hyvä. Tein ex tempore -matkan etelään Puerto Varasin kaupunkiin ja yllätyin sen kauneudesta. Tässä muutama asia, joita näin:





Eilen ajoimme vielä piirun verran etelämmäksi, meren rannalle, Puerto Monttin kaupunkiin ja lounastimme kauppahallissa ankeriasta nimeltä congrio. Ruma kala, parempi maku.



Puerto Monttin satamaa ja paatteja.



Kauppahallissa myytiin kuivattuja äyriäisiä, joita kuvassa roikkuu.

Palasin tänä aamuna. Taivas oli ennen klo 8 vaaleanpunainen Puerto Varasin järven yllä ja koko 300 km:n matkan takaisin Temucoon sain ihailla ruskapuiden värejä, jotka levittäytyivät pitkin aaltoilevien kukkuloiden rinteitä.

Viikonloppuna mietittiin maailman valtioiden nimiä joissa on ainoastaan 4 kirjainta (espanjaksi ja englanniksi niitä on 10 kpl, suomeksi luku taitaa tipahtaa kahdeksaan, keksitkö?) sekä epäoikeudenmukaisuutta. Mapuche-kirjailija, jonka teoksia on käännetty ainakin ranskaksi, italiaksi ja saksaksi, joka on luennoinut intiaanikirjallisuudesta lukuisissa Euroopan yliopistoissa ja joka toimittaa ainoaa tähän alkuperäisväestöön liittyvää aikakausjulkaisua, ei ole oikeutettu avaamaan Temucossa puhelinlinjaa, koska puhelinyhtiö katsoo, ettei hänellä ole tarpeeksi tuloja. "Chile on maailman neoliberalistisin maa, köyhällä ei ole oikeutta edes puhelimeen.", hän toteaa istuessamme kahvilassa, jossa satumme hetkeksi samaan pöytään.

Toisaalta täällä on niitä, jotka syntyivät köyhänä mutta opiskelivat, rakensivat uran, perustivat perheen ja elivät mukavasti kunnes vallankaappaus pakotti maasta. He ovat niitä, joilta diktatuuri vei sekä omaisuuden että ystävät. Vuosien maanpaon jälkeen Chileen palatessaan kaikki täytyi taas aloittaa tyhjästä. Jos nämä ihmiset onnistuvat ja elävät tänä päivänä hyvin, leveästi suorastaan, mikä tässä tarinassa on se epäoikeudenmukaisin osa ja mitä tarkoittaa se, ettei kaikilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia onnistua?

Hyvää alkanutta viikkoa,
Anniina

Tämä päivitys on omistettu colectivoille, eli yhteistakseille. Aloitankin heti kärkeen kysymällä, miksi Suomessa ei olla omaksuttu tätä mainiosti toimivaa systeemiä. Colectivo on kuin taksi, mutta huomattavasti edullisempi ja se kulkee vain tiettyä reittiä. Silti se on paljon parembi kuin bussi, sillä kyytiin voi nousta missä vain ja jäädä pois siinä kadunkulmassa kuin haluaa.

Colectivo on mallia normaali henkilöauto, joten tilaa on neljälle matkustajalle. Kun nousee kyytiin ilmoitetaan, missä tahtoo kuskin pysähtyvän ja maksetaan. Takapenkkiläinen sanoo rahat ojentaessaan "Se paga." mikä tarkoittaa että maksetaan ja mikä saa kuskin ojentamaan vastaanottavan käden etupenkiltä. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen tapa soveltaa passiivia. Maksetaan... En osaa selittää, mikseivät he sano esimerkiksi että "Minä maksaisin". Ehkä se liittyy siihen, että rahasta on parhain puhua persoonattomasti.. Temucossa yksi kyyti colectivolla maksaa 400 pesoa eli 60 eurosenttiä. Klo 23:n jälkeen hinta nousee 500 pesoon.

Colectivon reitin määrää sen linja, mitä merkkaa auton katolla seisova numero. Colectivossa määränpää ilmoitetaan useimmiten antamalla lähimmän risteyksen koordinaatit eli niiden kahden kadun nimet, jotka risteyksessä kohtaavat. "Andres Bello con Bulnes". Ainoa vika, jonka colectivoista keksin on se, että auton reitti on vaikea päätellä jos ei tiedä etukäteen, mikä linja kulkee haluttuun määränpäähän.

