Vietin viikonlopun Lican Rayssa, Calafquén-joen rannalla. Lican Ray on mapuche-kieltä, mapudungunia, ja tarkoittaa "piikiven terälehti". Minulle kerrottiin, että tämä n. 2000 asukkaan lomakeskus on nimetty muinaisen intiaaniprinsessan mukaan, joka rakastui espanjalaiseen sotilaaseen ja joutui tapaamaan tätä salaa järven rantoja ympäröivässä metsässä. Tähän aikaan vuodesta kylä on tyhjä kun etelä-amerikkalaisten turistien sesonki päättyi helmikuun lopussa.

Temucon lähellä sijaitsee seitsemän vesistön järvialue, johon myös Calafquén kuuluu. Horisontin kruununjalokivi on Chilen aktiivisin tulivuori, Volcán Villarica. Lican Raynkin pääkadulta löytyy liikennevalo, joka varoittaa tulivuoren liikkeistä ja liikennemerkit opastavat evakuointireitit purkauksien varalta. Maisemat ovat upeita (silloin kun sää suosii) ja jollain tapaa kotoisia, jos korkeuseroja ei oteta huomioon..

Saavuimme Lican Rayhin lauantai-iltapäivällä ja pystytimme teltan isäntänä toimineen Mauron kesäasunnon takapihalle. Sisällä majoittui noin 15-henkinen porukka. Auringon laskiessa pulahdimme järveen ja illalla grillattiin. Minä joudun täällä miettimään, mitä syön, sillä chileläiset jos jotkut ovat lihansyöjäkansaa.

Seuraavana päivänä aurinko ei juuri näyttäytynyt, mutta kiipesimme näköalapaikalle ja ne joiden päätä ei paljon palele tekivät huimia uimahyppyjä järveen.










Töissä on hiljaista kun suuri joukko ihmisiä, johtajasta lähtien, ovat flunssan kourissa kotona. Olen viimeisen kahden viikon aikana suunnitellut vaeltava kirjasto -hanketta ja vieraillut muutamassa koulussa. Ensimmäinen koulu jossa kävin oli pieni, vain 3 opettajaa vaikka koulu käsittää luokat ensimmäisestä kahdeksanteen. Kaikki 1-4. -luokkalaiset ovat samassa huoneessa yhden opettajan vastuulla. Koulun entinen johtaja, nykyinen 5-6. luokan opettaja on alkoholisti, joka saattaa lähteä kesken oppitunnin kuppilaan. Pidimme palaveria opettajien kanssa mikä tarkoitti sitä, että lapset jäivät yksin luokkiinsa. Opetustason parantamiseksi Araucaníaprende pyytää yhteistyökoulujensa opettajia tekemään tuntisuunnitelmat, mistä tämä alkoholisoitunut ex-rehtori nosti metakan. Liikaa työtä kuulemma, ja "opetussisällöthän pysyvät samana vuodesta toiseen, joten miksi niitä ylös rustaamaan." Rehtorilla oli käytössään opetusministeriön lahjoittava kannettava tietokone ja "kokoushuoneen" varustukseen kuului niin ikään opetusministeriön videotykki. Valkokangas puuttui, joten diat heijastettiin likaiselle seinälle. Rakennuksessa oli näin loppukesästäkin niin kylmä että takki päälläkin paleli.

Toisessa vierailemassani koulussa asiat eivät olleet ihan yhtä huonosti. Olin seuraamassa oppilaiden evaluointiprosessia, johon kuuluu itsetuntokysely, lukemisenymmärtämiskoe sekä lisäksi lukunopeus- ja -tarkkuustesti ja päässälaskukoe. Minä osallistuin 3-4. luokkalaisten arviointiin. Araucaníaprenden lukukampanjat, joiden suunnittelemiseen tehtäväni liittyvät, ovat tarkoitettu erityisesti neljäsluokkalaisille, joten olin kiinnostunut näkemään oppilaiden tason. Monilla näistä 9-vuotiailla neljäsluokkalaisista lukeminen oli takeltelevaa. Yksi tyttö oli ihan selvästi lukulasien tarpeessa. Hänellä kesti kirjallisen kokeen tekeminen kauemmin kuin muilla ja ääneenlukiessa lauseet puuroituivat yhteen. Ei varmaankaan nähnyt pisteiden paikkaa, parka.

