Kohti kaukaisuutta

Otin tänään vapaapäivän töistä motiivilla kertyneet ylityötunnit. Heti aamusta tein jotain, joka vei minut askeleen lähemmäs helmi-maaliskuussa starttaavaa Etelä-Amerikan matkaani: kävin rokoteklinikalla. Tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että tällä klinikalla ei ole mitään tekemistä sikainfluenssan (joka muuten täälläpäin tunnetaan amerikkalaisena flunssana) kanssa.

Olen jahkaileva ihminen, joka suunnittelee kaiken kymmeneen kertaan ennen kuin toimii ja tekee mielessään asioista vaikeita. Ajattelen monimutkaisesti. Ja sitten, joka kerta kun ryhdyn tuumasta toimeen, yllätyn siitä kuinka helppoa asioiden järjestäminen oikein onkaan.

Olen jo pitkään pähkäillyt, miten, missä ja milloin hoidan rokotukseni kuntoon maaliskuussa alkavaa Chilen työharjoitteluani varten. Olen miettinyt, kannattaisiko se tehdä Espanjassa vai Suomessa. Suomessa lääkkeet ovat (huomattavasti) kalliimpia mutta tunnen systeemin ja tiedän minne mennä (YTHS opiskelijalle). Espanjassa lääkkeet ovat (huomattavasti) halvempia, mutta en tiedä, mihin mennä ja milloin. Noh, otin asian eilen puheeksi töissä ja Elena sanoi: Centro de vacunacion internacional - kansainvälinen rokotekeskus. Etsin keskuksen puhelinnumeron netistä ja soitin ajanvaraukseen. Pääsetkö huomenaamulla? minulta kysyttiin. No itse asiassa kyllä.

Tänä aamuna minun ei tarvinut muuta kuin löytää paikalle, täyttää lomake jossa kysytään mihin aion reissata ja milloin. Minulle kerrottiin, mitä rokotteita/lääkkeitä tarvitsisin. Maksoin käteisellä, 17.61 e per piikki, cash only ja löytyiskö teiltä sitä 61 senttiä. Ojensin käsivarren eikä edes nipistänyt, sain kansainvälisen rokotekortin, kiitos ja näkemiin, rokotukset reilassa.

Todellisuudessa minun ei tarvinut ottaa kuin keltakuumerokote, olettaen että liikun alueella Chile-Argenttina-Bolivia, matkasuunnitelmani ei ole vielä kovin selvä. Hepatiitti A oli jo ennestä takaa (rokote siis senkin hassut!) ja jäykkäkouristus uusittiin pari vuotta sitten. Jos ei viihdy viidakossa enemmän kuin neljä päivää putkeen, hyttyssuihke riittää malariaa vastaan (kelpaakohan OFF?). Lisäksi pari viikkoa ennen reissua kannattaa kuulemma syödä pastilleja, jotka antavat 3 vuoden suojan pilkkukuumetta vastaan...

Oli kyllä kätevää kun sai kaiken hoidettua samalla käynnillä eikä tarvinut käydä läpi sitä rulijanssia kuin Suomessa, jossa ensin mennään terkkarille hakemaan resepti, sitte apteekkiin ja sen jälkeen uudestaan terkkarille pistettäväksi. WHO:n keltainen rokotekortti josta käy ilmi, että minut on rokotettu keltakuumetta vastaan, voi olla passin lisäksi välttämätön dokumentti päästäkseen tiettyjen maiden rajalla läpi. Plussaa vielä siitäkin, että oma korttini on nyt espanjaksi, joten e-amerikkalaisillekaan passintarkastajille ei jää mitään epäselväksi.

Espanjassa terveydenhoito voi yllättää toimivuudellaan ja huokeat lääkehinnat ilahduttavat. Julkinen terveydenhuolto on niin joviaalia, että sitä tullaan väärinkäyttämään niinkin kaukaa kuin rapakon takaa. Kaikille ilmainen terveydenhuolto synnyttää ilmiön, joka tunnetaan nimellä lääketurismi. Eläkeläisille ja vähävaraisille jopa lääkkeet ovat ilmaisia! Näinä kriisin aikoina moinen menettely synnyttää paikallisissa nurinaa - mielestäni aivan syystä.

Seuraavaksi pitäisikin sitten varata lennot. Näillä näkymin CIMO-harjoitteluni alkaa Chilen Temucossa maaliskuun puolivälissä ja Madridin pestini päättyy tammikuun 15 pvä, mikä jättää kaksi kuukautta, jolle keksiä ohjelmaa. Äiti oli tänään puhelimessa kauhuissaan ajatuksesta, että matkustaisin yksin Etelä-Amerikassa puolitoista kuukautta. Omasta mielestäni olisi sulaa hulluutta olla matkustamatta.

