Viime perjantai oli spesiaali päivä, sillä pääsin ihka ensimmäistä kertaa saunaan sitten kun lähdin Suomesta reilut 2 kuukautta sitten. Eikä muuten ollut mikä tahansa sauna, sillä tämä sijaitsi itse kunnianarvoisan suurlähettilään residenssissä. Suurlähettiläs oli kutsunut meidät, Instituutin väen, illanviettoon, eräänlaisena etukäteiskaronkkana Design-kuukaudelle. Edessä on vielä kaksi työntäyteistä viikkoa kun kaikki näyttelyt, joita olemme viime kuukaudet valmistelleet saavat avajaisensa ja tämä ilta oli tarkoitettu pieneksi irtiotoksi ennen loppurutistusta. Hyvä idea. Ilta oli onnistunut.
Minä taidan olla aika maassa maan tavalla -ihminen, enkä pahemmin ole saunomista täällä Espanjassa kaivannut (kuten en salmiakkia, ruisleipää tai lauantai-illan Lottoa ja jokeriakaan), mutta kyllä tuntui mahtavalta hikoilla suurkaupungin pölyjä supisuomalaisessa saunassa. Tässä meidän kulmillahan, Chuecan kaupunginosassa, olisi saunoja pilvin pimein, mutta pienenä varoituksen sanana turisteillekin todettakoon, että paikallinen saunakulttuuri on hieman erilainen kuin meikäläinen. Jos ja kun "Sauna" ilmoitetaan pinkeillä neonkirjaimilla, on todennäköisesti kyseesä vain miehille tarkoitettu kylpylaitos jossa vaihdetaan muutakin kuin kuulumisia...
Tällä kertaa saunoimme tyttöjen kesken. Juuri sopivasti kaikki 9 (!) Instituutin naispuolista harjoittelijaa mahtuivat lauteille yhtä-aikaa. Löylyjen ja hyvin raikkaan ulko-allas pulahduksen jälkeen illastimme pitkän pöydän ympärillä. Ruoka oli maistuvaa ja tunnelma rento - kaikki jäykistely, joka tuollaiseen tilanteeseen voisi liittyä loisti poissaolollaan. Minusta tuntuu, että poistuimme kaikki uutta tarmoa puhkuen. Tarmoa, jota pitikin sitten vähän purkaa Madridin yöelämässä. En ole pitkään aikaan tanssinut niinkuin perjantaina.
Huomenna aamulla pitäisi muistaa pestä hampaat ja laittaa puhdas paita päälle, sillä Espanjan tärkeimmän sanomalehden El Paísin kuvaaja tulee ottamaan kuvan minusta ja kolmesta muusta Instituutin "blondista" pientä Suomi-inserttiä varten. Minun pitäisi vastata muutamaan leikkimieliseen kysymykseen, jotka kuuluvat kuta kuinkin seuraavasti:
1) Miltä espanjalainen aurinko tuntuu suomalaisesta?
2) Muistuttaako jokin Madridin kolkka sinua kotimaastasi?
3) Minne suomalaiset menevät Madridissa?
4) Mitä näistä kolmesta suomalais-kliseestä toteutat: sauna, silli, minimalismi?
5) Käännä espanjan lempisanasi suomeksi.
Siinäpä vasta onkin miettimistä. Viimeiseen taidan vastata "matasuegras", joka tarkoittaa sananmukaisesti käännettynä anopintappajaa mutta viittaa siihen paperiseen vappupilliin, joka rullautuu auki kun siihen puhaltaa.
Anniina
maanantai 26. lokakuuta 2009
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
"Mulla ei ole aikaa"
Taannoin syyskuussa olin mukana, kun Suomen Madridin Instituutti järjesti info-päivän (aka CIMO-päivän) Suomessa opiskelusta ja työharjoittelusta. Tilaisuuteen puhumaan oli kutsuttu mm. CIMO:n Jaana Mutanen ja Suomen koulujärjestelmään erikoistunut espanjalainen Xavier Melgarejo, joka puhui tulenpalavasti suomalaisen systeemin tehokkuudesta (vähemmän käytettyjä tunteja, enemmän tuloksia).
Tilaisuudessa kertoivat kokemuksistaan myös Suomessa opiskelleet tai työskennelleet espanjalaiset. Mieleeni jäi Suomessa vuosikausia asuneen ja työskennelleen espanjalaisnaisen sanat. Hänen mielestään suomalaisen työkulttuurin parhaita puolia on se, että koska virka-aika päättyy klo 16, aikaa jää niin paljon muulle elämälle. Hänen melestään oli paradoksaalista, että suomalaiset käyttävät niin paljon selitystä "Mulla ei ole aikaa" kieltäytyäkseen asioista.
Totisesti, kahden kuukauden kokemuksella espanjalaisesta työkulttuurista voin sanoa, että täällä työpäivä jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, kun suomalaiset toimistot ovat sulkeneet ovensa. Näin on, vaikkei otettaisi huomioon tunnin aikaeroa Suomen hyväksi. Meillä Instituutissa työaika on virallisesti klo 10-18, mutta osa työkavereistani istuu päivittäin klo 20 asti - nyt lähiaikoina design-kuukauden vuoksi vielä pidempään.
Itse olen koettanut lopettaa työt, niin kauan kuin mitään kiireistä ei ole kesken, ajoissa, sillä kotona odottaa eräs kirjoitusprojekti, joka myös vaatisi huomiota. Kämppikseni, jotka lähtevät aamulla aikaisemmin töihin kuin minä, palaavat lähes poikkeuksetta vasta klo 20:n maissa, mainostoimistossa työskentelevä usein myöhempäänkin. Heillä on tosin myös pitkän työmatkan rasite. Itse olen niitä harvoja madridilaisia, jotka kävelevät töihin vartissa.
Ei ole siis ihme, että elämä painottuu täällä iltaselle. Päivän pääateria syödään vasta klo 21-23 maissa ja sen jälkeenkin kukutaan. Muutenkin tuntuu, että espanjalaiset - tai ainakin nämä suurkaupunkilaiset - nukkuvat luonnottoman vähän. Onkohan näissä maailman metropoleissa kehittymässä uusi ihmisrotu, joka pärjää vähemmillä yöunilla??
En tiedä, olenko pysyvästi pudonnut kehityksen kelkasta, mutta ainakin toistaiseksi tämän pohjalaisen täytyy ladata akkujansa päivittäin vähintään 7 tunnin ajan.
ZzzZZzz,
Anniina
Ps. Jotkut blogin seuraajat ovat kaivanneet päätöslukua Julianin irti leikkautunut sormi -episodille. Kun kerroin tästä lukijoiden keskuudessa vallitsevasta huolesta, Julian oli niin ystävällinen, että lähetti minulle 3 kuvan kuvasarjan peukalon eri vaiheista. Juuri onnettomuuden jälkeen otettu kuva saattaisi järkyttää herkempiä lukijoita, joten tyydyn esittelemään vain paketoidun ja parantuneen version:
Muuten sormi on kunnossa, mutta sormenjälki ei koskaan kasvane takaisin peukunpäähän. Onneksi meksikolaiskämppikseni on aina positiivinen ja totesi jo onnettomuusiltana, että voisi nyt murhata jonkun oikealla peukalollaan, eikä koskaan jäisi kiinni.
Tilaisuudessa kertoivat kokemuksistaan myös Suomessa opiskelleet tai työskennelleet espanjalaiset. Mieleeni jäi Suomessa vuosikausia asuneen ja työskennelleen espanjalaisnaisen sanat. Hänen mielestään suomalaisen työkulttuurin parhaita puolia on se, että koska virka-aika päättyy klo 16, aikaa jää niin paljon muulle elämälle. Hänen melestään oli paradoksaalista, että suomalaiset käyttävät niin paljon selitystä "Mulla ei ole aikaa" kieltäytyäkseen asioista.
Totisesti, kahden kuukauden kokemuksella espanjalaisesta työkulttuurista voin sanoa, että täällä työpäivä jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, kun suomalaiset toimistot ovat sulkeneet ovensa. Näin on, vaikkei otettaisi huomioon tunnin aikaeroa Suomen hyväksi. Meillä Instituutissa työaika on virallisesti klo 10-18, mutta osa työkavereistani istuu päivittäin klo 20 asti - nyt lähiaikoina design-kuukauden vuoksi vielä pidempään.
