Jokaiselle jotain

Katsoin eilen uutisia. Málagassa oli +20ºC ja ihmiset t-paitasillaan terassilla valittelivat kun hiki valuu. Yöllä oli myös samoilla tienoilla koettu Richterin asteikolla 4 voimainen maanjäristys. Samaan aikaan pohjois-Espanjassa -9ºC ja lunta niin, että sitä joutui lapioimaan. Täällä pääkaupungissa, maan keskipisteessä, ei säiden puolesta mitään raportoimisen arvoista. Montakohan aura-autoa Madridin kaupungilla on? Eräs eilen sanoi että täällä sataa kaksi hiutaletta lunta ja kaupunki menee sekaisin.

Kaupunki on myös vähän sekaisin nyt kun taksikuskit ovat lakossa. Toivottavasti tämä ei vaikeuta huomenna meidän lentokentälle pääsyä. Tarkoitus on mennä metrolla mutta jos kaikilla muilla madridilaisilla on sama ajatus klo 9 aamulla, olemme pulassa. Niin siis, mulla on sattumalta sama lento 2 työkaverin kanssa. Eipä tule ainakaan yksinäistä!

Tässä vähän madridilaista joulutunnelmaa. Paikallinen Stockmann on pystyttänyt jokavuotisen joulukuvaelmansa lasten ja vähän vanhempienkin iloksi. Muovifiguurit liikkuvat, laulavat ja käyvät keskusteluja. Minä olisin lapsena itkenyt kauhusta nuo nähdessäni....


Kuvan otti Olli Nurminen

Nyt matkalaukun kimppuun, se on vielä toistaiseksi tyhjä...

Anniina

Kalenterin 16. luukku

Taivaalta sataa jotain merisuolan näköistä. Unohdin sekä kaulahuivin että kotiavaimet kotiin. Tänään olisi viimeiset Mes del diseño -avajaiset: "Raili & Reima Pietilä - modernin arkkitehtuurin haastajat". Kukapa olisi arvannut, että kerran kotireittinikin varrella Tampereella sijaitseva, béton brut -arkkitehtuuria puhtaimillaan edustava Kalevan kirkko tulisi vastaan Madridissa. Itse Raili Pietilä kunnioittaa tapahtumaa läsnäolollaan.

Kävin eilen ostamassa angorakarvaisia sukkia, jotta pärjäisin paremmin kun tulen parin päivän päästä Suomeen. Jännittää vähän, miten sitä taas sopeutuu kylmään ja pimeään. Viimeksi kun tulin Granadasta joululomalle, minulla kesti muutama päivä ymmärtää, miksi kaikki vaelsivat kaduilla haudasta nousseen näköisinä. Tämä tapahtui toissatalvena, silloin kun lunta ei tullut koko talvena. Muutaman päivän jaksoin puhkua energiaa, mutta sitten minultakin tyhjeni akku. Pimeys otti niin tiukan otteen, että hädin tuskin kykenin nousemaan sängystä aamulla. Luulin ensin sairastuneeni, kunnes tajusin että kyseessä on vain valon puutteesta johtuva väsymys.

Viime talven vietin Suomessa ja se oli kaikin puolin täydellinen. Sopivasti lunta, sopivasti pakkasta - en ollut sitten lapsuuden nauttinut yhtä paljon talvesta. Koskaan en ole ollut erityisesti syksy- tai talvi-ihminen. Kuitenkin kun oli ollut vuoden pois maassa, jossa neljä vuodenaikaa eivät erotu toisistaan yhtä dramaattisesti kuin pohjoisessa ja jossa luonto ei tule vastaan takapihalla kuten Suomessa, olin ikään kuin herkistynyt vuodenajan vaihteluille. Syksyinen ruska ja kirpeät talviaamut näyttäytyivät kirkkaammissa väreissä kuin koskaan ennen.

Pimeästä ja kylmästä huolimatta odotan innolla joululomaa kotona. Kun on pois, oppii arvostamaan sellaisiakin asioita, jotka ovat sitä ennen olleet itsestäänselvyyksiä. Kuten esimerkiksi keskuslämmitys - lattialämmityksestä puhumattakaan. Tällä reissulla Espanjassa olen ollut kaikin puolin onnekas. Meillä on kotona kaasulla toimivat patterit, jotka ainakin näillä keleillä (tänä aamuna mittari näytti +1º) jaksavat lämmittää asunnon. Yöllä minun on jopa kuuma.