Eräs tuttavani, joka on omilla matkoillaan käynyt myös Temucossa, kuvaili paikkaa Chilen Hämeenlinnaksi. Ei sillä, että minulla olisi mitään Hämeenlinnaa vastaan... Mutta jos käännetään asia toisinpäin ja ajatellaan, että chileläinen matkustaisi ensimmäistä kertaa elämässään Eurooppaan ja oleskelisi 3 kuukautta Hämeenlinnassa näkemättä mitään muuta ja palaisi sen jälkeen kotiinsa, eikö se olisi vähän surullista? Äidinkin oli pakko myöntää että olisi.

Anniina

Ps. Matkalla rokotekeskuksesta kotiin näin oivaltavan mielenosoituksen parempien työolojen puolesta. Joukko ihmisiä seisoskeli kadulla, kaikilla yllään yhtenevät t-paidat joissa teksti "Los policías municipales donamos nuestra sangre antes de que nos la chupe Gallardón." Suomeksi kuta kuinkin: "Me Madridin poliisit luovutamme mielummin vertamme kuin annamme kaupunginjohtajan imeä sen meistä." Kun katsoin toiseen suuntaan, näin, että vieressä seisoi verenluovutusbussi.

Ski Madrid

Päivälämpötila kohoaa edelleen +15 asteeseen, vaikea uskoa että kuukauden päästä on joulu. Onneksi talvisen tuulahduksen tuo juuri avattu keinojäädytetty luistinrata naapuriaukiolla! Jos totta puhutaan, kotikulmani eivät ole niitä Madridin loisteliaimpia. Plaza de la Luna tunnetaan lähinnä prostiuoiduista ja laitapuolen kulkijoista. Kaupunki yrittää kuitenkin sitkeästi parantaa aukion imagoa poliisipartioilla ja järjestämällä erilaisia tapahtumia, joten minäkin olen pitkin syksyä päässyt todistamaan ties minkälaisia kissanristijäisiä. Kerroinhan esimerkiksi taannoisista keskiaikaisita festivaaleista? Villisika tuoksui ja säkkipillimussiiki kuului parvekkeellemme asti.

Juuri avattu luistinratakin on kuulemma jo useampi vuotinen perinne, viiden euron kertamaksulla pääsee liitelemään diskomusiikin tahdissa jalkineilla, jotka näyttävät laskettelumonoilta terien kanssa. Luistellessahan tietenkin tulee nälkä, johon löytyy helpotus aukion keskeltä churro-kojusta. Churrot ovat paikallisia munkkeja jotka ovat tankomaisia ja joita syödään sulatetun suklaan kanssa. Paikalliset menevät churreríaan aamun pikkutunneilla ravintolaillan jälkeen silloin kun suomalaiset menevät pitsalle. Olen kerran kokeillut ja kokemus oli aivan liian makea ja tahmea makuuni. Talviurheilulajeja voi kaikesta päätelleen kohta harrastaa myös toisella puolella aukiotamme, jossa on viritteillä jonkinlainen tekopulkkamäki. Jäädytystä vailla tosin vielä toistaiseksi. Pulkat on jo tuotu paikalle. Pari kojua kun pysyttävät vielä lisää ja kohta plazamme ei kalpene edes Dubain sisälaskettelukeskukselle!

Anniina

Vielä vähän avajaistunnelmia ja eräs ikävä sattumus viime viikolta

Olen viime aikoina katsonut enemmän elokuvia kuin pitkään aikaan. Ruotsalainen kämppis-Kaisa voitti DVD-soittimen töissään tällä asulla:


Olen myös käynyt elokuvissa, osana design-kuukautta Círculo de Bellas Artesissa näytetään suomalaisia elokuvia. Sunnuntaina kävimme joukolla katselemassa Miika Soinin Thomas-elokuvan, joka oli raskainta, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Ei välttämättä kovin edustavaa kun ottaa huomioon, että katsomossa oli ihmisiä, joille elokuva oli ensikosketus Suomeen. Tänään vein Suomi-klubin katsomaan Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjuna, joka yllätti posiitiivisesti, vaikkei sekään mikään varsinainen hyvän mielen pätkä ollut. Suomi-klubin osallistujamäärä oli huimat 2 ihmistä huolimatta siitä, että lupasin ilmaisen lipun 10 ensimmäiselle..

Seuraavaksi esittelen vähän lisää Olli Nurmisen loistavia valokuvia design-kuukauden varrelta.



Pääministeri Vanhanen avasi Mataderon päänäyttelyn ennen lounastaan Zapateron kanssa.



Teatteri Quo Vadis veti uskomattoman esityksen nimellä Arktinen Onni. Nuorin näyttelijä oli 1,5 v ja 30 hengen poppoossa oli muutenkin lapsia. Valitettavasti iso joukko näyttelijöitä sairastui kesken esitysten...