Itse olen koettanut lopettaa työt, niin kauan kuin mitään kiireistä ei ole kesken, ajoissa, sillä kotona odottaa eräs kirjoitusprojekti, joka myös vaatisi huomiota. Kämppikseni, jotka lähtevät aamulla aikaisemmin töihin kuin minä, palaavat lähes poikkeuksetta vasta klo 20:n maissa, mainostoimistossa työskentelevä usein myöhempäänkin. Heillä on tosin myös pitkän työmatkan rasite. Itse olen niitä harvoja madridilaisia, jotka kävelevät töihin vartissa.
Ei ole siis ihme, että elämä painottuu täällä iltaselle. Päivän pääateria syödään vasta klo 21-23 maissa ja sen jälkeenkin kukutaan. Muutenkin tuntuu, että espanjalaiset - tai ainakin nämä suurkaupunkilaiset - nukkuvat luonnottoman vähän. Onkohan näissä maailman metropoleissa kehittymässä uusi ihmisrotu, joka pärjää vähemmillä yöunilla??
En tiedä, olenko pysyvästi pudonnut kehityksen kelkasta, mutta ainakin toistaiseksi tämän pohjalaisen täytyy ladata akkujansa päivittäin vähintään 7 tunnin ajan.
ZzzZZzz,
Anniina
Ps. Jotkut blogin seuraajat ovat kaivanneet päätöslukua Julianin irti leikkautunut sormi -episodille. Kun kerroin tästä lukijoiden keskuudessa vallitsevasta huolesta, Julian oli niin ystävällinen, että lähetti minulle 3 kuvan kuvasarjan peukalon eri vaiheista. Juuri onnettomuuden jälkeen otettu kuva saattaisi järkyttää herkempiä lukijoita, joten tyydyn esittelemään vain paketoidun ja parantuneen version:
Muuten sormi on kunnossa, mutta sormenjälki ei koskaan kasvane takaisin peukunpäähän. Onneksi meksikolaiskämppikseni on aina positiivinen ja totesi jo onnettomuusiltana, että voisi nyt murhata jonkun oikealla peukalollaan, eikä koskaan jäisi kiinni.
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Ote kirjasta "Selviytymisopas Espanjaan "
Ongelmatilanne: Kuumavesivaraaja menee rikki perjantaiaamuna.
Toimenpiteet: Soitat tekniseen huoltoon, josta sanotaan, että korjaaja voi tulla käymään aikaisintaan tiistaina.
Seuraukset: Muuten kylmällä vedellä pärjää mainiosti, mutta peseytyminen saattaa aiheuttaa tuskaa ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Ongelman ratkaisu vaiheittain:
(1) Katsot aikasi, kun muut samaan talouteen kuuluvat käyvät jääkylmässä suihkussa ja hytsevät sen jälkeen kylmissään tuntikausia, varpaat ja sormet kohmeisina. Päätät, ettet peseydy ennen tiistaita.
(2) Huomaat, että jos et peseydy ennen tiistaita, et voi myöskään poistua talosta ennen tiistaita. Maanantaina viimeistään on pakko mennä töihin. On siis peseydyttävä.
(3) Päätät peseytyä vaiheittain, niin että hiukset pestään ensin kylmän suihkun alla, pää alaspäin ammeessa. Sen jälkeen pestään vartalo.
(4) Huomaat hiustenpesun jälkeen, että vesi on niin jäätävää, että sillä suihkuttaminen on mahdotonta. On keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu.
(5) Etsit suurimman kattilan, joka talosta löytyy. Täytät sen puolilleen kylmää vettä ja laitat liedelle kuumenemaan.
(6) Kun vesi kiehuu, viet kattilan suihkutilaan, sekoitat siihen sopivassa suhteessa kylmää vettä, astut kattilan kanssa ammeeseen ja voilà: pesuvesi on valmis ja sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Tupperware-astia toimii kätevänä kauhana veden annosteluun.
Onnellinen loppu: Ihmeeksesi huomaat, että 10 litraa vettä riittää mainiosti puhtaana pysymiseen. Osallistut kuin huomaamattasi ympäristötalkoisiin, ja kaiken kukkuraksi kauhalla vettä päälle saavista -pesumenetelmä tuo mieleen mukavia muistoja kesäisestä mökkisaunasta Suomessa.
Anniina
Toimenpiteet: Soitat tekniseen huoltoon, josta sanotaan, että korjaaja voi tulla käymään aikaisintaan tiistaina.
Seuraukset: Muuten kylmällä vedellä pärjää mainiosti, mutta peseytyminen saattaa aiheuttaa tuskaa ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Ongelman ratkaisu vaiheittain:
(1) Katsot aikasi, kun muut samaan talouteen kuuluvat käyvät jääkylmässä suihkussa ja hytsevät sen jälkeen kylmissään tuntikausia, varpaat ja sormet kohmeisina. Päätät, ettet peseydy ennen tiistaita.
(2) Huomaat, että jos et peseydy ennen tiistaita, et voi myöskään poistua talosta ennen tiistaita. Maanantaina viimeistään on pakko mennä töihin. On siis peseydyttävä.
(3) Päätät peseytyä vaiheittain, niin että hiukset pestään ensin kylmän suihkun alla, pää alaspäin ammeessa. Sen jälkeen pestään vartalo.
(4) Huomaat hiustenpesun jälkeen, että vesi on niin jäätävää, että sillä suihkuttaminen on mahdotonta. On keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu.
(5) Etsit suurimman kattilan, joka talosta löytyy. Täytät sen puolilleen kylmää vettä ja laitat liedelle kuumenemaan.
(6) Kun vesi kiehuu, viet kattilan suihkutilaan, sekoitat siihen sopivassa suhteessa kylmää vettä, astut kattilan kanssa ammeeseen ja voilà: pesuvesi on valmis ja sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Tupperware-astia toimii kätevänä kauhana veden annosteluun.
Onnellinen loppu: Ihmeeksesi huomaat, että 10 litraa vettä riittää mainiosti puhtaana pysymiseen. Osallistut kuin huomaamattasi ympäristötalkoisiin, ja kaiken kukkuraksi kauhalla vettä päälle saavista -pesumenetelmä tuo mieleen mukavia muistoja kesäisestä mökkisaunasta Suomessa.
Anniina
perjantai 16. lokakuuta 2009
www.diseno.fi/etusivu
Design-kuukauden nettisivut ovat vihdoin auki ja tulevat täydentymään lähiaikoina. Minullakin on tunnukset muokata sivuja, mikä vallan huuma! :)
Kaikki alkaa hahmottua kun h-hetki lähestyy. Astukaa siis sisään ja ihmetelkää. Ensi viikolla saamme kataloginkin painoon.
Kaikki alkaa hahmottua kun h-hetki lähestyy. Astukaa siis sisään ja ihmetelkää. Ensi viikolla saamme kataloginkin painoon.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Tänään oli historiallinen päivä...
...sillä uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni espanjalaiselle kampaajalle. Olen pelännyt mennä sen jälkeen, kun eräs Anni-niminen ystäväni oli siskonsa kanssa erehtynyt paikalliseen parturiin, jossa tyttöjen päänahat oli melkein skalpeerattu ammoniakilla ja fööni oli ollut niin kuuma, että kyyneleet valuivat silmistä. Kerran Barcelonassa ollessani (eräs kerta, kauan aikaa sitten), näin kampaamon jossa leikkaus maksoi 5 euroa. Seurassa silloin ollut tuttava tiesi kertoa, ettei moiseen tarjoukseen kannata myöntyä. Tältä pitkätukkaiselta tytöltä oli nimittäin samaisessa paikassa leikattu hiukset niin, että poninhännästä kiinni ja yksi naps.
Minä astelin tänään epävarmana kampaamoon, joka sijaitsee kulman takana toimistosta. Nykyisin jo ex-työkaverini S kävi salongissa useamman kerran ja osasi suositella. Silti kävin useana päivänä töiden jälkeen pälyilemässä paikkaa ennen kuin vihdoin uskaltauduin sisään. Ja huom! minä olen niitä, joiden mielestä hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, olenpa joskus hurjassa nuoruudessani kaljuksikin ajanut pääni, ihan vaan vaihtelun vuoksi. Tällä kertaa tahdoin vain latvojen tasoituksen.
