keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Lopuksi

Kuin kunnon kansalainen konsanaan, palasin kotiin kun Kela alkoi lähetellä selvityspyyntöjä olinpaikastani. En tiedä, miten sosiaaliturvan kävisi, jos matka jatkuisi.

Kuluneen puolentoista kuukauden aikana koetin aina silloin tällöin päivittää blogia, milloin mistäkin. Kun harvoin pääsin tietokoneen äärelle, kirjoitin, kunnes huomasin että asiaa on liian paljon ja aikaa liian vähän, eikä mieleen tullut tiivistää tai valita yksityiskohtia kerrottavaksi, koska kokemus oli kokonaisvaltainen ja kaikki yksityiskohdat tuntuivat yhtä tärkeiltä.

Jos olin asettanut itselleni tavoitteita ennen Etelä-Amerikkaan lähtöä, en muista niitä enää. En tunne muuttuneeni ihmisenä. Sen sijaan maailma, sellaisena kuin sen tunnen, on muuttunut, kasvanut, saanut uusia värejä.

Uusia värejä. Lapsena eräs usein toistuva ajatusleikki ennen nukahtamista oli uuden värin keksiminen. Vietin tuntikausia valveilla koettaen kuvitella että maan uumenista kaivettaisiin esiin väri, joka olisi täysin erilainen kuin mikään aikaisemmin nähty. Mutta vaikka kuinka mietin, kaikki värit jotka sain päähäni, olivat vain yhdistelmiä jo valmiiksi olemassa olevista. En kai ole innovaattori.

Matkan jälkeen kuitenkin tunnen, että paletti, jolla maailmankuvaani piirrän on saanut uusia sävyjä. Myönteisiä, elämäniloisia värejä. Karttapallolla on iso alue, joka ei ole enää mielessäni käsite vaan kokemus.

Niin paljon on tapahtunut kuluneen puolentoista kuukauden aikana, että siitä olisi mahdoton rakentaa ehjää kertomusta. Maailmassa ei ole järjestystä, mutta matkustaessa on parempi heittäytyä vietäväksi kuin koettaa uida vastavirtaan. Unohtumattomampia ovat hetket, kun kokee jotain täysin uutta tai ne, kun pienistä yksittäisistä tapahtumista koostuva maailma saa hetkellisen järjestyksen sattuman muodossa. Tällä viittaan jälleennäkemisiin ja yhteyksiin ihmisten välillä.

Joku lukija ehkä muistaa, kun maaliskuussa kerroin tutustuneeni jugoslavialaiseen sotakarkuriin Temucossa. Törmäsin kaveriin 4 kuukautta myöhemmin Iguazun putouksilla, siellä missä Argentiina kohtaa Brasilian ja Paraguayn. Lyhyen keskustelun jälkeen onnistun löytämään yhteisen ystävän myös miehen seurassa olevan chileläisen kanssa. Mies tuntee parhaimman työkaverini Temucosta, vaikka on kotoisin aivan toiselta puolelta Chileä. Samana päivänä ja samassa paikassa törmään sattumalta pohjoisamerikkalaiseen pariskuntaan, johon tutustuin niin ikään Chilessä, ja jonka sähköpostiosoitteen hukkaamista olen pahoitellut monet kerrat. Alan epäillä teoriaa, jonka mukaan kaikki maailman voidaan liittää toisiinsa 5 henkilön kautta - askelia välillämme tuntuu olevan vähemmän.

Tässä vielä pieni kuvakooste kuluneesta puolestatoista kuukaudesta, jonka aikana matkustin 6500 km bussissa halki Chilen ja Argentiinan ja 7600 km lentokoneella Pääsiäissaarelle.



Sateenkaarikansaa Chilen pääkaupungissa Santiagossa



We trpantu eli Mapuche -uusi vuosi Santiagossa.


Toisin kuin monesti luullaan, Pääsiäissaari on yksikkö









Legendan mukaan nämä seitsemän moaita esittävät tutkimusmatkailijoita, jotka lähetettiin tutkimaan saarta ennen kuin eurooppalaiset tulivat ja veivät saarelaiset orjiksi mantereelle.