Tämä lähtee ruokatunnille. Hyvää alkanutta viikkoa,
Anniina

Fuerza Chile!

Historian viidenneksi voimakkaammasta maanjäristyksestä on kulunut lähes kuukausi mutta jälkijäristykset jatkuvat edelleen. Helmikuun 27. päivänä koettu mannerlaattojen yhteentörmäys oli niin raju, että se heilautti maapallon akseliltaan. Chilessä tuhojen korjaaminen tulee kestämään vuosia. Temuco on verrattaen kaukana järistyskeskuksesta, mutta täälläkin infrastruktuuri kärsi vaurioita: monikerroksinen toimistorakennus, jossa muun muassa kaupungin turisti-info piti päämajaansa jouduttiin sulkemaan sortumisuhan vuoksi. Temucon tärkein turistinähtävyys, Mercado Central eli kauppahalli, pitää ovensa kiinni ainakin pääsiäiseen asti, mikä tarkoittaa, että 500 myyjää on siihen saakka tyhjän päällä.

Järistys vaikuttaa odottamattomiin asioihin: rakennustarvikkeista, kuten ikkunoista, on huutava pula koko maassa, sillä tärkeimmät tehtaat sijaitsevat Concepciónin alueella, joka on raunioina. Chileä uhkaa olutpula, sillä maan tärkein panimo tuhoutui. Tim Burtonin 3-D elokuva Liisa Ihmemaassa ei tullutkaan ensi-iltaan maaliskuun alussa vaan vasta toukokuussa koska suuri osa elokuvateattereista kärsi vaurioita... Temucon alueen luonnonpuistoja on suljettu, sillä tulivuoret ovat aktiivisemmassa tilassa kuin normaalisti.

Olin itse La Pazissa järistyksen sattuessa, mutta ne jotka olivat täällä ja kokivat katastrofin elävät noita kolmea yöllistä minuuttia yhä uudestaan, unissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Ulkopuolisellakaan ei kestä kauan huomata, että koko kansa kärsii posttraumaattisesta stressistä.

Eräs työkaverini totesi, että maanjäristys pyyhki pois kesäloman positiiviset vaikutukset. Helmikuu on lomakuukausi, ja juuri kun chileläiset olivat palanneet arkeen, tuli terremoto (maanjäristys) ja nollasi kaiken hyvän, mitä kolmen viikon levähdys oli saanut aikaan. Kukaan ei puhu siitä, mitä teki lomalla vaan kuulumisten vaihtaminen alkaa siitä, missä kukin oli 27.2. klo 3:30 aamuyöllä.

Tuntemani ihmiset säästyivät ruumiillisilta vahingoilta. Pahinta heidän mukaansa oli epätietoisuus lähimmäisistä, sillä sähkö ja puhelinyhteydet olivat poikki päiväkausia tapahtuman jälkeen. Chile on 5000 km:n pitkula, jonka sähköverkosto on kuin helminauha: kun se katkeaa yhdestä kohtaa, koko maa pimenee. Tiedonvälityksen puute aiheutti monen mukaan myös suurimman osan 700:sta kuolemantapauksesta. Pahimmat henkilövahingot sattuivat rannikolla tsunamin seurauksena sen jälkeen, kun hyökyaaltovaroitus oli peruttu ja ihmiset ehtineet palata koteihinsa.

Jälkijäristyksiä sattuu edelleen lähes päivittäin kun maankuori asettelee itseään entiselle paikalleen. Minä en ole huomannut vielä yhtäkään, en edes niitä, jotka ovat 6 Richterin asteikolla. Ne, jotka kokivat suurimman järistyksen huomaavat pienimmätkin jälkitärinät, joskus jopa silloin kuin niitä ei ole. Eräs sanoi, että järistys sekoitti ihmisten sisäkorvan, minkä vuoksi joillakin on tasapaino-ongelmia. Jotkut ovat ripustaneet kotinsa kattoon kelloja, jotka helisevät, kun maa liikkuu. Monet seuraavat päivittäin nettisivustoja, joilla ilmoitetaan seismisistä keskuksista ja niiden toiminnasta.