Ehkä jännitys, ehkä kokemattomuus vaikutti asiaan, mutta hiussanasto oli aluksi hieman hukassa. En muistanut, onko latvat a)los puntos, b)las puntes vai c)las puntas. Ratkaisin ongelman perinteiseen tapaan käyttämällä kaikkia termejä vuorotellen ja lausumalla vokaalit vähän epäselvästi. Loppuvaiheessa selvisi kyllä, että oikea termi on...veikkauksia??... kyllä, vaihtoehto c)!
En myöskään oikein ymmärtänyt, kun minulta kysyttiin, "Quieres peinarte después?" Joo joo, kyllä mää itse itseni kampaan, ei teidän tartte. Espanjassa käytetään hämäävästi itseen viittaavaa refleksiverbiä näissä parturiasioissa. Sanotaan, että leikkasin itseltäni hiukset kun on käyty kampaajalla, jne.
Olin niin onneton selvittämään, mitä halusin hiuksilleni tehtävän, että kampaamontäti päätyi puhumaan minulle yksittäisillä sanoilla ja elekielellä, jotta ymmärtäisin istuutua ja odottaa vuoroani.
Noh, kun pääsin parturintuoliin niin alkoi kaikki sujua paremmin. Minulla on suomalaiseksi poikkeuksellisen paljon tukkaa ja yleensä kotimaan hiusammattilaiset hämmentyvät sen edessä. Tämä espanjalainen saksi harottavat latvani ennätysajassa ja nuhteli samalla, kun olin pitänyt niin pitkän tauon sitten viime tasauksen. Lopuksi hän kuivasi hiukset pelkällä viisipiikkisellä ja totesi että peinarse olisikin ollut ihan turhaa kun hiukseni ovat piikkisuorat ilman erillisiä kampaustoimenpiteitä. Espanjattarillahan tosiaan tahtoo olla niin kihara pää, että sen taltuttamiseen tarvitaan vahvempia tököttejä.
Nyt minulla on ehjät, tasaiset latvat ja oma kampaaja, Blanca. Ennen joulua täytyy kuulemma tulla ettei homma taas karkaa käsistä.
Anniina
Minä astelin tänään epävarmana kampaamoon, joka sijaitsee kulman takana toimistosta. Nykyisin jo ex-työkaverini S kävi salongissa useamman kerran ja osasi suositella. Silti kävin useana päivänä töiden jälkeen pälyilemässä paikkaa ennen kuin vihdoin uskaltauduin sisään. Ja huom! minä olen niitä, joiden mielestä hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, olenpa joskus hurjassa nuoruudessani kaljuksikin ajanut pääni, ihan vaan vaihtelun vuoksi. Tällä kertaa tahdoin vain latvojen tasoituksen.
Ehkä jännitys, ehkä kokemattomuus vaikutti asiaan, mutta hiussanasto oli aluksi hieman hukassa. En muistanut, onko latvat a)los puntos, b)las puntes vai c)las puntas. Ratkaisin ongelman perinteiseen tapaan käyttämällä kaikkia termejä vuorotellen ja lausumalla vokaalit vähän epäselvästi. Loppuvaiheessa selvisi kyllä, että oikea termi on...veikkauksia??... kyllä, vaihtoehto c)!
En myöskään oikein ymmärtänyt, kun minulta kysyttiin, "Quieres peinarte después?" Joo joo, kyllä mää itse itseni kampaan, ei teidän tartte. Espanjassa käytetään hämäävästi itseen viittaavaa refleksiverbiä näissä parturiasioissa. Sanotaan, että leikkasin itseltäni hiukset kun on käyty kampaajalla, jne.
Olin niin onneton selvittämään, mitä halusin hiuksilleni tehtävän, että kampaamontäti päätyi puhumaan minulle yksittäisillä sanoilla ja elekielellä, jotta ymmärtäisin istuutua ja odottaa vuoroani.
Noh, kun pääsin parturintuoliin niin alkoi kaikki sujua paremmin. Minulla on suomalaiseksi poikkeuksellisen paljon tukkaa ja yleensä kotimaan hiusammattilaiset hämmentyvät sen edessä. Tämä espanjalainen saksi harottavat latvani ennätysajassa ja nuhteli samalla, kun olin pitänyt niin pitkän tauon sitten viime tasauksen. Lopuksi hän kuivasi hiukset pelkällä viisipiikkisellä ja totesi että peinarse olisikin ollut ihan turhaa kun hiukseni ovat piikkisuorat ilman erillisiä kampaustoimenpiteitä. Espanjattarillahan tosiaan tahtoo olla niin kihara pää, että sen taltuttamiseen tarvitaan vahvempia tököttejä.
Nyt minulla on ehjät, tasaiset latvat ja oma kampaaja, Blanca. Ennen joulua täytyy kuulemma tulla ettei homma taas karkaa käsistä.
Anniina
tiistai 13. lokakuuta 2009
Matkamuistoja
Varoitus: seuraava päivitys saattaa aiheuttaa harmitusta syysmasennuksen uhreissa.
Barcelonan miniloma oli mahtava, ehdottomasti lähes 20 tunnin bussimatkustuksen arvoinen. Palasin eilen yöllä kotiin, takapuoli puutuneena matkustamisesta ja hiukset tahmaisena merivedestä, väsyneenä mutta onnellisena.
Jos reissusta pitäisi nimetä kolme päällimmäistä asiaa, ne olisivat: meri, bussikuskit ja aamiaiset parvekkeella. Tässä mainitussa järjestyksessä.
Meri ensinnäkin, koska ystäväiseni asuu pienessä merenrantakaupungissa, puolen tunnin junamatkan päässä Barcelonasta. Sen tunsi heti nenässä kun astui ulos linja-autosta perjantai aamuna: meri-ilman tuoksu. Madrid olisi täydellinen, jos täällä olisi vettä, kaipaan merta Tampereellakin, saarelta kun olen syntyjäni.
Ensimmäinen päivä Barcelonassa muistutti hyvin paljon reilun vuoden takaista reissua, jonka teimme tämän samaisen kaverin kanssa. Sama yöbussi Madridista Barcelonaan, samoine yöllisine huoltoasemapysähdyksineen. Perillä lähijuna kohti lounasta, rannikkoa pitkin. Castelldefelsin asema on hyvin paljon niinkuin Sitgesin vastaava, jossa jäätiin pois vuosi sitten.
Pienen J:n luona vietetyn lepohetken jälkeen päädyimme myös tällä kertaa Sitgesiin, johon on 10 minuutin junamatka. Ilma oli helteinen, joten suunnistimme rannalle makaamaan ja vietimme iltapäivän uiden, loikoillen ja ihmetellen festivaalivieraita, jotka purjehtivat pitkin rantabulevardia. Viikonloppuna oli Sitgesin elokuvafestivaalit, eräät maan tunnustetuimmista, ja joka paikassa näkyi kauniita ihmisiä, jotka henkivät kansainvälisyyttä. Saimme jopa seurata löhöilypaikaltamme eräitä muotikuvauksia. 5 ihmisen kuvaustiimi hääri yhden kuvankauniin tytön ympärilla, suoristivat hiuskiekuroita ja asettelivat nuppineuloja paidan takaosaan, että se istuisi paremmin. Harmi kyllä vaatteet olivat rumia, beigen värisiä. Vielä yöllä ajelimme toisen kerran meren rantaan, Castelldefelsissa tällä kertaa, istuimme hiekalla, ihmettelimme avaraa taivasta, kuuntelimme veden pauhua ja katselimme kun vaahtopäät muodostuivat ja levisivät horisontaalisesti molempiin suuntiin ennen rantaan osumista.
Lauantai aamuna saapui toinen ystäväinen P Ranskasta, kollektiiviselta maatilalta, jossa hän asui nuorempana. P:n oli tarkoitus saapua jo perjantaina aamulypsyn jälkeen, mutta 3oo km:n matka venähti hieman pitkäksi. Hän myöhästyi junasta perjantaina ja matkusti yöbussilla vahingossa Gironaan, lentokenttäkaupunkiin tunnin päässä Barcelonasta, josta ei yöllä ole kuljetusta mihinkään suuntaan. Omatoimimatkailun varjopuolia. Onneksi juustot ja muut ranskalaisen maatilan tuomiset olivat säilyneet hyvinä, joten lauantaina saimme nauttia ylellisen aamiaisen aurinkoisella parvekkeella, johon kuului neljää erilaista maatilan omaa vuohen- ja lampaanjuustoa, itse leivottua leipää, vihanneksia, hedelmäpirtelöä ja rosé-viiniä. Sama kaava toistui myös sunnuntai ja maaanantai aamuina, tosin ilman viiniä.