Valle Elqui keski-Chilessä, josta kirjoitin 29.6. näin:
Terveisiä Elqui-laaksosta, jossa on Chilen kirkkaimmat tähtitaivaat ja makeimmat hedelmät Laskeuduin tähän laaksoon, joka New Age –uskovien mukaan on maapallon tämänhetkinen magneettinen keskus, eilen aamulla, auringon noustessa kukkuloiden takaa valaisemaan näin talvisaikaan paljaita viinirypäletarhoja. Alue on Chilen tärkein piscon tuottaja, ja tislaamojen lisäksi ympäristössä on runsaasti observatorioita, joista voi saada näköyhteyden Saturnuksen renkaisiin ja aina kaukaisiin galakseihin saakka.

Olen hieman jäljessä alkuperäisestä matkasuunnitelmastani, jonka mukaan minun pitäisi sijaita jo Atacaman autiomaassa, 1000 km päässä pohjoiseen. Kun varasin kotimatkaani Eurooppaan muutama kuukausi takaperin, puolitoista kuukautta reissussa tuntui riittävältä ajalta. Nyt on kulunut 2 viikkoa siitä, kun lähdin Temucosta ja kalenteri osoittaa ikävästi, että paluulento Buenos Airesista lähtee reilun 3 viikon päästä.

On sääli kiirehtiä läpi tällaisten paikkojen kuin Elqui. En tiedä magneettisesta keskuksesta, mutta jotain erityistä säteilyä tässä laaksossa on. Ihmiset vaikuttavat onnellisilta ja hyvinvoivilta, ja minäkin tunnen mielenrauhaa. Tulin tänne, koska niin monet chileläiset puhuivat minulle paikasta. Eräs tuli tänne kesälomallaan viikoksi ja jäi kuukaudeksi. Monet kaupunkilaiset ovat jättäneet hektisen elämän taakseen ja tulleet asumaan laaksoon. Pisco Elquissa, kylässä jossa majoitun, on 500 asukasta, muutama katuvalo, ei pankkiautomaattia. Laaksosta ei ole olemassa kunnollisia karttoja, hostellinomistaja selitti hymyssä suin, paikka on liian pieni ja mitätön maailman kartantekijöille.. Bussi kulkee kylän läpi kolme kertaa päivässä, mutta kukaan ei tiedä aikatauluja, ei edes bussikuski. Eilen nuori bussikuski osoitti päätepysäkin vieressä sijaitsevaa taloa, ja selvää ylpeyttä äänessään kertoi syntyneensä ja asuneensa siinä koko ikänsä. Tuntuu, että yksinkertaisuus, mutkattomuus, jopa tietynasteinen alkeellisuus, ovat itseisarvoja paikallisille. Onko jossain paikoissa helpompi olla onnellinen kuin toisissa? Onko onnellisuus ihmiseltä toiseen tarttuvaa? Oliko yksi laaksolainen ensin onnellinen ja teki sitten kaikki muutkin onnelliseksi? Vai selittyykö tämä silmissä havaittava elämänlaatu sillä, että tämä todella on maapallon magneettinen keskus missä meidän kaikkien ihmisten varmaankin pitäisi sijaita tunteaksemme elämämme täydeksi?







Iguazún putoukset






¡Y ya está! Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat seuranneet minua matkallani. Nyt on teidän vuoronne ottaa pallo haltuun ja kertoa siitä tarina. Qué les vaya bien!

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Pohjois-Argentiinassa sijaitseva kuuma ja kuiva Jujuyn provinssi jakaa rajan Bolivian kanssa, minkä huomaa. Kolme kuukautta etelä Chilessä, ja unohdin pölyävät hiekkatiet, toinen toistaan värikkäämmät käsityökojut, auringon, joka porottaa 3000 metriä lähempää kuin merenpinnalla.

Quebrada de Humahuaca on, Wikipediaa siteeraten, kapea 155 kilometriä pitkä vuoristolaakso Jujuyn provinssissa. Alueen vuorille on ominaista kerroksittain asettunut väritys, joka muodostui ajan saatossa, silloin kun paikalla vielä oli meri, ja eri tyyppiset mineraalit asettautuivat vuoronperään merenpohjaksi. Quebrada loytyy UNESCOn maailmanperintoluettelosta.

