Hei,
Olen Boliviassa, La Pazissa lähdettyäni Cuscosta vajaa viikko sitten ja vietettyäni 4 päivää eristyksissä modernista teknologiasta Isla del Solin saarella Titikaka-järvellä.
Kuulin Chilen maanjäristyksestä aamulla, mutta vasta nyt tietokoneen ääreen istuuduttuani ymmärrän, kuinka vakava tilanne on. Kiitos kaikille minusta huolehtiville - olen hyvässä kunnossa, kaukana järistyksen keskuksesta. En tosin tiedä, kuinka tämä kaikki tulee vaikuttamaan matkaani kohti etelä-Chileä. Panamericana, valtatie halki Chilen, tuntuu olevan poikki ja lentokentät ainakin toistaiseksi suljettu. Taidan kirjoittaa suurlähetystöön ja kysyä neuvoa, vaikka heillä on tällä hetkellä varmasti kädet täynnä kriisitöitä.
Anniina
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
torstai 18. helmikuuta 2010
Cuzco
Inkat uskoivat rinnakkaistodellisuuksiin. Kun kävelen Cuscon katuja minusta tuntuu, kuin olisin jälleen Granadassa. Plazoleta de San Blas ja sitä ympäröivät jyrkästi nousevat pikkukadut ovat kuin Granadan arabikaupunginosa Albayzin. Katukoiria, koruja myyviä hippejä, ja värikkäitä tekstiilejä pursuavia pikkukojuja. En ihmettele yhtään, että monet jäävät tänne pidemmäksi aikaa kuin alunperin suunnittelivat.
Saavuimme eilen bussilla Punosta, jossa vietin ihmeelliset 3 päivää vieraillen 3800 m meren pinnan yläpuolella sijaitsevan Titikaka-järven kelluvilla Uros-saarilla sekä Amantaní ja Taquile -nimisillä "oikeilla" saarilla. Uros-saaret ovat pieniä kelluvia ruokorakennelmia. Ilmeisesti niitä asuttavat ihmiset pakenivat alunperin inkoja ja he saivat elellä rauhassa viime vuosikymmeniin saakka. Saaren naiset ovat isoja, pyöreitä ja tummia.
Uroslaiset edustavat eri etnistä alkuperää kuin ketsua ja aimara -ihmiset, joidenkin teorioiden mukaan he tulivat alunperin Polinesiasta, mikä selittäisi esimerkiksi sen, miksi heidän ruokoveneensä muistuttavat kiinalaisia veneitä, kuten joku saarireissullamme kommentoi. Yöksi menimme Amantani-saarelle, jossa majoittauduimme paikallisten perheiden luona. Emäntämme Blanca valmisti meille ruokaa pienessä tulipesässä, jossa poltetaan eukalyptus-puuta. Saaren asukkaat ovat kasvissyöjiä (!) joten minä sain kerrankin syödä kaikkea mitä tarjottiin. Maistoin ensimmäistä kertaa perulaista juustoa, jossa on mielenkiintoinen hiivainen maku. Hyvää oli.
Iltapäivällä teimme hengästyttävän retken saaren korkeimmalle paikalle, jossa sijaitsee auringon ja kuun temppelit. Nämä temppelit avataan kerran vuodessa helmikuun alussa ja niissä suoritetaan rituaalimenoja maskuliiniselle Pachatata ja feminiiniselle Pachamama -jumalille hyvän sadon takaamiseksi. Ilma on ohutta näillä korkeuksilla, joten yksinkertainen portaidenkin kiipeäminen saa olon tuntumaan raihnaiseksi. Olen kuitenkin säästynyt pahemmilta vuoristotauti-oireilta. Lieneekö syynä homeopaattiset arnika-pillerit vai kokatee, jonka sanotaan olevan paras lääke korkeuden aiheuttamalle pahoinvoinnille.
Illalla meidät puettiin saaren perinneasuihin ja vietiin tanssisaliin, jossa paikalliset pojat soittivat vuoristomusiikkia. Minutkin vedettiin villiin piiritanssiin, josta hädin tuskin selvisin ohuen ilman ja puristavien, raskaiden vaatteiden imiessä mehut. Yön nukuimme noin 5 peiton alla, tuulen ulistessa nurkissa.
Uros-saarten naisia
Maisemaa Amantaní-saarella. Paikalta näkee Boliviaan saakka ja kaukaisuudessa siintävät lumihuippuiset Andit, jotka sekoittuvat valkoisiin pilviin. Henkeäsalpaavaa!
Paikallinen tyttö tanssii aurinkotemppelin edustalla, joka perinteen mukaan täytyy kiertää kolme kertaa vastapäivään samalla kun pyytää terveyttä, elämää ja työtä.
Emäntämme Blanca ja amerikkalainen Adrienne puettuna Amantaní-saaren vaatteisiin. Blancan mies on tehnyt valkoisten paitojen brodeeraukset!
Tähän päivään: Cusco on mystinen paikka, jonne suurin osa turisteista tulee vieraillakseen Machu Picchulla. Tämä mahtava inkakaupunki on ja pysyy toistaiseksi kiinni rankkasateiden aiheuttamien vaurioiden vuoksi, mikä puolestaan aiheuttaa miljoonavahinkoja Cuscon turismille. Kaupungissa on kuitenkin niin paljon muutakin nähtävää, että minunkin vierailuni saattaa hyvinkin venyä pidemmäksi kuin odotin. Bolivia kutsuisi jo, mutta tästä kaupungista tulee olla vaikea lähteä.
Tänään joimme herkulliset mango-kokateet Slowfood-liikkeen palkitsemassa luomukahvilassa, joka on erikoistunut koka-tuotteisiin. Tarjolla oli muun muassa lukematon määrä erilaisia suklaita, joidenm raaka-aineet tulevat kaakaopapuja myöten omistajien omilta plantaaseilta Cuscon pohjoispuolelta. Meitä palveli paikan perulainen perustaja, joka puhuu sujuvasti espanjan lisäksi portugalia, ranskaa, englantia, japania ja jotain kuudetta kieltä, joka jäi epäselväksi.
Teen juonnin lomassa tutustuin kahvilan tarjoamaan kirjallisuuteen ja opin muun muassa, että koka-lehdessä on A- ja C vitamiinia, proteiinia, kuituja, rautaa ja muita ravintoarvokkaita aineita. Lehdet sisältävät 0,5-1,1 % kokaiinia, joka aktivoituu syljen voimasta kun lehtiä pureskelee. Nämä alkaloidit polttavat maksassa olevaa rasvaa ja muuttavat sen glukoosiksi eli energiasta. Koka-lehdet muun muassa pitävät nälän loitolla ja auttavat vuoristotaudin oireisiin. Koka on Perun kansalliskasvi, eikä kyseessä ole huume. Täällä lapsillekin tarjotaan koka-teetä eikä sillä ole mitään havaittavia vaikutuksia. Selailin myös kirjaa Coca Colan historiasta, ja opin, että tämän kasviuutejuoman nimikkoraaka-aineet ovat koka-lehdet ja afrikkalainen kofeiinia sisältävä kola-pähkinä. Coca Colan valmistuksessa käytetään edelleen koka-pensaan lehtiä, mutta niistä poistetaan kokaiini ennen valmistusta.