Minä olen kokenut vain maanjäristyksen jälkeisen Chilen, mutta voin sanoa, ettei maa ole entisensä. Näitä haavoja paikkaillaan vielä kauan.



Chilen lippuja ja kannustustekstejä on kaikkialla.





Vanhat rakennukset kärsivät eniten Santiagossa.

Aurinkosaari ja Rauhan kaupunki: matkakuvia Boliviasta

Lupasin jo ajat sitten ladata blogiin kuvamuistoja Boliviasta. Vietin kaksi unohtumatonta viikkoa Etelä-Amerikan köyhimmässä maassa (BKT Wikipedian mukaan 4333USD / asukas (2008)). Bolivia on maantieteellisesti monimuotoinen maa: pohjoisosa on sademetsää, keskilänsi vuoristoa ja ylänköä ja etelä puhdasta aavikkoa.

Isla del Sol (Auringon saari) on Bolivialle kuuluva inkojen pyhä saari Titikaka-järvellä ja ensimmäisen inka-pariskunnan synnyinkoti. Legendan mukaan aurinko katseli ylhäältä käsin, kuinka maata asuttivat villi-ihmiset, joilla ei ollut kulttuuria. Hän otti kaksi jälkeläistään, miehen ja naisen, varusti heidät hyödyllisillä opeilla kuten kudonta- ja rakennustaidoilla ja lähetti heidät maan päälle, tarkemmin sanottuna Isla del Solille, ja käski heidän taivaltaa kunnes löytäisivät sopivan paikan asettua ja perustaa Aurinkokultille omistettu kaupunki. Se mihin inkapariskunta asettui sai nimen Cusco, mikä quechuaksi tarkoittaa maailman napaa.

Vietin maagisella, 4000 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalla Isla del Solilla 3 yötä, söin herkullista lohta(?), taimenta(?) (rainbow trout) ja tein patikkaretkiä.

Saarelle kulkee pari kertaa päivässä turistialus, joka on niin täynnä reissaajia ja heidän reppujaan, että paatti tuntuu raahaavan vedessä, puoleksi pinnan alla, tuskin ylittäen 10 km:n tuntivauhtia. Kuitenkin, kun vene rantautuu ja valtava massa vyöryy ulos sisämerilaivasta, kukin katoaa omille poluilleen ja jäljelle jää jylhät maisemat, huumaavaa hiljaisuus ja rauha. Siinä Isla del Solin viehätys.

Ensin on kuitenkin kivuttava saaren eteläosassa sijaitsevasta satamasta kivuliaat 500 metriä ylös sinne, missä asutus sijaitsee. Kun on matkustanut Cuscosta yötä vasten yhtä kyytiä ensin Punoon ja aamun ensisarastuksessa jatkanut matkaa rajan yli Copacabanaan ja sieltä suoraa kyytiä lossilla saareen (n. 13 h:n matka ilman yöunia), ja kun keskipäivän aurinko on vastassa tuhansia metrejä lähempänä kuin sen on tottunut kohtaamaan ja kun ilmassa on niin ikään korkeudesta johtuen niin vähän happea, että jo sängystä nouseminen hengästyttää ja kun tähän kaikkeen lisää vielä noin 25 kilon kantamukset on kiipeäminen h i d a s t a. Ja t u s k a l l i s t a.

Oppaana toimii paikallinen noin 8-vuotias poika, joka johdattaa matkaajaa enonsa hostelliin ja valehtelee jatkuvasti vikisevälle turistille että “Ya falta poco”, kohta ollaan perillä. Kun tyhjät lupaukset viimein täyttyvät ja saavutaan perille, ei tarvitse kuin katsoa alla avautuvaa maisemaa ja vaivannäkö on palkittu. Tässä muutamia häivähdyksiä saaren kauneudesta.
























4:n päivän retriitin jälkeen oli aika siirtyä suurkaupungin humuun. En olisi enää voinut jäädäkään, sillä rahat olivat ihan loppu, eikä sen kummemmin saarella kuin Copacabanassakaan ollut toimivaa pankkiautomaattia. Onneksi pahan päivän varalle tarkoitetusta dollarikassasta sai vaihdettua bussilipullisen verran käteistä ja bussilipulla pääsi La Paziin. La Pazissa vierähti reilu viikko, sillä Chilen maanjäristys ja Bolivian liikennelakko sotkivat suunnitelmia. Bolivian pääkaupunki, jonka nimi tarkoittaa rauhaa, on metka mesta, jossa on mahdoton eksyä, sillä keskusta sijaitsee kattilanpohjalla ja kaikki tiet vievät joko ylös tai alas.