Nyt kai pitaisi olla talvi, mutta täällä päivällä ylitetään hellelukemat, varjossa palelee aina. En tiedä, näinko vuorien heijastuksen näissä pilvissä, jotka lepäsivät Purmamarcan kylän yllä muutama iltapäivä sitten.







Cerro de 7 colores.

Kiemurteleva, 400 metriin paikoitellen nouseva maantie paattyy Iruyan kylaan. Lahdin matkaan Purmamarcasta aamuvarhain, klo 8 bussilla. Vaikka matka on kilometreina vain muutamat hassu sata (jos sitÄkään?), saavuin perille vasta lounasaikaan. Viimeinen paluubussi lähti puolentoista tunnin päästä eikä toinen bussimatka heti perään huvittanut, joten etsin majapaikan parin argentiinalaisen kanssa, ja aloitimme patikkaretken kohti San Isidron kylää. Aurinko ja ohut vuoristoilma hyydyttivät minut kuitenkin ennen kuin ehdimme perille, mutta tärkeintä oli matka, ei määränpää.









Illallisen loihitivat argentiinalaiset, mateella kyyditettyna, eika yöllä palellut, vaikka minulle ei tullut sorteja lämpimämpää varustetta mukaan. Paluubussi lähti klo 6 aamulla, töihin matkaavilla kylälaisillä ja pikku koululaisilla lastattuna.



Tilcaran kylässä sijaitsee uskomaton majatalo/leirintäalue, jossa 15 pesolla (n. 3 euroa) saa sängyn, aamupalan, pyyhkeet ja lämpimän vastaanoton. Iltaisin majapaikan vieraat pistävät grillin kuumaksi ja käristävät lihaa. Mikä sen argentiinalaisempaa kuin 100 % proteiinipitoinen asado...





Nuoren polven reppureissaajia







Tutunoloiset portaat...

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Blogissa on ollut hiljaista...

..koska olen viimeiset viikot liikkunut mailla, jossa virtuaaliyhteydenotto on hidasta ja haastavaa, jos ei mahdotonta.

Sijaitsen tällä hetkellä noin 2600 m merenpinnan yläpuolella, Tilcaran pikkukaupungissa, pohjois-Argentiinassa. Ylitin Chilen ja Argentiina välisen rajan 4 päivää sitten, ja olen siitä lähtien tutustunut Jujuyn provinssin idyllisiin pikkukyliin, hiekkateihin ja upeisiin, moniväriraidallisiin vuoriin (kyllä, raidallisiin, katsokaa vaikka):




Olisi niin paljon sanottavaa, Pääsiäissaaren auringonlaskuista, Elqui-laakson tähtitaivaista, San Pedro de Atacaman geysereista... Vaikuttaa, että olen valinnut matkani reitin ja pysähdyspaikat hyvin, sillä viimeiset 3 viikkoa ovat olleet puhdasta positiivista energiaa, kauniita maisemia ja rauhaa. Nyt kun minulla on internet-yhteys, koetan jossain vaiheessa istahtaa ja kertoa kuulumisia hieman tarkemmin. Nyt kuitenkin suuntaan patikkaretkelle.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Livekuvaa Plaza Italialta

Tässä hieman juhlatunnelmaa kulman takaa. Avenida Vicuña MacKenna, jossa hostelli sijaitsee, on suljettu ja ihmiset sekoavat. Televisiossa näkyy sama plaza reaaliajassa.













Paluumatka alkakoon

Saavuin puolitoista tuntia sitten Santiagoon, juuri kun Chilen jalkapallomaajoukkue teki ensimmäisen ja ainoaksi jääneen maalin Hondurasia vastaan. Nyt kadulla kuulostaa olevan bileet, auton torvia ja Chi-chi-chi, le-le,le -huutoja. Täytyisi lähteä valokuvaamaan hurmosta, mutta väsyttää. Santiagoon oli helppo tulla, sillä olin täällä 3 kuukautta sitten, ennen kuin lähdin Temucoon. Tulin samaan hostelliin kuin silloin, ja aulassa kohtasin samat ihmiset. Minut ohjattiin samaan huoneeseen kuin tuolloin, ja valitsin saman sängyn.