Vierailin tänään myös Saqsayhuamán-nimisillä inkaraunioilla. Jännittävintä oli seikkailla raunioiden ahtaissa ja pimeissä tunneleissa, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Matkalla takaisin keskustaan pysähdyin nauttimaan tuorepuristetun appelsiini-porkkanamehun ja tutustuin kolmeen hurmaavaan tsekkinaiseen. Yksi heistä oli lukenut Paasilinnaa ja kommentoi, että tsekkiläisillä ja suomalaisilla on samanlainen huumorintaju. En voinut kuin olla samaa mieltä ja kerroin naisille heidän muistuttavan tätejäni. Vietimme niin rattoisan hetken yhdessä, että päädyimme ottamaan valokuvia yhdessä. Lähtiessäni yksi naisista pyysi sähköpostiosoitettani ja kävi ilmi, että hänen tyttärensä nimi on Anniina! He lähettivät suomalaisille tädeilleni kovasti terveisiä, minä pistän terveiset menemään teille tässä samalla!
Teehetki.
Raunioilla.
Cusco ja Calle Resbalosa (=liukas). Ihan kuin Granadan Albayzin.
Cuesta de San Blas ja katukoira.
Ihastuttavat tsekkinaiset. Huomatkaa erikokoiset olutpullot!
Parhain terveisin,
Anniina
Saavuimme eilen bussilla Punosta, jossa vietin ihmeelliset 3 päivää vieraillen 3800 m meren pinnan yläpuolella sijaitsevan Titikaka-järven kelluvilla Uros-saarilla sekä Amantaní ja Taquile -nimisillä "oikeilla" saarilla. Uros-saaret ovat pieniä kelluvia ruokorakennelmia. Ilmeisesti niitä asuttavat ihmiset pakenivat alunperin inkoja ja he saivat elellä rauhassa viime vuosikymmeniin saakka. Saaren naiset ovat isoja, pyöreitä ja tummia.
Uroslaiset edustavat eri etnistä alkuperää kuin ketsua ja aimara -ihmiset, joidenkin teorioiden mukaan he tulivat alunperin Polinesiasta, mikä selittäisi esimerkiksi sen, miksi heidän ruokoveneensä muistuttavat kiinalaisia veneitä, kuten joku saarireissullamme kommentoi. Yöksi menimme Amantani-saarelle, jossa majoittauduimme paikallisten perheiden luona. Emäntämme Blanca valmisti meille ruokaa pienessä tulipesässä, jossa poltetaan eukalyptus-puuta. Saaren asukkaat ovat kasvissyöjiä (!) joten minä sain kerrankin syödä kaikkea mitä tarjottiin. Maistoin ensimmäistä kertaa perulaista juustoa, jossa on mielenkiintoinen hiivainen maku. Hyvää oli.
Iltapäivällä teimme hengästyttävän retken saaren korkeimmalle paikalle, jossa sijaitsee auringon ja kuun temppelit. Nämä temppelit avataan kerran vuodessa helmikuun alussa ja niissä suoritetaan rituaalimenoja maskuliiniselle Pachatata ja feminiiniselle Pachamama -jumalille hyvän sadon takaamiseksi. Ilma on ohutta näillä korkeuksilla, joten yksinkertainen portaidenkin kiipeäminen saa olon tuntumaan raihnaiseksi. Olen kuitenkin säästynyt pahemmilta vuoristotauti-oireilta. Lieneekö syynä homeopaattiset arnika-pillerit vai kokatee, jonka sanotaan olevan paras lääke korkeuden aiheuttamalle pahoinvoinnille.
Illalla meidät puettiin saaren perinneasuihin ja vietiin tanssisaliin, jossa paikalliset pojat soittivat vuoristomusiikkia. Minutkin vedettiin villiin piiritanssiin, josta hädin tuskin selvisin ohuen ilman ja puristavien, raskaiden vaatteiden imiessä mehut. Yön nukuimme noin 5 peiton alla, tuulen ulistessa nurkissa.
Uros-saarten naisia
Maisemaa Amantaní-saarella. Paikalta näkee Boliviaan saakka ja kaukaisuudessa siintävät lumihuippuiset Andit, jotka sekoittuvat valkoisiin pilviin. Henkeäsalpaavaa!
Paikallinen tyttö tanssii aurinkotemppelin edustalla, joka perinteen mukaan täytyy kiertää kolme kertaa vastapäivään samalla kun pyytää terveyttä, elämää ja työtä.
Emäntämme Blanca ja amerikkalainen Adrienne puettuna Amantaní-saaren vaatteisiin. Blancan mies on tehnyt valkoisten paitojen brodeeraukset!
Tähän päivään: Cusco on mystinen paikka, jonne suurin osa turisteista tulee vieraillakseen Machu Picchulla. Tämä mahtava inkakaupunki on ja pysyy toistaiseksi kiinni rankkasateiden aiheuttamien vaurioiden vuoksi, mikä puolestaan aiheuttaa miljoonavahinkoja Cuscon turismille. Kaupungissa on kuitenkin niin paljon muutakin nähtävää, että minunkin vierailuni saattaa hyvinkin venyä pidemmäksi kuin odotin. Bolivia kutsuisi jo, mutta tästä kaupungista tulee olla vaikea lähteä.
Tänään joimme herkulliset mango-kokateet Slowfood-liikkeen palkitsemassa luomukahvilassa, joka on erikoistunut koka-tuotteisiin. Tarjolla oli muun muassa lukematon määrä erilaisia suklaita, joidenm raaka-aineet tulevat kaakaopapuja myöten omistajien omilta plantaaseilta Cuscon pohjoispuolelta. Meitä palveli paikan perulainen perustaja, joka puhuu sujuvasti espanjan lisäksi portugalia, ranskaa, englantia, japania ja jotain kuudetta kieltä, joka jäi epäselväksi.
Teen juonnin lomassa tutustuin kahvilan tarjoamaan kirjallisuuteen ja opin muun muassa, että koka-lehdessä on A- ja C vitamiinia, proteiinia, kuituja, rautaa ja muita ravintoarvokkaita aineita. Lehdet sisältävät 0,5-1,1 % kokaiinia, joka aktivoituu syljen voimasta kun lehtiä pureskelee. Nämä alkaloidit polttavat maksassa olevaa rasvaa ja muuttavat sen glukoosiksi eli energiasta. Koka-lehdet muun muassa pitävät nälän loitolla ja auttavat vuoristotaudin oireisiin. Koka on Perun kansalliskasvi, eikä kyseessä ole huume. Täällä lapsillekin tarjotaan koka-teetä eikä sillä ole mitään havaittavia vaikutuksia. Selailin myös kirjaa Coca Colan historiasta, ja opin, että tämän kasviuutejuoman nimikkoraaka-aineet ovat koka-lehdet ja afrikkalainen kofeiinia sisältävä kola-pähkinä. Coca Colan valmistuksessa käytetään edelleen koka-pensaan lehtiä, mutta niistä poistetaan kokaiini ennen valmistusta.
Vierailin tänään myös Saqsayhuamán-nimisillä inkaraunioilla. Jännittävintä oli seikkailla raunioiden ahtaissa ja pimeissä tunneleissa, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Matkalla takaisin keskustaan pysähdyin nauttimaan tuorepuristetun appelsiini-porkkanamehun ja tutustuin kolmeen hurmaavaan tsekkinaiseen. Yksi heistä oli lukenut Paasilinnaa ja kommentoi, että tsekkiläisillä ja suomalaisilla on samanlainen huumorintaju. En voinut kuin olla samaa mieltä ja kerroin naisille heidän muistuttavan tätejäni. Vietimme niin rattoisan hetken yhdessä, että päädyimme ottamaan valokuvia yhdessä. Lähtiessäni yksi naisista pyysi sähköpostiosoitettani ja kävi ilmi, että hänen tyttärensä nimi on Anniina! He lähettivät suomalaisille tädeilleni kovasti terveisiä, minä pistän terveiset menemään teille tässä samalla!
Teehetki.
Raunioilla.
