Vietin siis viime viikonlopun vasara kädessä, hyvän tarkituksen puolesta. Un techo para Chile on vapaaehtoisvoimin toimiva organisaatio, jonka alkuperäinen toimintaidea on kitkeä slummit Chilestä. Chilessä slummeista käytetään eufenismia "campamento", leirintäalue. Ne sijaitsevat silmiemme alla, mutta niihin päin ei katsota. On uskomatonta, että ensimmäinen kerta kun kuulin puhuttavan campamentoista oli viime perjantaina, kun tutustuin organisaatioon, vaikka yksi Chilen suurimmista sijaitsee 5-minuutin matkan päässä lähikaupastani. Noin 10 vuotta toimineen järjestön tavoite oli poistaa "leirintälueet" vuoteen 2010 mennessä, mutta sitten koitti helmikuun 27. päivä ja muutti suunnitelmat.
Nyt keskitytään maanjäristyksen jälkeiseen jälleenrakentamiseen. Tarkoitus on pystyttää katastrofialueille 20 000 mediaguas-nimellä tunnettua hätämajaa korvaamaan menetettyjä koteja. Rakennuselementit tulevat valmiina ja vapaaehtoisten tehtäväksi jää kaivaa mökille perustukset ja pystyttää palaset. Rakennushommat keskittyvät viikonloppuihin, jolloin opiskelijoilla on aikaa lähteä. Tähän mennessä 20 000 :sta mökistä on saatu pystyyn vajaat 7 000, loput tulisi saada valmiiksi ennen kesäkuun puoliväliä, mikä on jotalvea täällä. Työvoimasta on huutava pula.
Viime perjantai-iltana noin 50 yliopisto-opiskelijan lauma pakkautui vuokrabussiin ja starttasi parin tunnin matkan pohjoiseen, kohti taannoisen maanjäristyksen keskusta. Noin klo 23 saavuimme Mulcheniin, 30 000 asukkaan pitäjään, joka on niin mitäänsanomaton ettei kaupunginjohtajakaan viitsi siellä asua. Kun maanjäristyksen tuhoja kartoitettiin ja kaupunginjohtajalta kysyttiin, tarvitaanko Mulchenissa apua hän sanoi ettei kaupunki kärsinyt vaurioita. Todellisuudessa Mulchen sijaitsee 160 km päässä järistyskeskuksesta ja vaikka suurin osa rakennuksesta säilytti julkisivunsa, moni kärsi niin mittavia sisäisiä vaurioita, että purkutuomio on ainoa jäljellä oleva ratkaisu.
Saavuimme tosiaan Mulcheniin perjantai-iltana, ja heti ensimmäisenä meitä odotti lavallinen rakennustarvikkeita, jotka piti purkaa kaatosateessa. Pääsimme nukkumaan noin 1:30 aamuyöllä, ja aamuherätys oli klo 7. Armeijameininkiä. Aamulla meidät jaettiin 5:n hengen ryhmiin, jonka jälkeen suunnistimme työmaalle. Omalla kohdallani kävi tuuri, sillä pääsimme työskentelemään kaksi ryhmää yhdessä kun talot sattuivat olemaan samalla tontilla. Niinpä siis minä ja yhdeksän muuta tomeraa nakuttelimme lauantaiaamun ja sunnuntai-illan välillä valmiiksi 2 mökkeröä 5-henkiselle perheelle, rouvan veljelle, herran siskolle ja tämän pojalle. Rakentaminen oli fyysisesti rankkaa ja ihan älyttömän kivaa. Lopputuloksesta en osaa olla kovin ylpeä. Teimme kaiken juuri niin kuin pitikin, mutta näin meidän kesken sanottakoon, että tuntemieni rakennusstandardien mukaan mökkeröt kelpaisivat ehkä juuri ja juuri perheen poikien urheiluvarusteiden säilömiseen..
Ensimmäinen ilta. Tässä vielä energiaa puhkuen.
Ruoan jälkeen tuli väsy. Kuvassa suomalainen työkaverini Hanna ja saksalainen Ronny.
Perheeseen tutustuminen oli ehdottomasti mieleenpainuvin osa viikonlopusta. Minua säälitti aluksi koko asetelma, mutta kun näki perheen positiivisen asenteen, ei surkuttelussa ollut mitään järkeä. Perhe asuu edelleen vaatimattomassa, mutta ulkoapäin kunnossa olevassa talossaan. Sisäisten vaurioiden vuoksi talo on kuitenkin saanut purkutuomion. Heti ensimmäisenä aamuna perheen isä ja nuorin poika, Gustavo 7-v, liittyivät rakennustiimiimme. Pikkuinen hurmasi välittömäsi reippaudellaan ja fiksuudellaan. Vanhemmat kertoivat, että tämä lempilapsi oli oppinut itsekseen lukemaan 4-vuotiaana ja päiväkodissa ollessaan hän oli auttanut hoitotätiä asentamaan tietokoneohjelman, jota täti ei itse osannut ohjelmoida. Lapsineroko?