Lauantaina päivällä suuntasimme jälleen rannalle ja illalla tapasimme keskustassa sekä minun että J:n ystäviä. Sattumalta seurueessa oli mukana myös eräs suomalaistyttö, jonka siskon tunnen, ja muistan tämän siskonkin kerran Tampereella tavanneen. Ihmiset kulkevat samoja reittejä. Tutustuin myös valloittavaan Xina-koiraan ja valkoiseen Humphrey-rottaan.
Katalaanit ovat hassua kansaa, ja kolmen suomalaista yhdessä herättävät paljon huomiota paikallisissa. Varsinkin Ranskasta saapunut P sai paljon uusia kavereita matkallaan, sekä Xina että Humphrey tykästyivät häneen, kuten myös kahvilanpitäjä, jonka terassilla nautimme kahvit ja konjakit (3 kahvia, vesipullo ja konjakkilasi kustansivat 5 euroa 40 senttiä, taisi tulla kaverialennusta!)
Hauskinpia uusia tuttavuuksia oli J:n parveketta vastapäätä asuva pikkutyttö, joka kiinnostui meistä lounasaikaan (hullut suomalaiset syövät lounasta klo 5 iltapäivällä kun paikalliset vetelevät siestaa). Tyttö "siivoili" parvekkeella pitkän aikaa meitä tarkkaillen ennen kuin uskalsi ryhtyä juttusille. Hän oli vasta muuttanut taloon perheensä kanssa ja taisi ressukka olla hieman pitkästynyt uudessa ympäristössään.
Toinen hauska kohtaaminen sattui Kiina-kaupassa, johon sukelsimme ostamaan P:lle uimahousuja. Kauppa oli, kuten kaikki Kiina-kaupat täällä, lattiasta kattoon ahdettu täyteen kaikkea mahdollista tavaraa, mitä ihminen keksii kaivata. Tämä kauppa oli kuitenkin ylilyönti Kiina-kauppojenkin mittakaavassa. Kysyimme uimahousuja myyjältä, ja hän neuvoi meidät ensimmäisen vaatteita täyteen ahdetun käytävän päähän. Riepujen kirjo ja tiheys kaupan perällä oli kuitenkin niin huumaava, että pyörimme vain neuvottomana, löytämättä uimahousuja, vaikka myyjä kovasti viittilöi kassalta suunnistusohjeita. Vihdoin hän tarttui mikrofoniin ja kuulutti, missä uimahousut sijaitsevat. "Nena, allí abajo" koko kauppa kaikui kun hän samalla kumartui näyttämään, että meidänkin pitäisi kumartua löytääksemme estimämme. Alimmalta tangolta, muiden asusteiden altahan ne uimahousut sitten löytyivät.
Sunnuntaina seikkailimme lisää Barcelonan kaduilla ja pääsimme vielä kutsulistan kautta Gongorasin keikalle, jossa laulaa suomalainen, jo Oulun taidekouluajoilta tuttu Jonna. Keikka oli mahtava, vaikka loppui liian lyhyeen. Yksi suomenkielinenkin kappale kuultiin katalaanien suureksi ihmetykseksi. Hieno ilta.
Bussikuskeista täytyy vielä kertoa: he ovat ihan omaa luokkaansa täällä Espanjassa. Jo Madridin asemalla menomatkalla sain kokea autoilualan ihmisten tempperamentin kun lipunmyynnin vanha herra poltti päreensä hankaliin asiakkaisiin, jotka eivät usko kun bussi on täynnä ja lippuja ei heru. Mies heitti hanskat tiskiin, riuhtaisi kopin oven auki, lähti lätkimään kesken työvuoronsa ja jätti taakseen jonollisen hölmistyneitä matkustajia ja työkaverit, jotka toisiaan tuuppien koettivat selvittää, kuka luukulle menisi paikkaamaan.
Vähän aluksi jännitti bussiin astuminen, sillä viimeksi tuon matkan taittaessani silloin vuosi sitten J:n kanssa kohdallemme osui hermoheikko kuski, joka kaahasi kiemurtelevia vuoristoteitä (istuimme ensimmäisessä penkkirivissä, aitiopaikalla jännittämässä, pysyykö valtava auto pikkuruisilla teillä). Tuollon yöllisellä huoltoasemapysähdyksellä joku unohtui vähän liian kauaksi vessaan ja muiden piti odottaa. Kun tuo onneton viimein pääsi bussiin, raivostunut kuski sihisi hänelle hampaiden välistä "Qué morro, tío." joka tarkoittaa että kylläpä jätkällä on pokkaa tulla myöhässä bussiin. Kaverini, joka ei tuolloin vielä osannut täydellistä espanjaa kuiskasi minulle pelokkaana: "Sanoiko se, että 'te mato'"*?
Tällä kertaa Madrid-Bcn -välin kuski ei ollut aivan yhtä raivohullu, vaikka valvotti meitä pitkät tovit keskellä yötä näyttämällä ja huudattamalla bussiyhtiön esittelyvideoita. Puolivälissä matkaa, Zaragozassa, puikkoihin astui onnellisuuspillereitä nauttinut ajuri, joka puheli mikrofoniin pitkään siitä, kuinka hän toivoo meille kaikille makeita unia, ja jos jokin force majeure puuttuu matkantekoon, otetaan rauhassa ja toimitaan yhdessä. "Minäkin rakastan sinua!" huusi joku onnikan perältä.
Menomatkalla minulta pyydettiin passi varmistamaan, että olen sama henkilö kuin kenelle bussilippu oli osoitettu. Paluumatkalla kuski ei vaivautunut edes tarkistamaan kenenkään lippua - Espanjassa ei tunneta normaalitoimenpiteitä vaan kukin taablaa tyylillään. Yhdessä asiassa espanjalaiskuskit eivät kuitenkaan tunne poikkeusta: matkalaukut saa itse asetella tavaratilaan ja kiskoa sieltä myös pois. Suomessa moinen olisi huonoa käytöstä.
Näihin tunnelmiin,
Anniina
*Te mato = Tapan sinut.
Barcelonan miniloma oli mahtava, ehdottomasti lähes 20 tunnin bussimatkustuksen arvoinen. Palasin eilen yöllä kotiin, takapuoli puutuneena matkustamisesta ja hiukset tahmaisena merivedestä, väsyneenä mutta onnellisena.
Jos reissusta pitäisi nimetä kolme päällimmäistä asiaa, ne olisivat: meri, bussikuskit ja aamiaiset parvekkeella. Tässä mainitussa järjestyksessä.
Meri ensinnäkin, koska ystäväiseni asuu pienessä merenrantakaupungissa, puolen tunnin junamatkan päässä Barcelonasta. Sen tunsi heti nenässä kun astui ulos linja-autosta perjantai aamuna: meri-ilman tuoksu. Madrid olisi täydellinen, jos täällä olisi vettä, kaipaan merta Tampereellakin, saarelta kun olen syntyjäni.
Ensimmäinen päivä Barcelonassa muistutti hyvin paljon reilun vuoden takaista reissua, jonka teimme tämän samaisen kaverin kanssa. Sama yöbussi Madridista Barcelonaan, samoine yöllisine huoltoasemapysähdyksineen. Perillä lähijuna kohti lounasta, rannikkoa pitkin. Castelldefelsin asema on hyvin paljon niinkuin Sitgesin vastaava, jossa jäätiin pois vuosi sitten.