Cusco ja Calle Resbalosa (=liukas). Ihan kuin Granadan Albayzin.
Cuesta de San Blas ja katukoira.
Ihastuttavat tsekkinaiset. Huomatkaa erikokoiset olutpullot!
Parhain terveisin,
Anniina
perjantai 12. helmikuuta 2010
Colca Canyon
Palasin eilen 3 päivän vaellukselta maailman syvimmäksi kehutulta kanjonilta. Aloitimme huipulta, laskeuduimme alas, kiersimme ja kiipesimme takaisin ylös 3 päivän aikana. Olin eilen retken päättyessä niin uupunut, että istuin horkassa viltin alla kolmen tunnin matkan takaisin keskustaan enkä jaksanut välittää, vaikka maisema vilisi alpakka- ja laamalaitumia ja matkalla poikkesimme lähes 5000 m:n korkeudessa, joka oli pimeydessä, koleudessa ja aavemmaisuudessaan kuin olisi astunut kuun kamaralle.
Perulaiset ovat todella aamuvirkkua kansaa. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kohti vuoria klo 3 aamuyöstä, ja heti kun valkeni, alkoi maisemassa erottumaan ihmisiä. Tien laidat täyttyvät aikaisin aamulla maalaisista, jotka matkaavat torille myymään tuotteitaan. Perussa mennään nukkumaan aikaisin ja herätään aikaisin - täysi kontrasti viimeisille viidelle Espanjassa vietetylle kuukaudelle. Tässä maassa on vaikea löytää ravintolaa, joka olisi auki siihen aikaan kun minä olen Espanjassa tottunut illallistamaan. Tämän viikon aikana olen painunut pehkuihin klo 20-21 ja herännyt klo 3, 5 tai 7...
Viimeisen kolmen päivän aikana olen nähnyt niin paljon ihmeellistä, etten tiedä mistä aloittaa kuvailemisen. Tässä joitakin valokuvia reissulta:
Matkalla teimme useita pysähdyksiä näköalapaikoille, joista saattoi ihailla kondori-kotkien lentoa. Kaikki koettivat saada täydellistä otosta näistä uljaista linnuista, mikä oli mahdotonta. Lopulta parhaat kotkakuvat otettiin viimeisenä päivänä ennen lähtö ravintolan seinälle ripustetuista tauluista.
Varsinainen vaellus alkoi Cabanaconden kylästä, jossa juhlittiin helmikuun karnevaaleja. Värikkäät kitsch-koristeet kuuluvat asiaan. Kuvan asetelmassa on Perun lipun värit.
Naiset olivat pukeutuneet perinnevaatteisiinsa, orkesteri soitti ja pommit paukkuivat.
Paikallinen pikkupoika tahtoi leikkiä kamerallani ja poseerasi itsekin pariin kuvaan. Valitettavasti herran itsensä ottamat kuvat ovat aika sattumanvaraisia ja oli vähällä, ettei hän pyyhkinyt koko kamerani muistia.
Tässä vielä hyvissä voimissa ennen taipaleen alkua. Taustalla tummia pilviä. Meillä oli tuuria, sillä vaikka sadetta oli luvattu kaikille päiville, vain vaelluksen ensimmäisenä päivänä tuli vettä.
Tiimiämme, johon kuului yhteensä 9 henkeä, minun lisäkseni kaikki joko perulaisia, chileläisiä tai espanjalaisia. Minun täytyi välillä purra tosissani hammasta, etten olisi menettänyt hermojani vanhemman espanjalaisnaisen kanssa, joka valitti joka asiasta. Välillä ihan hävetti hänen puolestaan... Olisi kurjaa olla niin ylipäänsä kaikkeen tyytymätön ihminen, en ymmärrä miksi hän on ylipäänsä lähtenyt reissaamaan. Hänen asenteensa tuntui olevan se, että kaiken pitäisi olla juuri niin kuin kotona ja kaiken lisäksi ilmaista tai hyvin hyvin halpaa (siis halvempaa kuin Perussa jo valmiiksi on). Tämä rouva majailee samassa hostellissa kanssani, joten marmatusta olen kuullut jo viiden päivän ajan.
Kaikista sympaattisimpia retkikumppaneita olivat Laula ja Sergio, perulaiset äiti ja 11-vuotias poika. Sergio teki vaikutuksen reippaudellaan ja yleissivistyksellään. Hän osasi kertoa Suomen naapurimaat!
Ensimmäinen vaelluspäivä oli lähes kokonaan laskeutumista alas kanjoniin. Meidän ryhmämme teki oppaamme hitausennätyksen: kolmen tunnin sijaan onnistuimme tuhlaamaan matkaan viisi! Aina silloin tällöin piti pysähtyä päästämään ohi muuleja ja hevosia.
Vihdoin sillalla, jonka jälkeen oli jäljellä enää lyhyt nousu majapaikkaan. Kuvassa vasemmalla näkyvä pariskunta oli Chilestä. Tyttö vaelsi täysin ilman kantamuksia kun taas poika kantoi koko matkan täyteen ahdettua 60 litran rinkkaa, jonka täytyi painaa 15 kiloa.
Tällaiseen paratiisiin keskellä ei-mitään saavuimme yöpymään ensimmäisenä päivänä.
Aurinko laskee kello 19 eikä sähköä ole, joten pimeän jälkeen ei ole enää paljon muuta tekemistä kuin mennä nukkumaan.
Toinen päivä oli helpohko neljän tunnin kävely, jonka määränpää oli ihan oikea keidas pauhaavan joen kupeessa. Altaaseen virtasi jatkuvasti vesi, vuorilta oletan.
Palmun rungosta kaiverrettuja nojatuoleja.
Viimeisenä aamuna lähdimme kiipeämään klo 5 aamulla. Nousua oli yhteensä 1200 metriä, joka mutkitteli ylös 5,5 km:n pituisen reitin. Minulla kesti urakassa kolme tuntia, vähemmän kuin olisin rapakunnostani kuvitellut. Taitoin matkan yksin, pilvet seuranani.
Kello oli 8:20 aamulla kun saavuin huipulle. Olo oli kuin voittajalla. Hikoilin reissun aikana enemmän kuin ehkä koskaan elämässäni, t-paita tippui vettä. Puolivälissä matkaa alaspäin laskeutuva perulaisperhe pysähtyi kannustamaan minua ja isä kaivoi vaimonsa repusta sitruunakaramelleja, jotka auttavat väsymystä vastaan.
Kun kaikki vihdoin saapuivat perille, menimme aamupalalle samaan Cabanaconden kylään, josta matkamme alkoi. Kuten eräs seurueestamme totesi, ne kolme päivää jotka olimme olleet pois ravintolasta tuntuivat pikemminkin kuukaudelta.
Aamupalan jälkeen matkustimme La Caleran kuumille lähteille, joissa lilluessa kiristyneet lihakset rentoutuivat mukavasti. Vierailimme myös kylässä, jossa minut vedettiin tällaiseen yllättävään tilanteeseen. Alpakka aivasti päälleni eikä köydenpätkään sidottu kotkaparka tahtonut pysytellä aloillaan.
Hasta la proxima!
eli siis ensi kertaan,
Anniina
Perulaiset ovat todella aamuvirkkua kansaa. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kohti vuoria klo 3 aamuyöstä, ja heti kun valkeni, alkoi maisemassa erottumaan ihmisiä. Tien laidat täyttyvät aikaisin aamulla maalaisista, jotka matkaavat torille myymään tuotteitaan. Perussa mennään nukkumaan aikaisin ja herätään aikaisin - täysi kontrasti viimeisille viidelle Espanjassa vietetylle kuukaudelle. Tässä maassa on vaikea löytää ravintolaa, joka olisi auki siihen aikaan kun minä olen Espanjassa tottunut illallistamaan. Tämän viikon aikana olen painunut pehkuihin klo 20-21 ja herännyt klo 3, 5 tai 7...