La Pazissa ollessani kävin muun muassa maastopyöräilemässä maailman vaarallisimmaksi maantieksi kehutun tienpätkän alas Coroicoon ja sain suorituksesta t-paidan. Muuten kunnostauduin syömällä muna-perunapasteijoita katukeittiöstä (15 eurosenttiä kappale) ja juomalla herkullisia, tuoreita hedelmämehuja samoista ständeistä (40 senttiä litra). Ajattelin myös, kuinka onnellinen pikkuveljeni olisi ollut La Pazissa, sillä pienen kokispullon sai lunastaa itselleen yhdellä boliviaanolla eli 10 sentillä.



Kuten eräs nokkela totesi, Boliviassa sähköasentajaksi täytyy varmaan opiskella 18 vuotta.





Kaduilla työskentelee kengänkiilloittajia, jotka suojaavat kasvonsa kommandopipolla.



Vierailin soitinmuseossa, joka oli yksi riemastuttavimmista museoista, jossa olen koskaan käynyt. Pihalla asusteli papukaijapariskunta.



La Pazin kaupunkikuvaa









Death Road



Kuolemaa uhmannut pyöräilijä Coroicon trooppisissa maisemissa

Loput kuvat Boliviasta, muun muassa Uyunin suola-aavikko, jääköön ensi kertaan.

Qué estén bien,
Anniina

Etsinnän tuloksena...

...tässä on uusi kotini. Muutin perjantaina alakerran huoneeseen, joka näkyy kuvassa. Työmatkaa kertyy 3 minuuttia kävellen.

Silti koditon

En ole vieläkään löytänyt asuntoa, mikä alkaa pikkuhiljaa risomaan. Kuvittelin onneni kantavan tänne asti ja löytäväni unelma-asunnon yhtä vaivattomasti kuin lähiaikoina aina vaihtaessani maisemaa. Etsimistä vaikeuttaa se, ettei tarjonta vastaa odotuksiani. Täälläpäin on tavallista, että kodinomistajat rakentavat lisäsiiven taloon ja vuokraavat siitä huoneita opiskelijoille. Usein pakettiin kuuluu täysi ylläpito, pensión, joka tarkoittaa sitä, että talon emäntä tarjoaa nuorukaisille aamupala, lounaan ja illallisen plus pyykkää pyykit ja siivoaa. Moinenhan ei omaehtoiseen asumiseen tottuneelle suomalaiselle käy laatuun.

Itsenäisiä ratkaisujakin on tarjolla, mutta harvemmin kalustettuna. Temuco on täynnä viehättäviä puutaloja, jotka tuovat mieleen kotoiset rintamamiestalot. Eilen tein kävelykierroksen toimiston läheisyydessä ja näin muutaman “vuokrahuoneita tarjotaan” kyltin. Ensimmäinen paikka, jossa vierailin oli charmantisti ränsistynyt vaaleanpunainen kolonia-aikainen puutalo, mutta vapaana oleva yläkertahuone oli k a r u – vailla kalusteita ja ympärillä kellastuneen harmaat seinät. Ilmassa leijui kosteuden haju. Muuten voisin jopa tyytyäkin moiseen, mutta voin vain kuvitella kuinka onneton olisin, kun talvi tulee (se on jo ovella!) ja hytisisin yksin tyhjässä, kylmässä huoneessa.

Kylmästä ja kosteasta talvesta viis, ainoa täällä tunnettu lämmitysmuoto on puilla tai parafiinilla toimivat pienet kaminat. Tästä johtuen talvella tämä laaksonpohjalla sijaitseva kaupunki täyttyy savusumusta. Eilen vierailemassani talossa ei ollut tarjolla yhtikäs mitään varokeinoja talven varalle. Yleensäkin ottaen kaikissa tähän asti näkemissäni taloissa ikkunat ovat yksinkertaiset ja eristykset huonot. Kuten työkaverilleni eilen totesin, timpurintaidoistaan tunnettu isäni ei saisi hetken rauhaa näitä katuja kävellessään, remontoitavaa näkee ympärillä niin paljon.