Pienen J:n luona vietetyn lepohetken jälkeen päädyimme myös tällä kertaa Sitgesiin, johon on 10 minuutin junamatka. Ilma oli helteinen, joten suunnistimme rannalle makaamaan ja vietimme iltapäivän uiden, loikoillen ja ihmetellen festivaalivieraita, jotka purjehtivat pitkin rantabulevardia. Viikonloppuna oli Sitgesin elokuvafestivaalit, eräät maan tunnustetuimmista, ja joka paikassa näkyi kauniita ihmisiä, jotka henkivät kansainvälisyyttä. Saimme jopa seurata löhöilypaikaltamme eräitä muotikuvauksia. 5 ihmisen kuvaustiimi hääri yhden kuvankauniin tytön ympärilla, suoristivat hiuskiekuroita ja asettelivat nuppineuloja paidan takaosaan, että se istuisi paremmin. Harmi kyllä vaatteet olivat rumia, beigen värisiä. Vielä yöllä ajelimme toisen kerran meren rantaan, Castelldefelsissa tällä kertaa, istuimme hiekalla, ihmettelimme avaraa taivasta, kuuntelimme veden pauhua ja katselimme kun vaahtopäät muodostuivat ja levisivät horisontaalisesti molempiin suuntiin ennen rantaan osumista.
Lauantai aamuna saapui toinen ystäväinen P Ranskasta, kollektiiviselta maatilalta, jossa hän asui nuorempana. P:n oli tarkoitus saapua jo perjantaina aamulypsyn jälkeen, mutta 3oo km:n matka venähti hieman pitkäksi. Hän myöhästyi junasta perjantaina ja matkusti yöbussilla vahingossa Gironaan, lentokenttäkaupunkiin tunnin päässä Barcelonasta, josta ei yöllä ole kuljetusta mihinkään suuntaan. Omatoimimatkailun varjopuolia. Onneksi juustot ja muut ranskalaisen maatilan tuomiset olivat säilyneet hyvinä, joten lauantaina saimme nauttia ylellisen aamiaisen aurinkoisella parvekkeella, johon kuului neljää erilaista maatilan omaa vuohen- ja lampaanjuustoa, itse leivottua leipää, vihanneksia, hedelmäpirtelöä ja rosé-viiniä. Sama kaava toistui myös sunnuntai ja maaanantai aamuina, tosin ilman viiniä.
Lauantaina päivällä suuntasimme jälleen rannalle ja illalla tapasimme keskustassa sekä minun että J:n ystäviä. Sattumalta seurueessa oli mukana myös eräs suomalaistyttö, jonka siskon tunnen, ja muistan tämän siskonkin kerran Tampereella tavanneen. Ihmiset kulkevat samoja reittejä. Tutustuin myös valloittavaan Xina-koiraan ja valkoiseen Humphrey-rottaan.
Katalaanit ovat hassua kansaa, ja kolmen suomalaista yhdessä herättävät paljon huomiota paikallisissa. Varsinkin Ranskasta saapunut P sai paljon uusia kavereita matkallaan, sekä Xina että Humphrey tykästyivät häneen, kuten myös kahvilanpitäjä, jonka terassilla nautimme kahvit ja konjakit (3 kahvia, vesipullo ja konjakkilasi kustansivat 5 euroa 40 senttiä, taisi tulla kaverialennusta!)
Hauskinpia uusia tuttavuuksia oli J:n parveketta vastapäätä asuva pikkutyttö, joka kiinnostui meistä lounasaikaan (hullut suomalaiset syövät lounasta klo 5 iltapäivällä kun paikalliset vetelevät siestaa). Tyttö "siivoili" parvekkeella pitkän aikaa meitä tarkkaillen ennen kuin uskalsi ryhtyä juttusille. Hän oli vasta muuttanut taloon perheensä kanssa ja taisi ressukka olla hieman pitkästynyt uudessa ympäristössään.
Toinen hauska kohtaaminen sattui Kiina-kaupassa, johon sukelsimme ostamaan P:lle uimahousuja. Kauppa oli, kuten kaikki Kiina-kaupat täällä, lattiasta kattoon ahdettu täyteen kaikkea mahdollista tavaraa, mitä ihminen keksii kaivata. Tämä kauppa oli kuitenkin ylilyönti Kiina-kauppojenkin mittakaavassa. Kysyimme uimahousuja myyjältä, ja hän neuvoi meidät ensimmäisen vaatteita täyteen ahdetun käytävän päähän. Riepujen kirjo ja tiheys kaupan perällä oli kuitenkin niin huumaava, että pyörimme vain neuvottomana, löytämättä uimahousuja, vaikka myyjä kovasti viittilöi kassalta suunnistusohjeita. Vihdoin hän tarttui mikrofoniin ja kuulutti, missä uimahousut sijaitsevat. "Nena, allí abajo" koko kauppa kaikui kun hän samalla kumartui näyttämään, että meidänkin pitäisi kumartua löytääksemme estimämme. Alimmalta tangolta, muiden asusteiden altahan ne uimahousut sitten löytyivät.
Sunnuntaina seikkailimme lisää Barcelonan kaduilla ja pääsimme vielä kutsulistan kautta Gongorasin keikalle, jossa laulaa suomalainen, jo Oulun taidekouluajoilta tuttu Jonna. Keikka oli mahtava, vaikka loppui liian lyhyeen. Yksi suomenkielinenkin kappale kuultiin katalaanien suureksi ihmetykseksi. Hieno ilta.
Bussikuskeista täytyy vielä kertoa: he ovat ihan omaa luokkaansa täällä Espanjassa. Jo Madridin asemalla menomatkalla sain kokea autoilualan ihmisten tempperamentin kun lipunmyynnin vanha herra poltti päreensä hankaliin asiakkaisiin, jotka eivät usko kun bussi on täynnä ja lippuja ei heru. Mies heitti hanskat tiskiin, riuhtaisi kopin oven auki, lähti lätkimään kesken työvuoronsa ja jätti taakseen jonollisen hölmistyneitä matkustajia ja työkaverit, jotka toisiaan tuuppien koettivat selvittää, kuka luukulle menisi paikkaamaan.
Vähän aluksi jännitti bussiin astuminen, sillä viimeksi tuon matkan taittaessani silloin vuosi sitten J:n kanssa kohdallemme osui hermoheikko kuski, joka kaahasi kiemurtelevia vuoristoteitä (istuimme ensimmäisessä penkkirivissä, aitiopaikalla jännittämässä, pysyykö valtava auto pikkuruisilla teillä). Tuollon yöllisellä huoltoasemapysähdyksellä joku unohtui vähän liian kauaksi vessaan ja muiden piti odottaa. Kun tuo onneton viimein pääsi bussiin, raivostunut kuski sihisi hänelle hampaiden välistä "Qué morro, tío." joka tarkoittaa että kylläpä jätkällä on pokkaa tulla myöhässä bussiin. Kaverini, joka ei tuolloin vielä osannut täydellistä espanjaa kuiskasi minulle pelokkaana: "Sanoiko se, että 'te mato'"*?
Tällä kertaa Madrid-Bcn -välin kuski ei ollut aivan yhtä raivohullu, vaikka valvotti meitä pitkät tovit keskellä yötä näyttämällä ja huudattamalla bussiyhtiön esittelyvideoita. Puolivälissä matkaa, Zaragozassa, puikkoihin astui onnellisuuspillereitä nauttinut ajuri, joka puheli mikrofoniin pitkään siitä, kuinka hän toivoo meille kaikille makeita unia, ja jos jokin force majeure puuttuu matkantekoon, otetaan rauhassa ja toimitaan yhdessä. "Minäkin rakastan sinua!" huusi joku onnikan perältä.
Menomatkalla minulta pyydettiin passi varmistamaan, että olen sama henkilö kuin kenelle bussilippu oli osoitettu. Paluumatkalla kuski ei vaivautunut edes tarkistamaan kenenkään lippua - Espanjassa ei tunneta normaalitoimenpiteitä vaan kukin taablaa tyylillään. Yhdessä asiassa espanjalaiskuskit eivät kuitenkaan tunne poikkeusta: matkalaukut saa itse asetella tavaratilaan ja kiskoa sieltä myös pois. Suomessa moinen olisi huonoa käytöstä.
Näihin tunnelmiin,
Anniina
*Te mato = Tapan sinut.
torstai 8. lokakuuta 2009
Barcelonan leijona!
Hehei! Avasin juuri telkkarin, ja näyttää siltä, että tämä maa on saanut oman Ruokolahden leijonansa. Barcelonassa on otettu kiinni villiintynyt eläin, jota luultiin leijonaksi, mutta joka osoittautuikin koiraksi. Erehdytään sitä muuallakin.