Viimeisen kolmen päivän aikana olen nähnyt niin paljon ihmeellistä, etten tiedä mistä aloittaa kuvailemisen. Tässä joitakin valokuvia reissulta:
Matkalla teimme useita pysähdyksiä näköalapaikoille, joista saattoi ihailla kondori-kotkien lentoa. Kaikki koettivat saada täydellistä otosta näistä uljaista linnuista, mikä oli mahdotonta. Lopulta parhaat kotkakuvat otettiin viimeisenä päivänä ennen lähtö ravintolan seinälle ripustetuista tauluista.
Varsinainen vaellus alkoi Cabanaconden kylästä, jossa juhlittiin helmikuun karnevaaleja. Värikkäät kitsch-koristeet kuuluvat asiaan. Kuvan asetelmassa on Perun lipun värit.
Naiset olivat pukeutuneet perinnevaatteisiinsa, orkesteri soitti ja pommit paukkuivat.
Paikallinen pikkupoika tahtoi leikkiä kamerallani ja poseerasi itsekin pariin kuvaan. Valitettavasti herran itsensä ottamat kuvat ovat aika sattumanvaraisia ja oli vähällä, ettei hän pyyhkinyt koko kamerani muistia.
Tässä vielä hyvissä voimissa ennen taipaleen alkua. Taustalla tummia pilviä. Meillä oli tuuria, sillä vaikka sadetta oli luvattu kaikille päiville, vain vaelluksen ensimmäisenä päivänä tuli vettä.
Tiimiämme, johon kuului yhteensä 9 henkeä, minun lisäkseni kaikki joko perulaisia, chileläisiä tai espanjalaisia. Minun täytyi välillä purra tosissani hammasta, etten olisi menettänyt hermojani vanhemman espanjalaisnaisen kanssa, joka valitti joka asiasta. Välillä ihan hävetti hänen puolestaan... Olisi kurjaa olla niin ylipäänsä kaikkeen tyytymätön ihminen, en ymmärrä miksi hän on ylipäänsä lähtenyt reissaamaan. Hänen asenteensa tuntui olevan se, että kaiken pitäisi olla juuri niin kuin kotona ja kaiken lisäksi ilmaista tai hyvin hyvin halpaa (siis halvempaa kuin Perussa jo valmiiksi on). Tämä rouva majailee samassa hostellissa kanssani, joten marmatusta olen kuullut jo viiden päivän ajan.
Kaikista sympaattisimpia retkikumppaneita olivat Laula ja Sergio, perulaiset äiti ja 11-vuotias poika. Sergio teki vaikutuksen reippaudellaan ja yleissivistyksellään. Hän osasi kertoa Suomen naapurimaat!
Ensimmäinen vaelluspäivä oli lähes kokonaan laskeutumista alas kanjoniin. Meidän ryhmämme teki oppaamme hitausennätyksen: kolmen tunnin sijaan onnistuimme tuhlaamaan matkaan viisi! Aina silloin tällöin piti pysähtyä päästämään ohi muuleja ja hevosia.
Vihdoin sillalla, jonka jälkeen oli jäljellä enää lyhyt nousu majapaikkaan. Kuvassa vasemmalla näkyvä pariskunta oli Chilestä. Tyttö vaelsi täysin ilman kantamuksia kun taas poika kantoi koko matkan täyteen ahdettua 60 litran rinkkaa, jonka täytyi painaa 15 kiloa.
Tällaiseen paratiisiin keskellä ei-mitään saavuimme yöpymään ensimmäisenä päivänä.
Aurinko laskee kello 19 eikä sähköä ole, joten pimeän jälkeen ei ole enää paljon muuta tekemistä kuin mennä nukkumaan.
Toinen päivä oli helpohko neljän tunnin kävely, jonka määränpää oli ihan oikea keidas pauhaavan joen kupeessa. Altaaseen virtasi jatkuvasti vesi, vuorilta oletan.
Palmun rungosta kaiverrettuja nojatuoleja.
Viimeisenä aamuna lähdimme kiipeämään klo 5 aamulla. Nousua oli yhteensä 1200 metriä, joka mutkitteli ylös 5,5 km:n pituisen reitin. Minulla kesti urakassa kolme tuntia, vähemmän kuin olisin rapakunnostani kuvitellut. Taitoin matkan yksin, pilvet seuranani.
Kello oli 8:20 aamulla kun saavuin huipulle. Olo oli kuin voittajalla. Hikoilin reissun aikana enemmän kuin ehkä koskaan elämässäni, t-paita tippui vettä. Puolivälissä matkaa alaspäin laskeutuva perulaisperhe pysähtyi kannustamaan minua ja isä kaivoi vaimonsa repusta sitruunakaramelleja, jotka auttavat väsymystä vastaan.
Kun kaikki vihdoin saapuivat perille, menimme aamupalalle samaan Cabanaconden kylään, josta matkamme alkoi. Kuten eräs seurueestamme totesi, ne kolme päivää jotka olimme olleet pois ravintolasta tuntuivat pikemminkin kuukaudelta.
Aamupalan jälkeen matkustimme La Caleran kuumille lähteille, joissa lilluessa kiristyneet lihakset rentoutuivat mukavasti. Vierailimme myös kylässä, jossa minut vedettiin tällaiseen yllättävään tilanteeseen. Alpakka aivasti päälleni eikä köydenpätkään sidottu kotkaparka tahtonut pysytellä aloillaan.
Hasta la proxima!
eli siis ensi kertaan,
Anniina
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Eilinen oli tärkeä päivä Perussa
Lauantaina nimittäin juhlittiin kansallista Pisco Sour -päivää. Pisco sour on drinkki, jonka pääosassa on perulainen koskenkorva eli rypälemäskistä valmistettu pisco. Piscoon sekoitetaan munavalkuaista, sitruunamehua ja vähän muita aineksia ja voilá: perulaisten ylpeys on valmis.
Eilen Nazcan pääaukiolla järjestettiin pisco sour -kilpailu, johon osallistui n. 10 baarimikkoa Nazcan ravintoloista. Jokainen valmisti vuorollaan versionsa juomasta ja viisihenkinen tuomaristo maisteli tuotokset. Väliajalla nähtiin ja kuultiin perulaista kansanmusiikkia ja tanssiesityksiä. Erään laulun kerosäe oli: "peruano sí, chileno no" eli perulainen kyllä, chileläinen ei. Lienee turhaa sanoa, että näiden naapurimaiden välillä on pienta kärhämää..
Tässä Pisco sour -resepti, jonka kopioin juhlassa jaetusta pamfletista:
-3 unssia piscoa
-1 unssi tuorepuristettua vihreän sitruunan mehua (onkohan tämä lime?)
-1 unssi kumisiirappia (jarabe de goma)
-1 munanvalkuainen
-7 jääkuutiota
-1-2 tippaa angosturaa
Ainekset sekoitetaan shakerissa ja kaadetaan lasiin, jolloin pinnalle muodostuu valkoinen vaahto. Koristellaan angosturalla tai jauhetulla kanelilla.
Join eilen ensimmäisen Pisco Sourini ja hyväähän se oli. Kokemuksesta vielä erityislaatuisemman teki ravintola, jonka omistaja oli feminiinisesti lespaava perulaismies, koko paikka koristeltu värikkäillä tekokukilla ja äänentoistolaitteista jytkysi eurodance hitit 90-luvun alkupuoliskolta.