Tämän vuodatuksen jälkeen lienee paikallaan sanoa jotain positiivistakin: vietin eilen iltaa La Fabrika –nimisessä entisessä nakkisämpylätehtaassa, joka toimii nykyisin kulttuurikeskuksena. Paikalla järjestetään muun muassa sirkus- ja teatterityöpajoja sekä esityksiä. Eilen vietettiin erään espanjalais-ranskalaisen pariskunnan läksijäisiä. Paistelimme kasvislättyjä ja tarjolla oli viiniä sekä tanssia. Tunnelma oli kotoinen ja chileläiset ovat helposti lähestyttävää kansaa. Tutustuin illan aikana muun muassa klovniin, joka tekee katutaidetta, erääseen kuvanveistäjään ja jugoslavialaiseen sotakarkuriin. Paikka on ilmiselvästi vaihtoehtoisen kulttuurin kehto tässä konservatiivisessa pikkukaupungissa, olen iloinen että löysin sen.

Saludos,
Anniina

Uudet tuulet

Kirjoitan tätä päivitystä lainakoneelta toimistosta. Viimeiset 3 kuukautta olen pärjännyt mainiosti ilman läppäriä, mutta eilisen jälkeen, nyt kun aloitin työt, oma kone olisi tarpeen.

Araucaníaprende on n. 25 vakituisen työntekijän pyörittämä organisaatio, johon lisäksi kuuluu harjoittelijoita ja avustajia. Kaikki yhteenlaskettuna henkilövahvuus kasvaa 200 työntekijään. Toimisto sijaitsee kaksikerroksisessa kivitalossa rauhallisella residenssi-alueella lähellä Temucon keskustaa. Eilen aamulla, ensimmäisenä työpäivänä, lafkan johtaja Carlos tuli lava-autollaan hakemaan minut kotiovelta. Rennompaa ja ihmisläheisempää johtajaa kuin tämä psykologitaustainen mies lienee vaikea löytää. Hän esitteli minut ensitöikseen toimiston väelle ja sen jälkeen juttelimme siitä, mitkä ovat minun tavoitteeni ja odotukseni tulevalle kolmelle kuukaudelle. Päädyimme siihen, että minä menisin mukaan projektiin, jonka tarkoitus on tuottaa Mapuche-kulttuurista kertova kuvakirja alakouluikäisille.

Araucaníaprende on järjestö, joka työskentelee Chilen IX:n ja köyhimmän maakunnan, Araucanían, maaseudulla sijaitsevien alakoulujen kanssa ja koettaa parantaa näiden opetuksen tasoa. Toimintaan tarvittavat varat koostuvat yksityisen sektorin lahjoituksista ja projektikohtaisesta rahoituksesta. Työtiimi koostuu psykologeista, opettajista ja toimittajista ja toimiston keski-ikä on arviolta 30. Chileläinen työviikko kestää 44 tuntia ja päivittäinen työaika on klo 8.30-19. Lounastauko on välillä klo 13-14.45 ja tupakkataukoja on usein, sillä 25:stä ihmisestä 22 polttavat tupakkaa.

Suoraan sanottuna aikataulu hieman hirvittää. Luulin painavani pitkää päivää Madridin instituutissa jossa työskennellää klo 10-18, mutta tämä jornada on 2,5 tuntia pidempi! Johtaja Carlos totesi eilen asiasta keskustellessamme, että täällä työtunteja on enemmän kuin mihin me suomalaiset olemme tottuneet, mutta työteho on löyhempi... Mistä puheenollen, olin yllättynyt kun keskellä aamupäivää eilen kaksi työkaveria ehdottivat, että lähtisimme etsimään minulle asuntoa. Majailen tällä hetkellä erään paikallisen tuttavan luona ja asunnon löytäminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin odotin. Eilen siis kesken työpäivän hyppäsimme autoon ja lähdimme tutkailemaan lähiympäristöä "Se arrienda" eli 'vuokrataan'-kylttien varalle. Emme löytäneet mitään mainitsemisenarvoista. Tämän jälkeen Claudio, toimiston palkaton työharjoittelija, jonka uutuudenkiiltävällä minillä olimme liikkeellä, tahtoi tarjota minulle ja toiselle tytölle lounaan kalliissa italialaisravintolassa..??