Uusi aamu & rakennustarvikkeiden lastaaminen.
Työnteon ohella minä ja Hanna pidimme suomenkilenoppitunteja. "Minä olen vapaaehtoistyöntekijä" oli ehkä viikonlopun toistetuin lause.
Isä ja Gustavo kaivamassa perustuksia
Tukkien tasaukseen käytettiin letkua, joka oli täytetty vedellä. Tukit ovat samalla korkeudella kun vesi yltää samalle tasolle letkun molemmissa päissä. Käytetäänkö tätä tekniikkaa Suomessa?
Taustalla sitä, miltä oikeat talot näyttävät..
Välillä pelkkä lapio ei riitä.
Työnjohtaja ja oppipoika? Viikonlopun kuluessa asetelma muuttui kun Gustavo ryhtyi jakelemaan käskyjä.
Toinen työnjohtaja
Tämä on lattia.
Ensimmäisenä iltana saatiin jo seinät pystyyn
Ensimmäisen työpäivän jälkeen poskionteloni olivat niin täynnä pölyä, että pää tuntui täyteenpuhalletulta ilmapallolta. Meitä valvotettiin taas pitkälle aamuyöhön aktiviteettien parissa ja aamuherätys sunnuntaina oli klo 6, joten yöunet jäivät noin 4 tuntiin. seuraavana aamuna huomasi, että monilla oli virta pois. Itse jouduin pitkäksi toviksi vaihtopenkille kun silmään lensi viheliäämpi roska (puuta) ja olin näkökyvytön noin tunnin ajan.
"Upeeta! Mahtavaa!"
Perheen äiti kattoi raksalaiselle pöydän kaksi kertaa päivässä. Kotitekoisia marmeladeja ja muita herkkuja... Taustalla vanhimman pojan (15-v) kuvataidetta).
Valmis!
Se, minkä olisi luullut olevan yksinkertaisinta, eli oven ja ikkunaluukkujen asentaminen tuottikin eniten päänvaivaa, sillä osat eivät sopineet yhteen. Tämä tarkoitti paljon hiomista, sirkkelöintiä ja taltan heiluttelua... Päivä kääntyi jo iltaan, mutta viimein ikkunaluukut suostuivat asettumaan raameihinsa. Olimme viimeinen ryhmä joka sai työnsä valmiiksi, joten kotimatka alkoi heti kun kuohuviinit oli poksauteltu ja kakut saatu syötyä valmistuneiden mökkien kunniaksi. Näistä ilonhetkistä ei ole olemassa dokumentaatiota, sillä kamerastani loppui juuri h-hetkellä akku. Bussimatkan takaisin Temucoon vietin horroksessa, akku yhtä lailla tyhjänä.
Yhä edelleen mietin perheen keskimmäistä poikaa, jonka kanssa kävin keskustelun sunnuntaina. Poika oli 10-vuotias, mutta puheli äänenmurroksen kynnyksellä olevalla äänellään politiikasta ja maailmanhistoriasta niin, että jätti minut sanattomaksi. Poikaraukka oli viettänyt unettomia öitä salaliittoteorioita ja kauhutarinoita miettien. Nuori ihminen, joka on imenyt itseensä liikaa faktoja maailman pahuudesta muttei osaa käsitellä tietojaan. Minä tunnistin pojassa jotain itsestäni, ja olen melkein varma, että minä ahmin lapsena kauhutarinoita samasta kirjasta, mistä hän minulle puhui. Vanhemmat olivat polttaneet sen vuosi sitten kun opus aiheutti lapselle niin paljon tuskaa.
Poika kertoi minulle olevansa kommunisti kuten idolinsa Victor Jara. Kännykällään hän soitti minulle Manifiesto-nimisen kappaleen. Lautapinon päällä istuen, vakavina sen kuuntelimme ja muistelimme tätä nuorena menetettyä muusikkoa, joka tapettiin Pinochetin toimesta ensimmäisten joukossa vuoden 1973 vallankaappauksessa. Tarinan mukaan tankit ajoivat hänen käsiensä päältä ennen teloitusta. Hanna kertoi myöhemmin, että poika oli juttutuokiomme jälkeen mennyt silmät loistaen Hannan eteen ja takellellen selvittänyt, kuinka hienoa hänestä on tutustua sellaisiin ihmisiin kuin me. "Tarkoitatko ulkomaalaisiin?" Kysyi Hanna. "Ei, ei, ei, minä en pidä termistä "ulkomaalainen". Minusta me olemme kaikki siskoja ja veljiä."
-Anniina