En ole Perussa ollessani saanut pahaa ruokaa. Jälleen uuden lempiruokalajin olen löytänyt täällä Nazcassa: papas a la huacaína. Keitettyjä perunoita lievästi tulisessa juustokastikkeessa, toimii. Mahani ei vaan oikein arvosta näitä kaikkia uusia erikoisuuksia.
Olen eilisaamuisen pienlentokoneajelun jälkeen voinut huonosti ja maha on sekaisin. Kaksi espanjalaistyttöä, jotka ovat sattumalta seuranneet tismalleen samaa reittiä kun minä ja yöpyneet samoissa paikoissa ovat myös sairaita. Minä syytän merenelävä-cevicheä, jota me kaikki söimme edellisessä paikassa Paracasissa. Hostellin emäntän varoittikin, etteivät merenelävät sovi turistien vatsalle, mutta minä tilasin annoksen vahingossa.
Eilinen Nazca-linjat lento oli kokemus sinänsä, en ole koskaan lentänyt pienkoneen kyydissä. Kuviot erottuivat selkeästi maastosta ja sää oli tyyni, joten tuuli ei riepotellut pikkukonetta. Minulla tuli kuitenkin loppumatkasta niin paha olo, etten voinut kuin pitää silmät kiinni ja toivoa, että pyöritys loppuisi kohta. Kiersimme 13 kuviota, kaikki sekä vasemmalta että oikealta puolelta, ja välillä ikkunasta näkyi pelkkää sinitaivasta. Olo oli kuin karusellissa ja vuoristoradassa yhtä aikaa. Kun pääsin ulos koneesta, hoipperoin vessaan. Peilistä näin naamani, joka oli vielä paljon valkoisempi kuin normaalisti..
Toivottavasti maha rauhoittuu, sillä klo 21.30 otan yöbussin Arequipaan. Bussissa on wc, mutta siellä ei saa käydä isommilla asioilla - kaikki nimittäin tiputetaan suoraan maantielle. Ostin paikallisesta luontaistuotekaupasta yrttejä, jotka on tarkoitettu juuri kyseisiin vaivoihin. Uutan niistä teetä ja katsotaan miten käy.
Terkui,
Anniina
Eilen Nazcan pääaukiolla järjestettiin pisco sour -kilpailu, johon osallistui n. 10 baarimikkoa Nazcan ravintoloista. Jokainen valmisti vuorollaan versionsa juomasta ja viisihenkinen tuomaristo maisteli tuotokset. Väliajalla nähtiin ja kuultiin perulaista kansanmusiikkia ja tanssiesityksiä. Erään laulun kerosäe oli: "peruano sí, chileno no" eli perulainen kyllä, chileläinen ei. Lienee turhaa sanoa, että näiden naapurimaiden välillä on pienta kärhämää..
Tässä Pisco sour -resepti, jonka kopioin juhlassa jaetusta pamfletista:
-3 unssia piscoa
-1 unssi tuorepuristettua vihreän sitruunan mehua (onkohan tämä lime?)
-1 unssi kumisiirappia (jarabe de goma)
-1 munanvalkuainen
-7 jääkuutiota
-1-2 tippaa angosturaa
Ainekset sekoitetaan shakerissa ja kaadetaan lasiin, jolloin pinnalle muodostuu valkoinen vaahto. Koristellaan angosturalla tai jauhetulla kanelilla.
Join eilen ensimmäisen Pisco Sourini ja hyväähän se oli. Kokemuksesta vielä erityislaatuisemman teki ravintola, jonka omistaja oli feminiinisesti lespaava perulaismies, koko paikka koristeltu värikkäillä tekokukilla ja äänentoistolaitteista jytkysi eurodance hitit 90-luvun alkupuoliskolta.
En ole Perussa ollessani saanut pahaa ruokaa. Jälleen uuden lempiruokalajin olen löytänyt täällä Nazcassa: papas a la huacaína. Keitettyjä perunoita lievästi tulisessa juustokastikkeessa, toimii. Mahani ei vaan oikein arvosta näitä kaikkia uusia erikoisuuksia.
Olen eilisaamuisen pienlentokoneajelun jälkeen voinut huonosti ja maha on sekaisin. Kaksi espanjalaistyttöä, jotka ovat sattumalta seuranneet tismalleen samaa reittiä kun minä ja yöpyneet samoissa paikoissa ovat myös sairaita. Minä syytän merenelävä-cevicheä, jota me kaikki söimme edellisessä paikassa Paracasissa. Hostellin emäntän varoittikin, etteivät merenelävät sovi turistien vatsalle, mutta minä tilasin annoksen vahingossa.
Eilinen Nazca-linjat lento oli kokemus sinänsä, en ole koskaan lentänyt pienkoneen kyydissä. Kuviot erottuivat selkeästi maastosta ja sää oli tyyni, joten tuuli ei riepotellut pikkukonetta. Minulla tuli kuitenkin loppumatkasta niin paha olo, etten voinut kuin pitää silmät kiinni ja toivoa, että pyöritys loppuisi kohta. Kiersimme 13 kuviota, kaikki sekä vasemmalta että oikealta puolelta, ja välillä ikkunasta näkyi pelkkää sinitaivasta. Olo oli kuin karusellissa ja vuoristoradassa yhtä aikaa. Kun pääsin ulos koneesta, hoipperoin vessaan. Peilistä näin naamani, joka oli vielä paljon valkoisempi kuin normaalisti..
Toivottavasti maha rauhoittuu, sillä klo 21.30 otan yöbussin Arequipaan. Bussissa on wc, mutta siellä ei saa käydä isommilla asioilla - kaikki nimittäin tiputetaan suoraan maantielle. Ostin paikallisesta luontaistuotekaupasta yrttejä, jotka on tarkoitettu juuri kyseisiin vaivoihin. Uutan niistä teetä ja katsotaan miten käy.
Terkui,
Anniina
lauantai 6. helmikuuta 2010
Olo oli kuin Kultakutrilla
kun valitsin itselleni sänkyä jälleen uudesta hostellista. Istuin jokaisen päälle todetakseni, että yksi oli liian kova, toinen aivan liian joustava, kolmas liian lähellä vieruskaveria (Jospa hän vaikka kuorsaa?)... Ikkunasta kuului kukonlaulua kun rojautin rinkkani neljännen päälle, joka oli sopivasti kaikkea yllä mainituista, muttei mitään liikaa.
Heräsin aamulla Paracasista klo 6 ja klo 7:45 olimme jonossa laiturilla noin sadan muun turistin kanssa. Aurinko paahtoi väkivaltaisesti jo tuohon aikaan aamusta, mutta ylpeyteni kielsi minua ostamasta Islas Ballestas -kalastajahattua, joita useat innokkaat myyjät kaupustelivat ja joita vielä useammat turistit ympärilläni kantoivat.
Parin tunnin pikavenekierroksella näimme ensin geoglyfin (minulle elämäni ensimmäinen, vaikka paljon niistä olen kuullut - onhan entisen harjoittelupaikkani johtaja juurikin näihin kuvioihin erikoistunut arkeologi. Itse saarella saimme ihastella, tosin veneestä käsin, merileijonia, pieniä pingviinejä, pelikaaneja ja muita tämän suojellun saaren erikoisuuksia. Linnunkakan haju oli huu-maa-va.
Saarella on kaksi vakituista asukasta, jotka suojelevat pienen karikkosaaren ekosysteemiä, mutta kerran 5-8 vuodessa saarelle saapuu n. 150 miestä rapsuttamaan linnunkakat talteen kallioista. Kuonassa on niin korkea nitriittipitoisuus, että se on erinomaista lannoitetta...