Täydellisenä yllätyksenä minulle tuli se, että Araucaníaprendessä aloitti toinenkin suomalainen CIMO-harjoittelija eilen. Psykologiaa lukenut, vastavalmistunut Hanna ilmestyi toimistolle noin tunti minun jälkeeni. Temucossa tuntuu olevan muutenkin suomalaisia, tänään töiden jälkeen tapaan yhden heistä. Kaiken kaikkiaan Chile vaikuttaa erittäin länsimaalaiselta maalta, huolimatta siitä, että sijaitsemme tällä hetkellä maan 15:sta maakunnasta köyhimmässä ja alikehittyneimmässä. Temuco on nuori kaupunki, jonka ensimmäiset asukit tulivat saksasta noin 150 vuotta sitten. Tämä näkyy paikan arkkitehtuurissa, jota leimaavat kaksikerroksiset alppimajoja muistuttavat puutalot, suippotorniset, goottilaistyyliä imitoivat kirkot sekä keskiaikaisen linnoituksen muotoiset rakennukset.

Chilessä viettämäni viikko on ollut kuin jatkuva flash back vuosilta 1994-1997, jotka asuin Yhdysvalloissa. Radiossa soitettu musiikki, kaupassa myytävät tuotemerkit ja nukkuvat lähiöt ovat kuin suoraan Jenkeistä. En ole ollenkaan varma, että tämä on omalta kannaltani hyvä asia. En voi tietenkään valittaa, jos paikka jossa tulen viettämään seuraavat kolme kuukautta on turvallinen ja ihmiset ovat samalla aaltopituudella, mutta kuusi viikkoa Perussa ja Boliviassa eivät riittäneet tyydyttämään eksotiikannälkääni. Toivon, että kuvakirjaprojektin myötä opin tuntemaan Mapuche-kulttuuria, joka on siis ainoa Chilessä jäljelläoleva alkuperäiskansa. Sitkeä ja ärhäkkä väestö, ainoa, jota espanjalaiset eivät onnistuneet alistamaan.

Anniina

Ps. Temucossa on kylmä vaikka nyt pitäisi vielä olla kesä. Istun tälläkin hetkellä takki ja kaulahuivi yllä. Saa nähdä miten me suomalaiset vilukissat pärjäämme näissä taloissa, joissa keskuslämmitystä ei tunneta.

Pps. Täällä Araucaníaprenden toiminnasta englanniksi.

Santiago de Chilessä

Kaksi viikkoa Boliviassa vierähti ilman blogipäivityksiä, ja nyt olen selvittänyt tieni jo Santiagoon. Ensi yönä matkaan 677 km etelään, Temucoon, jossa tulen viettämään seuraavat 3 kuukautta työharjoittelusa Araucaníaprende-nimisessä kansalaisjärjestössä.

Chileläiset ovat liikuttavan ystävällistä kansaa, jotka pysäyttävät tuntemattoman turistin kadulla varoittaakseen häntä vaanivista taskuvarkaista. Toinen kansaa yhdistävä piirre on se, että hämmästyttävän moni nuori tuntuu tykkäilevän metallimusiikista. Eilen sain nauttia 5 tunnin improvisoidusta ja ilmaisesta kaupunkikierroksesta, jonka tarjosi kaupungin turisti-infon poika "koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä". Vanhassa kaupungissa mannäristyksen jäljet näkyivät surullisina laastikasoina kadunvarsilla ja sortuneina rakennuksina. Jälkijäristykset jatkuvat, eilen Santiagoa heilutti 6,2 Richterin asteikon vahvuinen sellainen. Minä kuulin asiasta kuitenkin jälkikäteen, sillä olin ulkona kadulla eikä moinen tärinä siellä edes tuntunut.

Maanantaina aloitan työt, loma on ohi toistaiseksi. En millään malttaisi vielä asettua aloilleni, voisin jatkaa tätä matkustelua vielä ainakin toiset 6 viikkoa.

Myöhemmin luvassa muun muassa valokuvia Boliviasta, pysykää kuulolla!