Kuluneen puolentoista kuukauden aikana koetin aina silloin tällöin päivittää blogia, milloin mistäkin. Kun harvoin pääsin tietokoneen äärelle, kirjoitin, kunnes huomasin että asiaa on liian paljon ja aikaa liian vähän, eikä mieleen tullut tiivistää tai valita yksityiskohtia kerrottavaksi, koska kokemus oli kokonaisvaltainen ja kaikki yksityiskohdat tuntuivat yhtä tärkeiltä.
Jos olin asettanut itselleni tavoitteita ennen Etelä-Amerikkaan lähtöä, en muista niitä enää. En tunne muuttuneeni ihmisenä. Sen sijaan maailma, sellaisena kuin sen tunnen, on muuttunut, kasvanut, saanut uusia värejä.
Uusia värejä. Lapsena eräs usein toistuva ajatusleikki ennen nukahtamista oli uuden värin keksiminen. Vietin tuntikausia valveilla koettaen kuvitella että maan uumenista kaivettaisiin esiin väri, joka olisi täysin erilainen kuin mikään aikaisemmin nähty. Mutta vaikka kuinka mietin, kaikki värit jotka sain päähäni, olivat vain yhdistelmiä jo valmiiksi olemassa olevista. En kai ole innovaattori.
Matkan jälkeen kuitenkin tunnen, että paletti, jolla maailmankuvaani piirrän on saanut uusia sävyjä. Myönteisiä, elämäniloisia värejä. Karttapallolla on iso alue, joka ei ole enää mielessäni käsite vaan kokemus.
Niin paljon on tapahtunut kuluneen puolentoista kuukauden aikana, että siitä olisi mahdoton rakentaa ehjää kertomusta. Maailmassa ei ole järjestystä, mutta matkustaessa on parempi heittäytyä vietäväksi kuin koettaa uida vastavirtaan. Unohtumattomampia ovat hetket, kun kokee jotain täysin uutta tai ne, kun pienistä yksittäisistä tapahtumista koostuva maailma saa hetkellisen järjestyksen sattuman muodossa. Tällä viittaan jälleennäkemisiin ja yhteyksiin ihmisten välillä.
Joku lukija ehkä muistaa, kun maaliskuussa kerroin tutustuneeni jugoslavialaiseen sotakarkuriin Temucossa. Törmäsin kaveriin 4 kuukautta myöhemmin Iguazun putouksilla, siellä missä Argentiina kohtaa Brasilian ja Paraguayn. Lyhyen keskustelun jälkeen onnistun löytämään yhteisen ystävän myös miehen seurassa olevan chileläisen kanssa. Mies tuntee parhaimman työkaverini Temucosta, vaikka on kotoisin aivan toiselta puolelta Chileä. Samana päivänä ja samassa paikassa törmään sattumalta pohjoisamerikkalaiseen pariskuntaan, johon tutustuin niin ikään Chilessä, ja jonka sähköpostiosoitteen hukkaamista olen pahoitellut monet kerrat. Alan epäillä teoriaa, jonka mukaan kaikki maailman voidaan liittää toisiinsa 5 henkilön kautta - askelia välillämme tuntuu olevan vähemmän.
Tässä vielä pieni kuvakooste kuluneesta puolestatoista kuukaudesta, jonka aikana matkustin 6500 km bussissa halki Chilen ja Argentiinan ja 7600 km lentokoneella Pääsiäissaarelle.
Sateenkaarikansaa Chilen pääkaupungissa Santiagossa
We trpantu eli Mapuche -uusi vuosi Santiagossa.
Toisin kuin monesti luullaan, Pääsiäissaari on yksikkö
Legendan mukaan nämä seitsemän moaita esittävät tutkimusmatkailijoita, jotka lähetettiin tutkimaan saarta ennen kuin eurooppalaiset tulivat ja veivät saarelaiset orjiksi mantereelle.
Valle Elqui keski-Chilessä, josta kirjoitin 29.6. näin:
Terveisiä Elqui-laaksosta, jossa on Chilen kirkkaimmat tähtitaivaat ja makeimmat hedelmät Laskeuduin tähän laaksoon, joka New Age –uskovien mukaan on maapallon tämänhetkinen magneettinen keskus, eilen aamulla, auringon noustessa kukkuloiden takaa valaisemaan näin talvisaikaan paljaita viinirypäletarhoja. Alue on Chilen tärkein piscon tuottaja, ja tislaamojen lisäksi ympäristössä on runsaasti observatorioita, joista voi saada näköyhteyden Saturnuksen renkaisiin ja aina kaukaisiin galakseihin saakka.
Olen hieman jäljessä alkuperäisestä matkasuunnitelmastani, jonka mukaan minun pitäisi sijaita jo Atacaman autiomaassa, 1000 km päässä pohjoiseen. Kun varasin kotimatkaani Eurooppaan muutama kuukausi takaperin, puolitoista kuukautta reissussa tuntui riittävältä ajalta. Nyt on kulunut 2 viikkoa siitä, kun lähdin Temucosta ja kalenteri osoittaa ikävästi, että paluulento Buenos Airesista lähtee reilun 3 viikon päästä.
On sääli kiirehtiä läpi tällaisten paikkojen kuin Elqui. En tiedä magneettisesta keskuksesta, mutta jotain erityistä säteilyä tässä laaksossa on. Ihmiset vaikuttavat onnellisilta ja hyvinvoivilta, ja minäkin tunnen mielenrauhaa. Tulin tänne, koska niin monet chileläiset puhuivat minulle paikasta. Eräs tuli tänne kesälomallaan viikoksi ja jäi kuukaudeksi. Monet kaupunkilaiset ovat jättäneet hektisen elämän taakseen ja tulleet asumaan laaksoon. Pisco Elquissa, kylässä jossa majoitun, on 500 asukasta, muutama katuvalo, ei pankkiautomaattia. Laaksosta ei ole olemassa kunnollisia karttoja, hostellinomistaja selitti hymyssä suin, paikka on liian pieni ja mitätön maailman kartantekijöille.. Bussi kulkee kylän läpi kolme kertaa päivässä, mutta kukaan ei tiedä aikatauluja, ei edes bussikuski. Eilen nuori bussikuski osoitti päätepysäkin vieressä sijaitsevaa taloa, ja selvää ylpeyttä äänessään kertoi syntyneensä ja asuneensa siinä koko ikänsä. Tuntuu, että yksinkertaisuus, mutkattomuus, jopa tietynasteinen alkeellisuus, ovat itseisarvoja paikallisille. Onko jossain paikoissa helpompi olla onnellinen kuin toisissa? Onko onnellisuus ihmiseltä toiseen tarttuvaa? Oliko yksi laaksolainen ensin onnellinen ja teki sitten kaikki muutkin onnelliseksi? Vai selittyykö tämä silmissä havaittava elämänlaatu sillä, että tämä todella on maapallon magneettinen keskus missä meidän kaikkien ihmisten varmaankin pitäisi sijaita tunteaksemme elämämme täydeksi?
Iguazún putoukset
¡Y ya está! Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat seuranneet minua matkallani. Nyt on teidän vuoronne ottaa pallo haltuun ja kertoa siitä tarina. Qué les vaya bien!