Barcelonasta puheen ollen, pakkaan kohta reppuni ja suuntaan sinne pitkäksi viikonlopuksi. Teen vastavisiitin Jennin luo, joka oli täällä muutama viikko sitten. Samalla toivon tapaavani Manuelin, galicialaisen kielitieteilijän joka asui Tampereella viime vuonna ja Panun, joka matkaa Ranskasta viikonlopuksi Katalonian pääkaupunkiin. Jes! Täytyy sanoa, että miniloma tulee tarpeeseen kaiken sen työn jälkeen, jota tässä on paiskittu.
Maanantai on täällä kansallinen vapaapäivä, kun juhlitaan hispanjalaisuuden (hispanidad) päivää. Päivä on siis Amerikkojen löytämisen muistopäivä ja Espanjan suurimperiumin juhlapäivä - päivä, jota Etelä-Amerikassa kirotaan. Espanjassa kansallisia juhlapäiviä on paljon, suuri osa eri pyhimysten nimissä. Täällä vallitsee mielenkiintoinen ilmiö liittyen pyhiin: jos vapaapäivä osuu torstaille, myös perjantai on vapaa. Jos se osuu viikonlopulle, otetaan joko perjantai tai maanantai vapaaksi, eräänlaisena "hyvityksenä". Näitä pitkiä viikonloppuvapaita kutsutaan nimellä puente, joka tarkoittaa siltaa.
Nyt alan pakkailemaan, katsotaan jos Barcelonasta maltan jossain välissä kirjoittaa päivitystä. Matkustan muuten bussilla, ja matka kestää hengästyttävät 8,5 h. Lähden klo 1 yöllä ja olen perillä klo 9.30 aamulla. Täytyy varata matkalukemista ja korvatulppia, varasin netistä linja-auton viimeisen vapaan paikan, joten bussissa voi olla tunnelmaa, tiivistä sellaista.
Anniina
Ps. Kaikkea sitä telkkarista oppiikin: päätäit kuulemma tykkää enemmän vaaleaveriköistä. :D
Barcelonasta puheen ollen, pakkaan kohta reppuni ja suuntaan sinne pitkäksi viikonlopuksi. Teen vastavisiitin Jennin luo, joka oli täällä muutama viikko sitten. Samalla toivon tapaavani Manuelin, galicialaisen kielitieteilijän joka asui Tampereella viime vuonna ja Panun, joka matkaa Ranskasta viikonlopuksi Katalonian pääkaupunkiin. Jes! Täytyy sanoa, että miniloma tulee tarpeeseen kaiken sen työn jälkeen, jota tässä on paiskittu.
Maanantai on täällä kansallinen vapaapäivä, kun juhlitaan hispanjalaisuuden (hispanidad) päivää. Päivä on siis Amerikkojen löytämisen muistopäivä ja Espanjan suurimperiumin juhlapäivä - päivä, jota Etelä-Amerikassa kirotaan. Espanjassa kansallisia juhlapäiviä on paljon, suuri osa eri pyhimysten nimissä. Täällä vallitsee mielenkiintoinen ilmiö liittyen pyhiin: jos vapaapäivä osuu torstaille, myös perjantai on vapaa. Jos se osuu viikonlopulle, otetaan joko perjantai tai maanantai vapaaksi, eräänlaisena "hyvityksenä". Näitä pitkiä viikonloppuvapaita kutsutaan nimellä puente, joka tarkoittaa siltaa.
Nyt alan pakkailemaan, katsotaan jos Barcelonasta maltan jossain välissä kirjoittaa päivitystä. Matkustan muuten bussilla, ja matka kestää hengästyttävät 8,5 h. Lähden klo 1 yöllä ja olen perillä klo 9.30 aamulla. Täytyy varata matkalukemista ja korvatulppia, varasin netistä linja-auton viimeisen vapaan paikan, joten bussissa voi olla tunnelmaa, tiivistä sellaista.
Anniina
Ps. Kaikkea sitä telkkarista oppiikin: päätäit kuulemma tykkää enemmän vaaleaveriköistä. :D
tiistai 6. lokakuuta 2009
Pieni varastettu hetki
Toimistossa on yhtäkkiä hetken hiljaista verrattuna viime viikkojen hulinaan. Olemme nyt täyttä häkää valmistelemassa Suomalaisen muotoilukuukauden tapahtumia. Sen jälkeen kun reilu 1,5 kk sitten aloitin Instituuttissa, väkimäärämme on lisääntynyt viidestä kymmeneen harjoittelijaan. Eilen tietokonevastaavamme Jeesus (oikeasti kirjoitetaan Jesús ja lausutaan Hesus mutta Jeesusta se tarkoittaa täälläkin yhä kaikki) asensi lisäkoneen kirjastoon ja lisää täytyisi hommata kun kaikille ei riitä omaa.
Järjestelemistä muotoilukuukaudessa riittää. 9 arkkitehtuuri- ja muotoilunäyttelyä (mm. Marimekko, Alvar Aalto, Helsinki Design Week), konsertteja, elokuvasarjoja (Kaurismäki), teatteriesityksiä, konferensseja ja seminaareja. Minä kirjoitan ja käännän esittelytekstejä näyttelyistä ja esityksistä, etsin esiintymispaikkoja, järjestän lentoja, majoitusta esiintyjille yms. Tässä työharjoittelupaikassa toimenkuva ei todellakaan jää kahvinkeittoon. Tuloksetkin näkyvät: muotoilukuukauden päänäyttelyiden avajaiset ovat vasta marraskuussa, mutta jo nyt tapahtumasta kirjoitetaan maan pääsanomalehdessä ja Alvar Aallon nimi vilkkuu keskellä kaupunkia valotaulussa.
Järjestelemistä muotoilukuukaudessa riittää. 9 arkkitehtuuri- ja muotoilunäyttelyä (mm. Marimekko, Alvar Aalto, Helsinki Design Week), konsertteja, elokuvasarjoja (Kaurismäki), teatteriesityksiä, konferensseja ja seminaareja. Minä kirjoitan ja käännän esittelytekstejä näyttelyistä ja esityksistä, etsin esiintymispaikkoja, järjestän lentoja, majoitusta esiintyjille yms. Tässä työharjoittelupaikassa toimenkuva ei todellakaan jää kahvinkeittoon. Tuloksetkin näkyvät: muotoilukuukauden päänäyttelyiden avajaiset ovat vasta marraskuussa, mutta jo nyt tapahtumasta kirjoitetaan maan pääsanomalehdessä ja Alvar Aallon nimi vilkkuu keskellä kaupunkia valotaulussa.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Maanantai-illan draamaa
Kuuden ihmisen huushollissa sattuu ja tapahtuu. Uudet keittiöveitsemme ovat tarpeettomankin teräviä: Julian lähti juuri ensiapuun sormenpala muovipussissa. Illallisen valmistus päättyi hieman ikävästi kun leikkuulaudalle päätyi sipulin sijaan peukalon pää. Pidetään peukkuja (no pun intended), että hänen ei tarvitse odottaa montaa tuntia hoitoon pääsyä. Verta nimittäin tuli aika valtavasti...
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Eräs surkea tarina
Aion nyt hetken leikkiä Carrie Bradshawta ja puhua ihmissuhteista. Tämä vaatii paljon pokkaa tunnustaa, mutta noin viikko sitten eräs kiinnostavana pitämäni mieshenkilö antoi minulle vaärän puhelinnumeron. Tiedän, että numero on väärä, sillä koetin soittaa tyypille ja linjan toisessa päässä vastasi eri henkilö.
Tavoittelemani ihminen oli kirjoittanut numeron paperilapulle, joten ensitöikseni tarkistin, että olin näppäillyt numeron oikein. Kyllä. Sitten tutkin, oliko hänen käsialansa epäselvä niin että olisin vahingossa luullut jotain numeroa toiseksi. Ei. Numero paperilapulla oli ja pysyi samana kuin olin näppäillyt. Seuraavaksi tein jotain, minkä tunnustaminen vaatii vielä enemmän pokkaa kuin tämän koko tarinan kertominen: Tiesin, että kaverilla oli kämppiksenhakuilmoitus tietyllä nettisivulla, joten etsin tämän ilmoituksen ja vertasin hallussani olevaa puhelinnumeroa siinä esiintyvään. Tulos: toinen ja kolmas numero oikeasta puhelinnumerosta olivat erit kuin mitä lapussa luki. Yhä vielä tässä vaiheessa olin optimistinen ja lohduttelin itseäni sillä, että kaveri oli kenties vahingossa kirjoittanut tai muistanut numeronsa väärin ja että kaikki selviäisi sitten, kun hän soittaa minulle. Nyt kuitenkin viimeistään, kun tapauksesta on kulunut yli viikko, lyön itseäni kämmenellä otsaan ja mietin, miten naiivi olinkaan ajatellessani noin.