Granadassa asuessani asiat eivät olleet yhtä hyvin. Asuin syys-tammikuun 2007-2008 asunnossa, jossa kodinhoitohuoneen ikkunasta puuttui lasi. Siis valtava avonainen ikkuna ympäri vuoden! Asunto oli ympäröivien rakennusten pimentävä ja talvella niin kostea, että pyykkejä sai kuivatella viikon. Minulla oli lämpömittari kännykässäni, eikä ollut tavatonta, että se aamulla herätessä näytti +13 astetta. Nukuin pari kuukautta pipo päässä, makuupussissa ja aamulla olin niin jäässä, että piti mennä ulos lämmittelemään. Parhaita olivat ne aamut, kun veden lämmittävästä kaasupullosta loppui kaasu kesken suihkun, juuri kun oli saanut shampoot hierottua päähän... Madridissa en oikein ymmärrä, mistä kaasu asuntoomme tulee, mutta kaasupulloja meidän ei tarvitse itse vaihtaa. Mutta niin, Granadasta vihdoin kun pääsi joululomalle Suomeen, tuntui tavallisinkin kerrostaloasunto viiden tähden hotellilta. Voi sitä autuutta kun pääsee taas tallaamaan lämmitettyjä lattioita ilman kenkiä.

Nauttikaahan lattialämmityksestä ja jaksamisia pimeisiin aamuihin,
Anniina

Kalenterin 15. luukku

Aika monta luukkua on jäänyt avaamatta viimeaikoina - myös ihan konkreettisesti keittiössämme lojuvasta suklaakalenterista. Täällä eletään kuitenkin myös tiiviisti joulunodotustunnelmissa. Paikalliset joulukalenterithan muuten sisältävät luukkuja loppiaiseen saakka, joka on Espanjassa se varsinainen joulu, día de los Reyes Magos eli itämaantietäjien päivä. Täällä suhtaudutaan jouluun, sellaisena kuin me sen tunnemme, skeptisesti. Joulupukki on espanjalaisille amerikkalaista hapatusta, Coca Cola -yhtiön keksimä kaupallinen hahmo. Lahjat espanjalaislapsille tuo itämaan tietäjät ja heille jätetään vastalahjaksi viiniä ja turronia, paikallista makeaa jouluherkkua, nougat on kai sen lähin meikäläinen vastine. Kameleille jätetään myös juotavaa jotta jaksaisivat taivaltaa paluumatkan.

Suomen itsenäisyyspäivää juhlistimme suurlähettilään vastaanotolla, tosin jo pari päivää etukäteen, ja viime sunnuntaina, lucianpäivänä, laulaa luikautimme ruotsalaisen Kajsan kanssa Santa Luciat. Meillä on talossa myös pieni joulukuusi, vaikka perinteisempi espanjalaiskoriste on seimi, belén tai nacimiento, pienoismalli joka koristellaan joulukertomuksesta tutuilla miniatyyreillä, pääosassa ovat tietenkin Jeesus-lapsi, Maria ja Joosef. Kataloniassa seimeen asetellaan myös julkisuuden henkilöitä, jotka kuvataan housut nilkoissa kakalla (!). Nämä caganerot tuovat perinteisesti hyvää onnea seuraavan vuoden sadolle (mitä se olisikaan ilman kunnon lannoitteita) ja kuvaavat ihmisen pienuutta suurempien voimien edessä. Tässä Paavi caganer-hahmona:



Tästä tulee hauskasti mieleen Veikko Huovisen novelli "Henkistymisen kirot", jonka sovitimme aikoinaan Ristijärven teatterileirillä näytelmäksi. Minä esitin oopperatähteä, jolla oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia käydä vessassa, koska se oli suuren oopperatähden statukselle liian maallista. Ongelma ei ratkennut ennen kuin laulajan manageri tilasi paavin paikalle ja tämä kuiskasi diivan korvaan: "Kakitaan me siellä Vatikaanissakin." Näytelmä tehtiin Paavi Johannes Paavali II:n kauden viimeisinä vuosina, jolloin henkinen johtaja oli jo aika raihnainen. Ristijärvellä paavia esitti pieni poika, jolle tungettiin pannumyssy päähän ja joka laahusti lavalle niin uskottavassa sivukenossa, että minulla meinasi pettää pokka joka kerta.

Lauantaina lähden Suomeen joulun viettoon, enkä palaa Espanjaan kuin vasta 5. päivä tammikuuta. Harjoitteluani Instituutissa on sen jälkeen enää muutama hassu viikko jäljellä, ei oikeastaan edes sitäkään, sillä pesti päättyy jo 15.1. Sen jälkeen minulla onkin jännät oltavat. Ostin nimittäin tänään lentolipun Lattareihin.

Lennän Limaan, Peruun 1.2.2010 ja sieltä minun tulisi vajaassa puolessatoista kuukaudessa selvittää tieni etelä-Chileen, Temucoon, jossa alkaa 3 kuukauden Cimo-harjoittelu Mapuche-intiaanien parissa. Olen viime aikoina lueskellut matkaoppaita ja suunnitellut alustavasti reissuani, mutta kaikki on vielä enemmän tai vähemmän auki. Ei vähiten sen vuoksi, että tuleva työnantajani ei ole kovin aktiivinen vastaamaan sähköposteihin. No, lentolippu on kuitenkin jo taskussa ja täytyy sanoa, että olo oli tänään huikea, kun lähtöpäivä konkretisoitui. Odotan jo innolla uusia seikkailuja, toivottavasti nekin odottavat minua.