Kun kierros päättyi, kello oli vasta kymmenen, ja minua oli jo todella alkanut tympiä se, että tässä Paracasin pikkukylässä kaikki vaan koettivat kaupata jotain. Lisäksi paikan hostellitarjonta ei ollut mitenkään loistokasta - lieneekö syynä parin vuoden takainen maanjäristys, joka tuhosi hyvän osan lähellä sijaitsevaa Piscon kaupunkia. Minulla ja itävaltalaistytöllä, jonka kanssa kylään saavuin, kävi tuuri kun saimme tuplahuoneen suihkulla (jossa lämmin vesi!) erittäin mukavalta majatalonpitäjältä, mutta Evelyn, itävaltalainen, oli jatkamassa matkaa, eikä minua huvittanut maksaan yksin tuplahuoneen hintaa.
Niinpä hyppäsin bussiin ja saavuin Nazcaan joka on kuuluisa geoglyfeistään. Harkitsen juuri ostanko $60 kustantavan pienkonelennon, joka näiden maahan uurrettujen linjojen yli lentää..
Hostelli, jonka kiireessä puhelimitse varasin ennen kuin lähdin Paracasista on aivan täydellinen: vieraita on tällä hetkellä vaan 7 ja käytössämme on 2 tietokonetta internetillä, televisio ja DVD-soitin, elokuvia, keittiö, katettu sisäpiha, suihkut huoneessa ja jopa pieni uima-allas. Hostellihenkilökunta tuli hakemaan minut bussiasemalta nimikyltin kanssa (nauraisin itsekin sille, kuinka turistimaiselle tuo kuulostaa, mutta täällä on oikeasti hyvä olla varovainen, kenen kyytiin nousee) ja respan seinällä komeilee sertifikaatti, jonka mukaan paikka on palkittu parhaasta hostellihenkilökunnasta viime vuonna. Helppo uskoa. Koko komeus kustantaa 15 solea, eli 3,5 euroa /yö, josta olisin vielä voinut varmasti tinkiä jos olisin kehdannut. Saan kuitenkin tuostakin summasta 10 % alennusta jos rekisteröidyn ilmaiseksi Hola-ketjun jäseneksi.
Täällä on hyvä ottaa iisisti pari päivää ja suunnitella tulevaa reittiä. Olen huomannut että oma matkaoppaani nimeltä Rough Guide, joka kattaa kaikki Etelä Amerikan maat, on erittäin suurpiirteinen. Tässä hostellissa on kuitenkin kirjastollinen parempia ja yksityiskohtaisempia Lonely Planet -oppaita, joihin tutustua.
Heräsin aamulla Paracasista klo 6 ja klo 7:45 olimme jonossa laiturilla noin sadan muun turistin kanssa. Aurinko paahtoi väkivaltaisesti jo tuohon aikaan aamusta, mutta ylpeyteni kielsi minua ostamasta Islas Ballestas -kalastajahattua, joita useat innokkaat myyjät kaupustelivat ja joita vielä useammat turistit ympärilläni kantoivat.
Parin tunnin pikavenekierroksella näimme ensin geoglyfin (minulle elämäni ensimmäinen, vaikka paljon niistä olen kuullut - onhan entisen harjoittelupaikkani johtaja juurikin näihin kuvioihin erikoistunut arkeologi. Itse saarella saimme ihastella, tosin veneestä käsin, merileijonia, pieniä pingviinejä, pelikaaneja ja muita tämän suojellun saaren erikoisuuksia. Linnunkakan haju oli huu-maa-va.
Saarella on kaksi vakituista asukasta, jotka suojelevat pienen karikkosaaren ekosysteemiä, mutta kerran 5-8 vuodessa saarelle saapuu n. 150 miestä rapsuttamaan linnunkakat talteen kallioista. Kuonassa on niin korkea nitriittipitoisuus, että se on erinomaista lannoitetta...
Kun kierros päättyi, kello oli vasta kymmenen, ja minua oli jo todella alkanut tympiä se, että tässä Paracasin pikkukylässä kaikki vaan koettivat kaupata jotain. Lisäksi paikan hostellitarjonta ei ollut mitenkään loistokasta - lieneekö syynä parin vuoden takainen maanjäristys, joka tuhosi hyvän osan lähellä sijaitsevaa Piscon kaupunkia. Minulla ja itävaltalaistytöllä, jonka kanssa kylään saavuin, kävi tuuri kun saimme tuplahuoneen suihkulla (jossa lämmin vesi!) erittäin mukavalta majatalonpitäjältä, mutta Evelyn, itävaltalainen, oli jatkamassa matkaa, eikä minua huvittanut maksaan yksin tuplahuoneen hintaa.
Niinpä hyppäsin bussiin ja saavuin Nazcaan joka on kuuluisa geoglyfeistään. Harkitsen juuri ostanko $60 kustantavan pienkonelennon, joka näiden maahan uurrettujen linjojen yli lentää..
Hostelli, jonka kiireessä puhelimitse varasin ennen kuin lähdin Paracasista on aivan täydellinen: vieraita on tällä hetkellä vaan 7 ja käytössämme on 2 tietokonetta internetillä, televisio ja DVD-soitin, elokuvia, keittiö, katettu sisäpiha, suihkut huoneessa ja jopa pieni uima-allas. Hostellihenkilökunta tuli hakemaan minut bussiasemalta nimikyltin kanssa (nauraisin itsekin sille, kuinka turistimaiselle tuo kuulostaa, mutta täällä on oikeasti hyvä olla varovainen, kenen kyytiin nousee) ja respan seinällä komeilee sertifikaatti, jonka mukaan paikka on palkittu parhaasta hostellihenkilökunnasta viime vuonna. Helppo uskoa. Koko komeus kustantaa 15 solea, eli 3,5 euroa /yö, josta olisin vielä voinut varmasti tinkiä jos olisin kehdannut. Saan kuitenkin tuostakin summasta 10 % alennusta jos rekisteröidyn ilmaiseksi Hola-ketjun jäseneksi.
Täällä on hyvä ottaa iisisti pari päivää ja suunnitella tulevaa reittiä. Olen huomannut että oma matkaoppaani nimeltä Rough Guide, joka kattaa kaikki Etelä Amerikan maat, on erittäin suurpiirteinen. Tässä hostellissa on kuitenkin kirjastollinen parempia ja yksityiskohtaisempia Lonely Planet -oppaita, joihin tutustua.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Karistin tänään kaupungin pölyt
ja karautin Limasta bussilla rannikkoa pitkin etelään. Nyt istun nettikahviassa pienessä kalastajakylä/turistiresortissa nbimeltä Paracas. Turisteja täällä ei olisi ilman lähettyvillä sijaitsevia Ballestas-saaria, jotka tunnetaan myös nimellä köyhän miehen Galapagos.
Kolme päivää Limassa sai riittää, vaikka myönnän, etten nähnyt kaupungista paljoakaan. Mieli teki rauhallisimmille vesille, pois suurkaupungin hälystä.
Olen tähän mennessä löytänyt uuden lempiruoan perulaisesta erikoisuudesta cevichesta, joka on sitruunamehulla kypsytettyä kalaa. Varsinaista herkkua, vaikka eilen ensimmäistä annostani syödessä erehdyin puraisemaan aimo palan punaista paprikaa, jota luulin makeaksi, mutta joka olikin tulisempi kuin mikään. Hyvä tovi meni nielskellessä, silmät valui ja korvissa asti poltti. Olin kai sen verran tuskaisen näköinen, että naapuripöydistäkin puututtiin peliin ja koetettiin neuvoa, miten poltteen saisi laskemaan. "Tyttöhän pitää opettaa syömään cevicheä." Toinen ilahduttava uutuus on chincha, tummanpunaisesta maissista tehty makea mehu. Täällä sitä myydään joka kadunkulmassa ja mausta tulee mieleen -yllättäen kyllä- glögi, tai pimemminkin hehkuviini. Tuoreet mangot ovat myös taivaallisia, tumman keltaisia, makeita ja mehukkaampia kuin koskaan aikaisemmin maistamani.