Juttu alkoi niin, että viime viikonloppuna tapasin mielenkiintoisen brasilialaismiehen, ja ainakin minun mielestäni meillä synkkasi hyvin yhteen. Hän ei vaikuttanut tyypilliseltä lattarilta, johon minulla ei ole ollut tapana langeta, vaan tämä brassi oli enemmänkin taiteilija. Hän itse pyysi minun numeroani ensin ja kirjoitti sitten omansa lapulle. Olin niin innoissani kohtaamisestamme, että tahdoin ottaa yhteyttä heti seuraavana päivänä. Olisin halunnut lähettää tekstiviestin kysyäkseni jotain tavanomaista kuten "Joko kämppis on löytynyt?", mutta koska tiesin hänen puhelimensa näytön olevan rikki, minun täytyi soittaa. Onni onnettomuudessa, että soitin, koska jos puhelimen näyttö olisi toiminut ja jos olisin lähettänyt tekstiviestin, odottaisin vastausta varmasti vieläkin.
Noh, kuten jo sanottu, kaikki meni muuten hyvin, mutta ääni linjan toisessa päässä oli vieras ja kertoi minulle, että olen erehtynyt henkilöstä. Puhelun jälkeen olin tietenkin tyrmistynyt, ja kaksi teoriaa sotivat päässäni: poika oli erehtynyt tai hän teki sen tahallaan. Vihdoin minun oli pakko avata suuni ja kysyä neuvoa asiantuntijalta: toiselta mieheltä.
Meksikolaisen kämppikseni Julianin tuomio oli tyly: on hyvin harvinaista, että ihminen muistaa oman puhelinnumeronsa väärin, varsinkin kahdella numerolla. "Mutta miksi hän sitten pyysi minun puhelinnumeroani ensin jos hän ei ollut kiinnostunut?" minä ruikutin. Koska brasilialaiset, samalla tavalla kuin argentiinalaiset, ovat hyviä suustaan ja kertovat sinulle juuri sen, mitä haluat sillä hetkellä kuulla oli meksikolaisen vastaus. Kämppis myös hieman kyseenalaisti miehen taiteilijuutta. Julian on asunut Buenos Airesissa ja antoi minulle esimerkin argentiinalaisesta tuttavastaan, joka oli joillekin naisille lentokapteeni, toisille rock-bändin kitaristi - tilanteen mukaan tietenkin.
Julian myös sanoi, että kaveri saattoi antaa minulle väärän puhelinnumeron, koska hän ei varmaan koskaan olisi uskonut, että minä oikeasti soittaisin perää. Sitä, että koetin soittaa hänelle heti seuraavana päivänä tapaamisemme jälkeen Julian piti ennenkuulumattomina. Nyt päästään kulttuurieroihin: Julianin mukaan espanjalainen nainen kuolee ennemmin kuin ottaa itse yhteyttä johonkin tapaamaansa mieheen. Naiset täällä ovat niin ylpeitä, että he eivät koskaan tee aloitetta.
Minulla ei ollut tästä mitään aavistusta ennen kuin asia tuli puheeksi, mutta myös muut ovat vahvistaneet saman kun olen tehnyt vähän kyselyä. En tiedä, mikä on suomalaissisarteni yleinen linja tässä asiassa, mutta minä ainakin olen niin kärsimätön, että jos oikeasti olen kiinnostunut, voin soittaa vaikka samana päivänä. En koe, että aloitteen tekeminen vähentäisi mitenkään arvokkuuttani. Lisäksi on sanottava, että jos minä en olisi tehnyt aloitteita, en varmaan tähänkään päivään mennessä olisi koskaan seurustellut. Tässä asiassa suomalaismiehet eivät ole yhtä oma-aloitteisia kuin täkäläiset.
Tieto tästä espanjalaisnaisten ylpeys -asiasta ratkaisi samalla erään arvoituksen, joka on pyörinyt paässäni jo vuosia. Taannoin eräs espanjalainen miespuolinen kaverini sanoi, että pohjoismaalaisilla tytöillä on Espanjassa helpon maine. Olin hämmästynyt tämän kuullessani, koska minä olin luullut meidän pohjolalaisten olevan pikemminkin etäisiä ja kylmänkiskoisia mutta ilmeisesti paikallisiin señoritoihin verrattuna me olemmekin aika kevytkenkäisiä. Ja minä olin jo soittamassa jollekin, jonka vasta tapasin. Julian tosin sanoi, että tämä kevytkenkäisyys-maine juontaa juurensa menneiltä vuosikymmeniltä kun Espanja avautui turismille, ja kaikki ruotsalaisneidot kirmasivat aurinkorannoille pitämään hauskaa. Kaverini, joka puhui pohjoimaalaisten helppoudesta, on kotoisin Mallorcalta, joten hänkin on varmaan nähnyt elämänsä aikana muutaman vapaalle vaihtaneet ruotsalaistytön...
Törmäsin muuten tähän kysymyksessä olevaan brassiin yksi päivä kadulla. Juttelimme normaalisti niitä näitä ja varoin ottamasta esiin puhelinnumeroasiaa, sen verran ylpeyttä minullakin on. Erotessamme hän vielä kehtasi ehdottaa, että soittaisi minulle. Tyydyin vaan nyökyttelemään. Joopajoo. Kun kerroin tästä kohtaamisesta Julianille, hän sanoi välittömästi, että minun olisi tietenkin pitänyt älytä vastata, että "ei kun minäpä soitankin sinulle" ja katsoa, mitä hän siihen olisi keksinyt vastata. Naama olisi tosiaankin varmaan ollut näkemisen arvoinen. Hidas hämäläinen mieli ei vaan tahdo taipua tuollaiseen tilanteessa improvisoituun juonitteluun.
Anniina
Tavoittelemani ihminen oli kirjoittanut numeron paperilapulle, joten ensitöikseni tarkistin, että olin näppäillyt numeron oikein. Kyllä. Sitten tutkin, oliko hänen käsialansa epäselvä niin että olisin vahingossa luullut jotain numeroa toiseksi. Ei. Numero paperilapulla oli ja pysyi samana kuin olin näppäillyt. Seuraavaksi tein jotain, minkä tunnustaminen vaatii vielä enemmän pokkaa kuin tämän koko tarinan kertominen: Tiesin, että kaverilla oli kämppiksenhakuilmoitus tietyllä nettisivulla, joten etsin tämän ilmoituksen ja vertasin hallussani olevaa puhelinnumeroa siinä esiintyvään. Tulos: toinen ja kolmas numero oikeasta puhelinnumerosta olivat erit kuin mitä lapussa luki. Yhä vielä tässä vaiheessa olin optimistinen ja lohduttelin itseäni sillä, että kaveri oli kenties vahingossa kirjoittanut tai muistanut numeronsa väärin ja että kaikki selviäisi sitten, kun hän soittaa minulle. Nyt kuitenkin viimeistään, kun tapauksesta on kulunut yli viikko, lyön itseäni kämmenellä otsaan ja mietin, miten naiivi olinkaan ajatellessani noin.
Juttu alkoi niin, että viime viikonloppuna tapasin mielenkiintoisen brasilialaismiehen, ja ainakin minun mielestäni meillä synkkasi hyvin yhteen. Hän ei vaikuttanut tyypilliseltä lattarilta, johon minulla ei ole ollut tapana langeta, vaan tämä brassi oli enemmänkin taiteilija. Hän itse pyysi minun numeroani ensin ja kirjoitti sitten omansa lapulle. Olin niin innoissani kohtaamisestamme, että tahdoin ottaa yhteyttä heti seuraavana päivänä. Olisin halunnut lähettää tekstiviestin kysyäkseni jotain tavanomaista kuten "Joko kämppis on löytynyt?", mutta koska tiesin hänen puhelimensa näytön olevan rikki, minun täytyi soittaa. Onni onnettomuudessa, että soitin, koska jos puhelimen näyttö olisi toiminut ja jos olisin lähettänyt tekstiviestin, odottaisin vastausta varmasti vieläkin.