Tuula Nikulaisen huopataidetta, joka muodostaa olennaisen osan Quo Vadis -teatterin lavastuksesta. Itse esitykset tapahtuvat mongolialaisessa jurtassa, jonka ryhmä ajoi pakettiautolla Suomesta asti ja pystytti Círculo de Bellas Artesin sisään. Oma työnsä oli löytää vartioitu parkkipaikka tuhansien eurojen arvoista huopataidetta sisällään pitävälle pakettiautolle. Lopulta auto pääsi parkkiin suurlähettilään pihalle...



Suomi-kuukausi näkyy myös kaduilla. Eilen kävin juoksemassa Retiron puistossa, ja yksi pätkä matkasta oli koristeltu näillä banderolleilla. Siinä näyssä juostessa oli olo isänmaallinen kuin Paavo Nurmella konsanaan.



Näyttelynpystytys on tiimityötä. Tämä näyttely on muuten jo purettukin instituuttilaisten voimin...

Näiden kauniiden kuvien jälkeen on pakko vielä kertoa, että viime viikkoinen perjantai 13. päivä oli kerrankin maineensa veroinen minulle: lompakkoni ryöstettiin. Olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla, kun yhtäkkiä huomasin, että 5 minuuttia aikaisemmin kädessä pitelemäni lompakko oli kadonnut laukustani. Etsimme lattioita myöten taskulampun kanssa siltä varalta, että kukkaro olisi tippunut lattialla mutta tuloksetta. Ihmeekseni ravintolan järjestyksenvalvoja oli erittäin ystävällinen ja avulias, osallistui etsintöihin ja vaihtoi kanssani numeroita siltä varalta että lompakko löytyisi sulkemisajan jälkeen. Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, ettei sitä ollut löytynyt.

Suljin jo tapahtumayönä pankkikortin, ja aamulla soitin poliisilaitokselle ja tein puhelimitse rikosilmoituksen. Ilmoitus piti kuitenkin mennä poliisilaitokselle allekirjoittamaan, mikä ei ollutkaan ihan 5 minuutin juttu. Lompakoita ryöstetään Madridissa niin paljon, että jouduin yhteensä odottamaan noin tunnin vuoroani. Systeemikin voisi olla hieman tehokkaampi: sisään tultaessa koneesta otetaan vuoronumero, mutta odotussalissa valotaulut eivät toimi. Joka kerta kun uusi vuoro tulee, virkailija astuu sisään odotushuoneeseen ja kysyy "Kuka on seuraava?". Sen jälkeen vielä kierretään ympäri salia vertailemassa vuoronumeroita, kunnes todetaan että se joka vastasi "minä" on todellakin seuraava vuorossa. Tilanteen surkeudesta huolimatta asetelmassa oli jotain koomista. En tiedä kuvittelinko, mutta ainakin minulle tuli muiden uhrien kanssa vaihdetuista katseista sellainen olo, että salissa vallitsi hiljainen yhteisymmärrys, vaikka muutamasta näkemästäni mustasta silmästä päätellen jotkut eivät olleet päässeet ihan yhtä vähällä kuin minä. Eräs japanilaisnainen yritti jopa juttusille. "Your wallet was also stolen?". Hän kysyi hymyillen. Eihän siinä auttanut muu kuin hymyillä takaisin ja nyökytellä - pahemminkin olisi voinut käydä.

Terveisiä kotiin,
Anniina

Joulua kohden

Jouluvalot ovat ilmestyneet Madridin kadunvarsille ja El Corte Inglésissä myydään pehmoleluja, jotka tanssivat joululaulujen tahtiin kun niitä painaa mahasta. Sunnuntaina Julian ehdotti, että ostaisimme kotiin joulukuusen. Mitä tästä kaikesta voidaan päätellä: taitaa olla joulu tulollaan. Talvi myös.

Me olemme vihdoin laittaneet lämmityksen päälle kotona, ja viime yön nukuin ensimmäistä kertaa elämässäni kuumavesipullo peiton alla, ah autuutta. Minä olen muuten helisemässä kämppisteni kevytkenkäisen lämmityspolitiikan suhteen. Meillä on kaasulämmitys ja patterit jätetään pohottamaan täysillä päiväksi, pahimmassa tapauksessa samalla kun ikkuna patterin yläpuolella on auki! Kun tänään aamulla otin puheeksi termostaatit, eräs kämppikseni totesi ettei hän luota taikauskoisiin hömpötyksiin. Siis anteeksi...Millä muulla periaatteella patterit toimivat kuin termostaatilla? Kysyn tätä vilpittömästi.