Perulaiset ovat ihastuttavia ihmisiä kun heidän kanssaan alkaa juttusille. Eilen kaupungissa seuraamme lyöttäytyi paikallinen 19-vuotias opiskelijatyttö, joka oli kovin kiinnostunut tutustumaan. Annoin erotessamme hänelle sähköpostiosoitteeni, ja pari tuntia myöhemmin inboxissani oli jo viesti, jossa hän luetteli lempikirjallisuuttaan ja faktoja Suomesta, juuri internetistä ongittuja kai.
Paljon terveisiä,
Anniina
Kolme päivää Limassa sai riittää, vaikka myönnän, etten nähnyt kaupungista paljoakaan. Mieli teki rauhallisimmille vesille, pois suurkaupungin hälystä.
Olen tähän mennessä löytänyt uuden lempiruoan perulaisesta erikoisuudesta cevichesta, joka on sitruunamehulla kypsytettyä kalaa. Varsinaista herkkua, vaikka eilen ensimmäistä annostani syödessä erehdyin puraisemaan aimo palan punaista paprikaa, jota luulin makeaksi, mutta joka olikin tulisempi kuin mikään. Hyvä tovi meni nielskellessä, silmät valui ja korvissa asti poltti. Olin kai sen verran tuskaisen näköinen, että naapuripöydistäkin puututtiin peliin ja koetettiin neuvoa, miten poltteen saisi laskemaan. "Tyttöhän pitää opettaa syömään cevicheä." Toinen ilahduttava uutuus on chincha, tummanpunaisesta maissista tehty makea mehu. Täällä sitä myydään joka kadunkulmassa ja mausta tulee mieleen -yllättäen kyllä- glögi, tai pimemminkin hehkuviini. Tuoreet mangot ovat myös taivaallisia, tumman keltaisia, makeita ja mehukkaampia kuin koskaan aikaisemmin maistamani.
Perulaiset ovat ihastuttavia ihmisiä kun heidän kanssaan alkaa juttusille. Eilen kaupungissa seuraamme lyöttäytyi paikallinen 19-vuotias opiskelijatyttö, joka oli kovin kiinnostunut tutustumaan. Annoin erotessamme hänelle sähköpostiosoitteeni, ja pari tuntia myöhemmin inboxissani oli jo viesti, jossa hän luetteli lempikirjallisuuttaan ja faktoja Suomesta, juuri internetistä ongittuja kai.
Paljon terveisiä,
Anniina
tiistai 2. helmikuuta 2010
Hyvää huomenta Lima
Klo on 8 aamulla, mutta olen ollut hereillä jo muutaman tunnin. Nukahdin melko pian edellisen päivitykseni jälkeen ja nukuin sikeästi, mutta aikaeroon kestää kai silti tottua. Täällä kello on siis kuusi tuntia jäljessä Espanjan ajasta, seitsemän Suomen.
Jätin matkalaukullisen tavaroitani Espanjaan, muun muuassa kaksi omistamaani matkapuhelinta ja nyt tilanne on se, ettei minulla on mitään keinoa seurata ajankulua. Rannekellon olen kai omistanut kaksi kertaa elämässäni, toinen katosi mystisesti viikon sisällä siitä kun olin sen joululahjaksi saanut. Täällä minun on kai pakko lähteä metsästämään itselleni jotain ajanmittausvälinettä. Niin romanttista kuin olisikin viettää tämä lomakuukausi vailla tietoisuutta ajasta ja kääntää selkänsä aikatauluille, olisi se käytännössä varmasti hankalaa.
Tarkoitus on matkustaa ja nähdä monia paikkoja, ylittää maiden rajoja. Paikasta toiseen siirtymiset, varsinkin kun ne tapahtuvat kulkuvälineellä, vaativat aikatauluja. Tai niin ainakin meilläpäin ajatellaan. Omaa kokemusta ei vielä ole, mutta olen kuullut, että täällä aikataulut voivat olla hyvin liukuva käsite. Varsinkin Boliviassa kuulemma kannattaa varautua siihen, että junaa voi joutua odottamaan kolmekin päivää. Kello viisi tarkoittaa aikaisintaan kello kahdeksaa. Länsimaisia sellaiset tilanteet tuppaavat stressaamaan.
Juttelin eilen täällä hostellissa urugaylaisten tyttöjen kanssa, jotka olivat viime torstaina pelastautuneet Machu Picchulle vievältä patikointireitiltä, jossa he viettivät viisi päivää jumissa rankkasateiden vuoksi, vailla tietoa siitä milloin pääsisivät pois. He olivat nukkuneet junavaunuissa ja joka päivä oli sanottu, että huomenna juna lähtisi liikkeelle mutta kiskot olivat osittain poikki ja 2 metriä veden alla, joten on aika ilmeistä että "huomenna" on sellaisessa tilanteessa sanahelinää. Lopulta tytöt oli evakuoitu paikalta helikopterilla. Tytöt olivat hyvässä kunnossa, ja sanoivat että jo nyt tilanteelle voi naurahtaa. Minä en kuitenkaan näillä näkymin ole lähtemässä sinne koettamaan onneani.
Tilanne Cuscon lähettyvillä, Machu Picchua ympäröivässä pyhässä laaksossa on nyt poikkeuksellinen, alueelle on julistettu 60 päivän hätätila. Todella harmillista ja sääli myös matkani kannalta, sillä Machu Picchu oli matkasuunnitelmissani, kuten se on kaikkien Perun matkaajien. Toivottavasti itse rauniot eivät kärsi vahingosta samalla tavoin kuin Cuscon alueen turismi.
Joka tapauksessa, ehkä ostan itselleni kellon, mutta kiirettä en aio pitää.
Terveisin,
Anniina
Ps. Juutalaisturistien matkatoimistoa ei löytynyt netistä. Israelilaisia on kuulemma yleisestikin paljon Etelä Amerikassa viettämässä sapattivapaata. Minun polulleni on harvemmin aikaisemmin israelilaisia (kai he sieltä olivat?) sattunut, mutta eilisellä lennolla heitä ei voinut olla huomaamatta. Minullekin koetettiin kaksi kertaa tarjota kosher-ateriaa.
Jätin matkalaukullisen tavaroitani Espanjaan, muun muuassa kaksi omistamaani matkapuhelinta ja nyt tilanne on se, ettei minulla on mitään keinoa seurata ajankulua. Rannekellon olen kai omistanut kaksi kertaa elämässäni, toinen katosi mystisesti viikon sisällä siitä kun olin sen joululahjaksi saanut. Täällä minun on kai pakko lähteä metsästämään itselleni jotain ajanmittausvälinettä. Niin romanttista kuin olisikin viettää tämä lomakuukausi vailla tietoisuutta ajasta ja kääntää selkänsä aikatauluille, olisi se käytännössä varmasti hankalaa.
Tarkoitus on matkustaa ja nähdä monia paikkoja, ylittää maiden rajoja. Paikasta toiseen siirtymiset, varsinkin kun ne tapahtuvat kulkuvälineellä, vaativat aikatauluja. Tai niin ainakin meilläpäin ajatellaan. Omaa kokemusta ei vielä ole, mutta olen kuullut, että täällä aikataulut voivat olla hyvin liukuva käsite. Varsinkin Boliviassa kuulemma kannattaa varautua siihen, että junaa voi joutua odottamaan kolmekin päivää. Kello viisi tarkoittaa aikaisintaan kello kahdeksaa. Länsimaisia sellaiset tilanteet tuppaavat stressaamaan.