Noh, kuten jo sanottu, kaikki meni muuten hyvin, mutta ääni linjan toisessa päässä oli vieras ja kertoi minulle, että olen erehtynyt henkilöstä. Puhelun jälkeen olin tietenkin tyrmistynyt, ja kaksi teoriaa sotivat päässäni: poika oli erehtynyt tai hän teki sen tahallaan. Vihdoin minun oli pakko avata suuni ja kysyä neuvoa asiantuntijalta: toiselta mieheltä.
Meksikolaisen kämppikseni Julianin tuomio oli tyly: on hyvin harvinaista, että ihminen muistaa oman puhelinnumeronsa väärin, varsinkin kahdella numerolla. "Mutta miksi hän sitten pyysi minun puhelinnumeroani ensin jos hän ei ollut kiinnostunut?" minä ruikutin. Koska brasilialaiset, samalla tavalla kuin argentiinalaiset, ovat hyviä suustaan ja kertovat sinulle juuri sen, mitä haluat sillä hetkellä kuulla oli meksikolaisen vastaus. Kämppis myös hieman kyseenalaisti miehen taiteilijuutta. Julian on asunut Buenos Airesissa ja antoi minulle esimerkin argentiinalaisesta tuttavastaan, joka oli joillekin naisille lentokapteeni, toisille rock-bändin kitaristi - tilanteen mukaan tietenkin.
Julian myös sanoi, että kaveri saattoi antaa minulle väärän puhelinnumeron, koska hän ei varmaan koskaan olisi uskonut, että minä oikeasti soittaisin perää. Sitä, että koetin soittaa hänelle heti seuraavana päivänä tapaamisemme jälkeen Julian piti ennenkuulumattomina. Nyt päästään kulttuurieroihin: Julianin mukaan espanjalainen nainen kuolee ennemmin kuin ottaa itse yhteyttä johonkin tapaamaansa mieheen. Naiset täällä ovat niin ylpeitä, että he eivät koskaan tee aloitetta.
Minulla ei ollut tästä mitään aavistusta ennen kuin asia tuli puheeksi, mutta myös muut ovat vahvistaneet saman kun olen tehnyt vähän kyselyä. En tiedä, mikä on suomalaissisarteni yleinen linja tässä asiassa, mutta minä ainakin olen niin kärsimätön, että jos oikeasti olen kiinnostunut, voin soittaa vaikka samana päivänä. En koe, että aloitteen tekeminen vähentäisi mitenkään arvokkuuttani. Lisäksi on sanottava, että jos minä en olisi tehnyt aloitteita, en varmaan tähänkään päivään mennessä olisi koskaan seurustellut. Tässä asiassa suomalaismiehet eivät ole yhtä oma-aloitteisia kuin täkäläiset.
Tieto tästä espanjalaisnaisten ylpeys -asiasta ratkaisi samalla erään arvoituksen, joka on pyörinyt paässäni jo vuosia. Taannoin eräs espanjalainen miespuolinen kaverini sanoi, että pohjoismaalaisilla tytöillä on Espanjassa helpon maine. Olin hämmästynyt tämän kuullessani, koska minä olin luullut meidän pohjolalaisten olevan pikemminkin etäisiä ja kylmänkiskoisia mutta ilmeisesti paikallisiin señoritoihin verrattuna me olemmekin aika kevytkenkäisiä. Ja minä olin jo soittamassa jollekin, jonka vasta tapasin. Julian tosin sanoi, että tämä kevytkenkäisyys-maine juontaa juurensa menneiltä vuosikymmeniltä kun Espanja avautui turismille, ja kaikki ruotsalaisneidot kirmasivat aurinkorannoille pitämään hauskaa. Kaverini, joka puhui pohjoimaalaisten helppoudesta, on kotoisin Mallorcalta, joten hänkin on varmaan nähnyt elämänsä aikana muutaman vapaalle vaihtaneet ruotsalaistytön...
Törmäsin muuten tähän kysymyksessä olevaan brassiin yksi päivä kadulla. Juttelimme normaalisti niitä näitä ja varoin ottamasta esiin puhelinnumeroasiaa, sen verran ylpeyttä minullakin on. Erotessamme hän vielä kehtasi ehdottaa, että soittaisi minulle. Tyydyin vaan nyökyttelemään. Joopajoo. Kun kerroin tästä kohtaamisesta Julianille, hän sanoi välittömästi, että minun olisi tietenkin pitänyt älytä vastata, että "ei kun minäpä soitankin sinulle" ja katsoa, mitä hän siihen olisi keksinyt vastata. Naama olisi tosiaankin varmaan ollut näkemisen arvoinen. Hidas hämäläinen mieli ei vaan tahdo taipua tuollaiseen tilanteessa improvisoituun juonitteluun.
Anniina
lauantai 3. lokakuuta 2009
torstai 1. lokakuuta 2009
Suomi-klubi
Tänään vedin ensimmäisen Suomi-klubin kokoukseni. Kyseessä on epävirallinen tilaisuus, jossa paikalliset suomen opiskelijat tai muuten vain kieltä puhuvat espanjalaiset/ei-suomalaiset voivat harjoitella suullista kielitaitoaan. Tapaaminen sujui todella hyvin. Paikalla oli 9 henkilöä, ja lähes kaikki puhuivat todella sujuvaa suomea. Teimme kierroksen, jonka aikana kaikki kertoivat itsestään, ja sitten osallistujat saivat arpoa itselleen kysymyksiä, kuten "Minkä kuvioiset lakanat sinulla on" etc. Keskustelua syntyä yllättävän paljon ja kieli pysyi lähes koko ajan suomessa. Tapaamisen jälkeen osa olisi halunnut vielä jatkaa olusille, mutta minä en 11 h työpäivän jälkeen kyennyt.
Osa paikalla olijoista oli asunut jossain vaiheessa elämäänsä Suomessa, mutteivat kaikki. Työkaverini poikaystävä on ilmoittautunut suomen kurssille paikalliseen kielikouluun ja on varasijalla 42. En tiedä, mikä kielessämme kiehtoo, mutta on mukava huomata, että kiinnostusta löytyy. Koskaan ennen en ole tuntenut olevani yhtä tiukasti kiinnittynyt kansallisidentiteettiini kuin nyt työskennellessäni Suomi-instituutissa. Yksi päivä kämppikseni kysyi, ovatko kaikki suomalaiset yhtä isänmaallisia kuin minä. Päinvastoin - olen aina tuntenut itseni enemmän maailmankansaliseksi kuin suomalaiseksi, mutta työharjoittelun myötä huomaan monesti vapaa-ajallanikin toimivani PR-emäntänä maamme puolesta. Ja mikäs siinä, kun vastaanotto on poikkeuksetta ollut positiivista ja kiinnostunutta. ¡Viva Finlandia!
Anniina from Finland aka Fineland
Osa paikalla olijoista oli asunut jossain vaiheessa elämäänsä Suomessa, mutteivat kaikki. Työkaverini poikaystävä on ilmoittautunut suomen kurssille paikalliseen kielikouluun ja on varasijalla 42. En tiedä, mikä kielessämme kiehtoo, mutta on mukava huomata, että kiinnostusta löytyy. Koskaan ennen en ole tuntenut olevani yhtä tiukasti kiinnittynyt kansallisidentiteettiini kuin nyt työskennellessäni Suomi-instituutissa. Yksi päivä kämppikseni kysyi, ovatko kaikki suomalaiset yhtä isänmaallisia kuin minä. Päinvastoin - olen aina tuntenut itseni enemmän maailmankansaliseksi kuin suomalaiseksi, mutta työharjoittelun myötä huomaan monesti vapaa-ajallanikin toimivani PR-emäntänä maamme puolesta. Ja mikäs siinä, kun vastaanotto on poikkeuksetta ollut positiivista ja kiinnostunutta. ¡Viva Finlandia!
Anniina from Finland aka Fineland
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