Asuin viime talven sähkölämmitteisessä 1800-luvulla rakennetussa omakotitalossa, ja opin energiapihiksi. En tahtoisi odottaa seuraavaan sähkölaskuun saakka ennen kuin huikentelevaiset kämppiksenikin malttavat ryhtyä säätämään pattereita.

Seuraavaksi vähän valokuvia kuluneilta viikoilta. Kaikki kuvat ovat Olli Nurmisen ottamia.



Yleisöä Suomen muotoilukuukauden päänäyttelyn "Helsinki Madrid FinDesign" avajaisista Mataderosta (matadero=teurastamo)3.11.2009.



Tytöt avajaisissa skarppina vastaanottamaan työtehtäviä - oli se sitten kääntämistä, kantamista, tarjoilemista..



Yksityiskohta Mataderon näyttelystä. Taustalla Marimekon kankaat, Mikko Paakkasen Obi-pöydällä Jitan V Patelin valaisin Flying Saucer. Minulla oli ilo tavata valaisimen suunnittelija samaisen näyttelyn avajaisissa.



Jitan V Patelin Feed me -nimiset leluja syövät lastenhuoneenkalusteet. Kalusteiden alla näkyvät näyttelyrakenteet ovat kierrätettävää aaltopahvia, joka tunnetaan nimellä re-board. Myös minä pääsin nikkaroimaan näitä elementtejä, eikä niissä ollut ihan pieni työ.


Iloiset Instituuttilaiset Alvar Aalto -näyttelyn avajaisissa 4.11.2009

Enempää en näköjään ehdikään ladata kun työkaverit lähtevät kaljalle.

Terveisin Anniina, joka on edelleen toimistolla klo varttia vaille kahdeksan.

Hyvää isänpäivää!

Avajaiskampa näyttää 8/9. Viimeinen piikki taittuu vasta joulukuussa kun arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilä saavat vuoronsa. Tällä viikolla näyttelynavajaisia on ollut 6, kaikki 3 päivän aikana. Kun siihen lasketaan mukaan sairastelusta johtuva miehistövajaus, tunnelma töissä alkoi loppuviikosta olla hysteerisen väsynyt - onneksi se myös tarkoittaa paljon naurua.

Suomi-viikko huipentui omalta osaltani perjantaina, kun El Paísin ON Madrid -liite, Espanjan NYT-liite, ilmestyi Suomi-aiheisena. Mukana oli myös sivu "Suomalaiset Madridissa", jossa 4 Instituutin harjoittelijaa, minä mukaan lukien, pääsimme kertomaan mielipiteitämme Madridista. Oma kuvani oli kyllä kamala, mutta arkistoin lehden - ehkä se joskus 30 vuoden päästä naurattaa.

Eilisen ja tämän päivän olen lähinnä maannut sohvalla, nukkunut ja katsonut elokuvia. Patterit vaativat latausta. Laitan valokuvia myöhemmin ja ehkä kerron vähän lisää. Niin paljon on tapahtunut viime aikoina, että nyt olisi mahdoton aloittaa purkamaan vyyhtiä mistään.

Sain eilen illalla tietää, että sukuni on kasvanut yhdellä jäsenellä. Paljon onnea koko perheelle ja isovanhemille, toivottavasti jouluna pääsen minäkin ihailemaan tyttövauvaa. Omalle isälle myös onnea näin isänpäivänä ja anteeksi, etten muistanut omatoimisesti onnitella - Espanjassa ei juhlita isänpäivää ainakaan tänään. Näin perjantaina osana Suomi-kuukauden ohjelmistoa salolaisen(!) Quo Vadis -teatterin esityksen Arktinen Onni, jossa oli monen muun hyvän lisäksi liikuttava kohtaus, jossa käydään vajaassa 10 minuutissa läpi isän ja tyttären välillä vaikeakin suhde, aina lapsen syntymästä isän kuolemaan. "Isä, minä olen sinun kruunusi."

Anniina

Elossa

Mutta aika täpärästi. Tämä on vain pikainen viesti, ettette ihmettele hiljaisuutta, en ole yksinkertaisesti ehtinyt päivittämään blogia viime aikoina, tai elämään muutenkaan normaalia elämää. Tänään olin yhteensä 10 tuntia eri paikoissa pystyttämässä näyttelyitä ja huomenna sama rumba jatkuu. Menen heti aamusta Mataderoon, jossa on tekeillä päänäyttely. Avajaiset ovat tiistaina (saapuu pääministeri!) ja työtä on vielä valtavasti. Ensi viikosta tulee mielenkiintoinen kun avajaisia on 4 kpl... vai oliko niitä enemmän...? Halusin laittaa kuvia, mutta kameran kaapeli on hukassa. Se saanee siis odottaa.

Hyvää tulevaa viikkoa,
Anniina