Juttelin eilen täällä hostellissa urugaylaisten tyttöjen kanssa, jotka olivat viime torstaina pelastautuneet Machu Picchulle vievältä patikointireitiltä, jossa he viettivät viisi päivää jumissa rankkasateiden vuoksi, vailla tietoa siitä milloin pääsisivät pois. He olivat nukkuneet junavaunuissa ja joka päivä oli sanottu, että huomenna juna lähtisi liikkeelle mutta kiskot olivat osittain poikki ja 2 metriä veden alla, joten on aika ilmeistä että "huomenna" on sellaisessa tilanteessa sanahelinää. Lopulta tytöt oli evakuoitu paikalta helikopterilla. Tytöt olivat hyvässä kunnossa, ja sanoivat että jo nyt tilanteelle voi naurahtaa. Minä en kuitenkaan näillä näkymin ole lähtemässä sinne koettamaan onneani.
Tilanne Cuscon lähettyvillä, Machu Picchua ympäröivässä pyhässä laaksossa on nyt poikkeuksellinen, alueelle on julistettu 60 päivän hätätila. Todella harmillista ja sääli myös matkani kannalta, sillä Machu Picchu oli matkasuunnitelmissani, kuten se on kaikkien Perun matkaajien. Toivottavasti itse rauniot eivät kärsi vahingosta samalla tavoin kuin Cuscon alueen turismi.
Joka tapauksessa, ehkä ostan itselleni kellon, mutta kiirettä en aio pitää.
Terveisin,
Anniina
Ps. Juutalaisturistien matkatoimistoa ei löytynyt netistä. Israelilaisia on kuulemma yleisestikin paljon Etelä Amerikassa viettämässä sapattivapaata. Minun polulleni on harvemmin aikaisemmin israelilaisia (kai he sieltä olivat?) sattunut, mutta eilisellä lennolla heitä ei voinut olla huomaamatta. Minullekin koetettiin kaksi kertaa tarjota kosher-ateriaa.
Turvallisesti Limassa, Tyynenmeren syleilyssa
12 h:n lentomatka sujui kuin siivilla, hehe. Ilman ongelmia siis ja rinkkakin saapui perille. Se painaa muuten 17 kiloa joka on noin 7 kiloa enemman kuin oli tarkoitus pakata mukaan.
Nyt vasyneena mutta tyytyvaisena Limassa hostellissa. Kirjoitan lisaa kunhan paasen rauhoittumaan. Lentokoneessa istuin perulais-italialaisen perheen vieressa. 5-vuotias poika piirsi koko matka kuvia Iberian lentokoneista ja muuta viihdyketta tarjosivat juutalaiset pakettimatkalaiset, joita kone oli pullollaan. Eraan kyseiseen seurueeseen kuuluneen vanhemman herrasmiehen takapuoli oli lahes koko matkan ajan kasvojeni vieresa kun han harrati lentokonejumppaa. Otin ylos heidan matkatoimistonsa nimen, huomenna sen etsin netista ja hankin lisatietoja, sen verran mielenkiintoinen oli seurue.
Taalla Limassa on reilut 20 astetta lamminta ja Tyynimeri vieressa. Huomenna uimaan, kukaties. Ihana tuntea meri lahella pitkasta aikaa.
Terveisin,
Anniina
Nyt vasyneena mutta tyytyvaisena Limassa hostellissa. Kirjoitan lisaa kunhan paasen rauhoittumaan. Lentokoneessa istuin perulais-italialaisen perheen vieressa. 5-vuotias poika piirsi koko matka kuvia Iberian lentokoneista ja muuta viihdyketta tarjosivat juutalaiset pakettimatkalaiset, joita kone oli pullollaan. Eraan kyseiseen seurueeseen kuuluneen vanhemman herrasmiehen takapuoli oli lahes koko matkan ajan kasvojeni vieresa kun han harrati lentokonejumppaa. Otin ylos heidan matkatoimistonsa nimen, huomenna sen etsin netista ja hankin lisatietoja, sen verran mielenkiintoinen oli seurue.
Taalla Limassa on reilut 20 astetta lamminta ja Tyynimeri vieressa. Huomenna uimaan, kukaties. Ihana tuntea meri lahella pitkasta aikaa.
Terveisin,
Anniina
maanantai 1. helmikuuta 2010
Jäähyväiset Madridille
Pikainen viesti vielä ennen kuin nostan repun selkään ja vaihdan maanosaa. Huomenna päivällä lähtee lento Limaan, Peruun. Oleskelen Limassa ainakin kolme päivää ja mietin mitä haluan tehdä, Tilanne on vähän vaikea siellä päässä Cuscon alueen rankkasateiden vuoksi. Machu Picchu on siis ainakin toistaiseksi poissuljettu reitiltäni.
Olen tällä hetkellä hieman hermostunut ja sentimentaalinen. Madridia tulee ikävä, kaupunkia, ihmisiä... Hermostunut, kun rinkka painaa jo nyt liikaa ja kun ei tiedä, mikä toisessa päässä odottaa. Hermostunut, koska en ole koskaan ennen matkustanut yksin ja niin kauas kotoa.
Vihaan jäähyväisiä jo lähtisin melkein mielummin varkain välttääkseni ne. Hasta luego! niin kuin täkäläiset hyvästelevät. Nähdään myöhemmin... mikään ei ole lopullista, lasillisetkin ovat aina toiseksi viimeiset, ei koskaan viimeiset.
Onneksi täällä kämpillä on kaksi Etelä Amerikka -eksperttiä, jotka sanovat tietävänsä, että matka tulee olemaan mahtava ja tulen tutustumaan uusiin ihmisiin ja näkemään uskomattomia paikkoja ja että kun pääsen perille huomaan ettei minulla ole mitään hätää. Näinhän se on, tuntematon pelottaa. Siitä täytyy siis ottaa selvää.
Muuten olen rauhallinen ja päättäväinen. Huomenna tähän aikaan olen jo perillä. Kerron teille sitten lisää.
Besos de Madrid, por la última vez.
Terveisiä Madridista, toistaiseksi viimeistä kertaa.
Anniina
Olen tällä hetkellä hieman hermostunut ja sentimentaalinen. Madridia tulee ikävä, kaupunkia, ihmisiä... Hermostunut, kun rinkka painaa jo nyt liikaa ja kun ei tiedä, mikä toisessa päässä odottaa. Hermostunut, koska en ole koskaan ennen matkustanut yksin ja niin kauas kotoa.
Vihaan jäähyväisiä jo lähtisin melkein mielummin varkain välttääkseni ne. Hasta luego! niin kuin täkäläiset hyvästelevät. Nähdään myöhemmin... mikään ei ole lopullista, lasillisetkin ovat aina toiseksi viimeiset, ei koskaan viimeiset.
Onneksi täällä kämpillä on kaksi Etelä Amerikka -eksperttiä, jotka sanovat tietävänsä, että matka tulee olemaan mahtava ja tulen tutustumaan uusiin ihmisiin ja näkemään uskomattomia paikkoja ja että kun pääsen perille huomaan ettei minulla ole mitään hätää. Näinhän se on, tuntematon pelottaa. Siitä täytyy siis ottaa selvää.
Muuten olen rauhallinen ja päättäväinen. Huomenna tähän aikaan olen jo perillä. Kerron teille sitten lisää.
Besos de Madrid, por la última vez.
Terveisiä Madridista, toistaiseksi viimeistä kertaa.
Anniina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
