Eräs surkea tarina

Aion nyt hetken leikkiä Carrie Bradshawta ja puhua ihmissuhteista. Tämä vaatii paljon pokkaa tunnustaa, mutta noin viikko sitten eräs kiinnostavana pitämäni mieshenkilö antoi minulle vaärän puhelinnumeron. Tiedän, että numero on väärä, sillä koetin soittaa tyypille ja linjan toisessa päässä vastasi eri henkilö.

Tavoittelemani ihminen oli kirjoittanut numeron paperilapulle, joten ensitöikseni tarkistin, että olin näppäillyt numeron oikein. Kyllä. Sitten tutkin, oliko hänen käsialansa epäselvä niin että olisin vahingossa luullut jotain numeroa toiseksi. Ei. Numero paperilapulla oli ja pysyi samana kuin olin näppäillyt. Seuraavaksi tein jotain, minkä tunnustaminen vaatii vielä enemmän pokkaa kuin tämän koko tarinan kertominen: Tiesin, että kaverilla oli kämppiksenhakuilmoitus tietyllä nettisivulla, joten etsin tämän ilmoituksen ja vertasin hallussani olevaa puhelinnumeroa siinä esiintyvään. Tulos: toinen ja kolmas numero oikeasta puhelinnumerosta olivat erit kuin mitä lapussa luki. Yhä vielä tässä vaiheessa olin optimistinen ja lohduttelin itseäni sillä, että kaveri oli kenties vahingossa kirjoittanut tai muistanut numeronsa väärin ja että kaikki selviäisi sitten, kun hän soittaa minulle. Nyt kuitenkin viimeistään, kun tapauksesta on kulunut yli viikko, lyön itseäni kämmenellä otsaan ja mietin, miten naiivi olinkaan ajatellessani noin.

Juttu alkoi niin, että viime viikonloppuna tapasin mielenkiintoisen brasilialaismiehen, ja ainakin minun mielestäni meillä synkkasi hyvin yhteen. Hän ei vaikuttanut tyypilliseltä lattarilta, johon minulla ei ole ollut tapana langeta, vaan tämä brassi oli enemmänkin taiteilija. Hän itse pyysi minun numeroani ensin ja kirjoitti sitten omansa lapulle. Olin niin innoissani kohtaamisestamme, että tahdoin ottaa yhteyttä heti seuraavana päivänä. Olisin halunnut lähettää tekstiviestin kysyäkseni jotain tavanomaista kuten "Joko kämppis on löytynyt?", mutta koska tiesin hänen puhelimensa näytön olevan rikki, minun täytyi soittaa. Onni onnettomuudessa, että soitin, koska jos puhelimen näyttö olisi toiminut ja jos olisin lähettänyt tekstiviestin, odottaisin vastausta varmasti vieläkin.

Noh, kuten jo sanottu, kaikki meni muuten hyvin, mutta ääni linjan toisessa päässä oli vieras ja kertoi minulle, että olen erehtynyt henkilöstä. Puhelun jälkeen olin tietenkin tyrmistynyt, ja kaksi teoriaa sotivat päässäni: poika oli erehtynyt tai hän teki sen tahallaan. Vihdoin minun oli pakko avata suuni ja kysyä neuvoa asiantuntijalta: toiselta mieheltä.

Meksikolaisen kämppikseni Julianin tuomio oli tyly: on hyvin harvinaista, että ihminen muistaa oman puhelinnumeronsa väärin, varsinkin kahdella numerolla. "Mutta miksi hän sitten pyysi minun puhelinnumeroani ensin jos hän ei ollut kiinnostunut?" minä ruikutin. Koska brasilialaiset, samalla tavalla kuin argentiinalaiset, ovat hyviä suustaan ja kertovat sinulle juuri sen, mitä haluat sillä hetkellä kuulla oli meksikolaisen vastaus. Kämppis myös hieman kyseenalaisti miehen taiteilijuutta. Julian on asunut Buenos Airesissa ja antoi minulle esimerkin argentiinalaisesta tuttavastaan, joka oli joillekin naisille lentokapteeni, toisille rock-bändin kitaristi - tilanteen mukaan tietenkin.

Julian myös sanoi, että kaveri saattoi antaa minulle väärän puhelinnumeron, koska hän ei varmaan koskaan olisi uskonut, että minä oikeasti soittaisin perää. Sitä, että koetin soittaa hänelle heti seuraavana päivänä tapaamisemme jälkeen Julian piti ennenkuulumattomina. Nyt päästään kulttuurieroihin: Julianin mukaan espanjalainen nainen kuolee ennemmin kuin ottaa itse yhteyttä johonkin tapaamaansa mieheen. Naiset täällä ovat niin ylpeitä, että he eivät koskaan tee aloitetta.

Minulla ei ollut tästä mitään aavistusta ennen kuin asia tuli puheeksi, mutta myös muut ovat vahvistaneet saman kun olen tehnyt vähän kyselyä. En tiedä, mikä on suomalaissisarteni yleinen linja tässä asiassa, mutta minä ainakin olen niin kärsimätön, että jos oikeasti olen kiinnostunut, voin soittaa vaikka samana päivänä. En koe, että aloitteen tekeminen vähentäisi mitenkään arvokkuuttani. Lisäksi on sanottava, että jos minä en olisi tehnyt aloitteita, en varmaan tähänkään päivään mennessä olisi koskaan seurustellut. Tässä asiassa suomalaismiehet eivät ole yhtä oma-aloitteisia kuin täkäläiset.

Tieto tästä espanjalaisnaisten ylpeys -asiasta ratkaisi samalla erään arvoituksen, joka on pyörinyt paässäni jo vuosia. Taannoin eräs espanjalainen miespuolinen kaverini sanoi, että pohjoismaalaisilla tytöillä on Espanjassa helpon maine. Olin hämmästynyt tämän kuullessani, koska minä olin luullut meidän pohjolalaisten olevan pikemminkin etäisiä ja kylmänkiskoisia mutta ilmeisesti paikallisiin señoritoihin verrattuna me olemmekin aika kevytkenkäisiä. Ja minä olin jo soittamassa jollekin, jonka vasta tapasin. Julian tosin sanoi, että tämä kevytkenkäisyys-maine juontaa juurensa menneiltä vuosikymmeniltä kun Espanja avautui turismille, ja kaikki ruotsalaisneidot kirmasivat aurinkorannoille pitämään hauskaa. Kaverini, joka puhui pohjoimaalaisten helppoudesta, on kotoisin Mallorcalta, joten hänkin on varmaan nähnyt elämänsä aikana muutaman vapaalle vaihtaneet ruotsalaistytön...

Törmäsin muuten tähän kysymyksessä olevaan brassiin yksi päivä kadulla. Juttelimme normaalisti niitä näitä ja varoin ottamasta esiin puhelinnumeroasiaa, sen verran ylpeyttä minullakin on. Erotessamme hän vielä kehtasi ehdottaa, että soittaisi minulle. Tyydyin vaan nyökyttelemään. Joopajoo. Kun kerroin tästä kohtaamisesta Julianille, hän sanoi välittömästi, että minun olisi tietenkin pitänyt älytä vastata, että "ei kun minäpä soitankin sinulle" ja katsoa, mitä hän siihen olisi keksinyt vastata. Naama olisi tosiaankin varmaan ollut näkemisen arvoinen. Hidas hämäläinen mieli ei vaan tahdo taipua tuollaiseen tilanteessa improvisoituun juonitteluun.

Anniina