Temucosta lähteminen oli katkeransuloista. Inhoan jäähyväisiä ja lähtisin mielummin keskellä yötä salaa, sanomatta sanaa kenellekään. Kolmessa kuukaudessa ehtii tavata monta ihmistä ja joidenkin kohdalla hyvästeleminen on rutiininomaista. Toiset taas tekevät suuremman vaikutuksen, riippumatta siitä kuinka kauan on tuntenut. Muutaman kohdalla jäähyväisten jättäminen oli oikeasti vaikeaa, yksi työkaveri kahdestakymmenestä, yksi kämppis seitsemästä... Yhden ihmisen vuoksi itkin vuolaasti.

Jos palaisin nyt suoraan Suomeen, olisi lähteminen varmasti ollut vaikeampaa. Nyt kuitenkin mieli on tulevassa. Olen tämän ja huomisen päivän Santiagossa, perjantaiaamuna lennän Pääsiäissaarelle. Seuraavat päivitykset sisältävät siis mitä todennäköisemmin kuvia jättimäisistä kivipäistä.

Pus,
Anniina

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Nukuin viime yönä kymmenen tuntia, ja aamulla kesti puolitoista päästä sängystä ylös. Huoneilma tuntui niin viileältä, etten uskaltanut nostaa peittoa. Kun avasin verhot, oli maa roudassa. Katsoin Nuuskamuikkusta tyynynliinassani ja ajattelin: Minunkin on pian aika mennä.

Ensi tiistaina tulee kuluneeksi tasan 3 kuukautta siitä, kun aloitin työharjoittelun AraucaníAprendessa. En jää etelä-Chileen pidemmäksi aikaa, vaan matkustan seuraavana päivänä Santiagoon, josta lennän vajaaksi viikoksi Pääsiäissaarille. Säätiedotusten mukaan siellä on tähän vuodenaikaan leppoisat 20 astetta. Lämpöasteita ja moai-patsaita, juuri muuta en matkaltani pyydä.

Viime aikoina olen löytänyt lisää syitä, miksi viihtyä Temucossa, mutta on aika mennä. On hyvä lähteä kun on jotain, mitä myöhemmin ajatella ja tuntea hieman ikävää mutta sitäkin enemmän onnea siitä että on elänyt.

Temucoa ei ole helppo rakastaa. Tämä on Chilen poliittisesti konservatiivisimman regionin konservatiivinen pääkaupunki, jossa ilmansaasteet kiusaavat hengitysteitä. Siksi tunnen eräänlaista voitonriemua siitä, että olen oppinut elämään Temucossa ja löytänyt siitä hyviä puolia. Kliseitä uhmaten sanon, että nämä kolme kuukautta ovat opettaneet paljon. Ihmisistä, tuloeroista, Chilen puhekielestä, koulutuksen tasosta, siitä kuinka monella tavalla hotdogin voi täyttää... Tunnen, että olen onnistunut asettamaan itseni tähän entuudestaan tuntemattomaan kuvaan, jopa jättämään oman häviävän pienen jälkeni siihen. Tuo jälki voi olla se, kun kahdeksanvuotias työkaverin lapsi näki jääkiekkoa telkkarista ja kysyi äidiltään, eikö tuo ole se mitä Suomessa pelataan jalkapallon sijaan. Minä olin täällä ja joku tulee sen muistamaan.



Auringonlasku Coñaripessa. Pimeän tullen kuvasta oikealle sijaitseva tulivuorensuu hehkui punaisena.



Kaverukset. Taustalla ensimmäinen iltatähti ja vastarannan valo.

Aiheesta toiseen, tein toissa viikonloppuna upean ruskaretken Etelä-Amerikan Lappiin eli Patagoniaan. Matkustin, koska 90-päivän chileläinen turistivisa meni umpeen. Sen sijaan, että olisin anonut maahanmuuttovirastosta 100 US dollarin arvoista pidennystä, loikkasin mielummin rajan yli ja tuhlasin tuon satasen kokemusten kartuttamiseen. Vierailin Barilochessa, jonka jylhä kivirakenteinen keskusta ja ympäröivä vuoristo, siniset järvet ja ikivihreä metsä ovat kuin Disney-piirretystä. Bambi tai Lumikki, vain puhuvat eläimet puuttuvat.