Viimeksi mainittu on kuitenkin pikkuvika kun vertaa miten julkinen liikenne toimii - tai siis ei toimi - siinä nimeltämainitsemattomassa pohjoissuomalaisessa kaupungissa, josta olen kotoisin, ei voi kuin ihmetellä, miksei tätä ihmeellisen miellyttävää ja toimivaa julkisen liikenteen muotoa ole omaksuttu siellä? Bussipysäkiltä on ikävä tarpoa marraskuisessa räntäsateessa määränpäähän kun lähemmäksikin pääsisi. Linjuria on myös ikävä odottaa seisoskellen pysäkillä kun colectivoja olisi samassa ajassa viuhunut ohi ties kuinka monta.

Näiden mietteiden ääreen jätän teidät tällä kertaa, arvon lukijat. Nauttikaahan auringosta kun se on vihdoin sinne pohjoiseen saapunut. Olette lämpönne ja paisteenne ansainneet.

<3 Anniina

Puolipakollinen päivitys

Blogipäivitysten perään on muutama henkilö (äiti + isä) kysellyt. Jos totta puhutaan, minulla ei ole ollut mitään raportoimisen aihetta lähiaikoina. Elämä Temucossa on tasaista. Syksy tekee päättäväisesti tuloaan, päivät kuluvat töissä ja viikonloput hurahtavat ohi vauhdilla, arkea toisin sanoen. Työharjoittelua on enää jäljellä reilu kuukausi, mihin se kaikki aika jota luulin olevan liikaa katosi?

Olen viettänyt paljon vapaa-aikaa kirjojen parissa. Kämppäkaveri lainasi minulle katalaanikirjailija Quim Monzón novellikokoelma, joka on parasta kirjallisuutta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kukahan sen suomentaisi? Tällä hetkellä luen toista kertaa Eduardo Galeanon sosioekonomista historiikkia Etelä-Amerikasta, Las venas abiertas de América Latina. Viimeksi kirja tuli vastaan yliopistossa kurssilukemisena mutta se jäi kesken. Tuolloin en vielä ollut yhtä taidokas espanjanlukija, ja paikat joista kirja kertoo olivat niin kaukana.

Minä opin vuosiluvun 1492 teksasilaisessa alakoulussa, missä se opetettiin maagisena lukuna, riemun vuotena, jona Kolumbus löysi Amerikan. Näkökulma on eri tällä pallonpuoliskolla ja Galeanon teos summaa vuosisatojen riiston ytimekkäästi, sanoja säästelemättä. Oleskelen tällä hetkellä yhdessä Latinalaisen Amerikan kehittyneimmistä maista ja silti minä, köyhä suomalainen opiskelija, nostan joka kerta pankkiautomaatilla vieraillessani paikallista minimipalkkaa suuremman summan. Kämppikseni työskentelee tarjoilijana ravintolassa ja saa 8-tunnin yövuorosta vähemmän palkkaa kuin suomalaistarjoilija tienaa tunnissa. Minua aina välillä hämmästyttää, miten kukaan täkäläinen ei ole eläissään matkustanut mihinkään, mutta miten heillä olisi ikinä varaa? Chilessä köyhät ovat köyhiä ja rikkaat erittäin rikkaita. Kun puhun suomalaisesta sosiaaliturvasta, he eivät ymmärrä mistä puhun. Mikä ihmeen sosiaaliturva?

Aiheesta viidenteentoista ennen kuin tämä hupsu blogi muuttuu paatokselliseksi: äitienpäivä lähestyy ja omalle äidilleni tahtoisin kertoa, että kotiin ollaan tulossa. Ostin tänään lentolipun Buenos Airesista Madridiin torstaille 22. heinäkuuta. Madridista lennän kotiin saakka muutama päivä sen jälkeen, maanantaina 26.7. näillä näkymin. Laitatko äiti-kulta jotain hyvää ruokaa ja tuletko lentokentälle vastaan vaikka kone laskeutuukin myöhään illalla? Tänään tuli koti-ikävä kun lippuja varailin. Kerrotakoon, että pienen kyyneleenkin salaa tirautin. Todennäköisesti kuitenkin lentovaraukseni vielä perutaan, sillä nettimatkatoimistosta ilmoitettiin, että luottokorttini kanssa oli jotain hämminkiä.

Saludos,
Anniina