Cerro Campanario



Tahdoin Barilochesta matkustaa San Martín de los Andesiin kuuluisaa maisemareittiä, joka kulkee seitsemän järven läpi. Turisti-infossa kuitenkin sanottiin, että tähän vuodenaikaan saattaa tuo soratie olla suljettu lumisateiden vuoksi. Soitin lauantai-iltana bussiasemalle tiedustellakseni asiaa, muttei kukaan vastannut. Sunnuntaina heräsin aikaisin soittamaan uudestaan, ei vastausta. Menin siis kahville ja kiertelin suklaapuodeissa, joista Bariloche on kuuluisa. Kello 11:10 soitin viimeisen kerran bussiasemalle. Tällä kertaa minulle vastattiin että kyllä, bussi kulkee maisemareittiä mutta lähtee jo klo 11:30. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen.

Kun on 20 minuuttia aikaa kävellä keskustasta hostelliin (3 korttelia ylämäkeä), pakata matkatavarat, maksaa hostelli, mennä asemalle (20 korttelia), ostaa matkalippu ja ehtiä bussiin, on onnistumisen mahdollisuudet niin pienet, ettei viitsi pitää kauheasti kiirettä. Korkeammat voimat olivat kuitenkin puolellani, ehdin bussiin ja sain ikunapaikan 150 km pituiseen maisemaspektaakkeliin. Näissä maisemissa Andit tuovat uusia ulottuvuuksia ruskaan. Täytyy sanoa, etten koko Argentiinan reissun aikana avannut kirjaa, jonka otin matkalukemiseksi. Luin maisemia sen sijaan.


San Martín de los Andes ja pihlajat.







maanantai 24. toukokuuta 2010

Sataa, sataa ropisee...

Jos chileläinen joutuisi autiolle saarelle, hän ottaisi mukaan vedenkeittimen. Täkäläiset ovat ahkerimpia teenjuojia koko Etelä-Amerikassa. Lattareiden englesmannit. Paikallisiin tapoihin kuuluu once, iltapäivän teehetki, jolloin kuuman juoman lisäksi nautitaan hiilihydraatteja. Kuchen on vakioherkku, saksalaisvaikutteinen marja- tai hedelmäpiirakka.

Teetä kuluu runsaasti myös tässä toimistossa, jossa kukaan ei tarkene riisua päällystakkiaan. On ihan liian kylmä, sisällä monesti kylmempi kuin ulkona. Tänään on taas sadepäivä, mutta olen sentään terve. Viime viikon vietin sängyn pohjalla kuumeessa ja nielurisatulehduksessa. Kun hain antibiootteja lääkäriltä, hän tuumasi meitä suomalaisia olevan runsaasti Temucossa. Vain muutamaa päivää aikaisemmin oli suomalainen työkaverini vieraillut samaisella lekurilla rotaviruksen takia. Minulla nousee verenpaine joka kerta kun paikallinen toteaa "Mutta te suomalaisethan olette tottuneet kylmyyteen." Vaikka kuinka suomalainen olisin, tosiasia on, etten tykkää palella. Toisekseen, vaikka Suomessa on talvella kylmä, on siellä sentään keskuslämmitys ja triplaikkunat, täällä koleaa ei pääse karkuun edes sisätiloissa.

Huomasin tänään, että tennarinpohjani irvistelee. Ei ihmekään että jalat on aina jäässä vaikka käytän villasukkia. Niitä saa kauppahallista ja maksaa 1500 pesoa, eli noin 2 euroa, pari. Lompsin ruokatunnilla rikkinäiset kengät jalassa ostoskeskukseen ja ostin elämäni ensimmäiset Converset. Kokomustat, kankaiset. Maksoivat 30 000 pesoa, ja vaikka euron arvo on lähiaikoina laskenut nopeammin kuin se kuuluisa lehmän häntä, kenkäparin arvo ei ylittänyt 45 euroa. Kohtalaisen paljon halvempaa kuin kotimaassa, oletan? En sitten tiedä, kuinka fiksua oli ostaa kangaskengät tähän kaatosateeseen...



Myös hyvä kahvi lämmittää.



Tällä halolla luulisi mökin lämpeävän.



Kaunis auringonlasku nähtynä toimiston ikkunasta.



Iloinen toimistotyöntekijä - takki päällä totta kai.

Nyt täytyy mennä, teevesi kiehuu.

Anniina