Anniina

Kalenterin ensimmäinen luukku

Kuka arvaa mitä tein eilen¿ No kävin luistelemassa tietenkin! Oli ihan hullun hupaisaa, varsinkin kun puolen tunnin pyörähtelynkään jälkeen varpaat eivät olleet kohmeessa kuin syksyllä pakastettu hirvenliha. Ala-asteen lämmittämätön luistelukoppi, talja märän toppapuvun takamuksen alla laihana lämmikkeenä kun tönkköjäätynein sormin koettaa aukoa Kaunokkien nauhoja... Siinä sitkein luisteluun liittyvä mielleyhtymäni, joka vuosikausia esti minua innostumaan tästä talviurheilulajista. Viime talvena Suomessa ostin kuitenkin uudet luistimet, ensimmäistä kertaa noin kymmeneen vuoteen. Eilen luisteltiin kuitenkin lainatuilla, aika anarkistista oli meno pikkuradalla kun lapset ja aikuiset sinkoilivat sikin sokin, kaikki ilman suojuksia saati kunnollisia taitoja hallita liikkeensä suuntaa.

Jään säkenöivä tähti oli hieman yllättäen meksikolainen kämppis, joka oli kuulemma jäällä ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Kuin ihmeen kaupalla hän veteli lähes kaikki tunnetut luistintemput paitsi kolmoislutzin. Minä ja Kajsa katsoimme epäuskoisina kaukalon laidalta. Olen lähes vakuuttunut, että Julianilla on salattu taitoluistelumenneisyys. Onko Meksikossa edes jäätä?

Tänään olohuoneemme nurkkaan oli ilmestynyt joulukuusi. Aika aikaisessa sanon ma, meilläpäin se on tapana kantaa sisään vasta aatonaattona. Pitäisi ostaa joulukalentereita, sillä eräs nimeltämainitsematon luistelusankari ei ole koskaan moista nähnyt. Jos huomenna ostaa, saa syödä kaksi suklaata kerralla.

Eilen tuli puheeksi tavallisimmat nimet ja Julian osasi nimetä Juhan perus suomalaiseksi nimeksi. Miten? Hän on ollut Nokialla töissä, ja kaikkien suomalaisten kolleegoiden nimi oli kuulemma Juha. Myös Matin osasi hän liittää suomalaiseen nimiperinteeseen, niin kuin nähtävästi lähes jokaikinen costaricalainen (!) kännykänomistaja. Tämä johtuu siitä, että kämppis oli aikoinaan Nokian markkinointiosastolla Meksikossa töissä, ja he suunnittelivat vuonna 2004 kampanjaan Costa Ricaan, joka osoittautui valtavaksi menestykseksi ja jolla he lähes voittivat palmun Cannesissa.

Costa Ricassa mobiililiittymät ovat valtion säännöstelyn alaisia siten, että jokaisen henkilön nimissä saa olla vain yksi liittymä. Kun vuonna 2004 valtio vapautti 600 000 kännykkäliittymää, valmistajat ryhtyivät kilpailemaan siitä, kenen luureilla markkinarako täytetään. Julian tiimeineen kehitti Nokian mainoskampanjan hahmon nimeltä Matti ympärille. Matti on suomalainen miljönäärinörtti joka tahtoo ostaa itselleen kaikki näkemänsä nokiat. Kampanjan slogan oli "Gánele a Matti" ja kieltomerkki vaaleahapsisen, silmälasipäisen Matti-paran naamakuvan päällä. Eli siis ihmisiä kannustettiin kamppailemaan Mattia vastaan ettei hän haalisi kaikkia maan nokialaisia itselleen. Kampanja oli menestys, costaricalaiset haalivat nokiat käsistä, ja Matista tuli huumorijulkkis. Ainoastaan näyttelijän, joka muuten oli costaricalainen, lapset kärsivät, sillä he häpesivät isäänsä. Jos siis nimesi on Matti ja teet joskus reissun Costa Ricaan, älä ihmettele jos nimellesi hieman naureskellaan.






Näihin kuviin, näihin tunnelmiin,
Anniina

Kohti kaukaisuutta

Otin tänään vapaapäivän töistä motiivilla kertyneet ylityötunnit. Heti aamusta tein jotain, joka vei minut askeleen lähemmäs helmi-maaliskuussa starttaavaa Etelä-Amerikan matkaani: kävin rokoteklinikalla. Tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että tällä klinikalla ei ole mitään tekemistä sikainfluenssan (joka muuten täälläpäin tunnetaan amerikkalaisena flunssana) kanssa.

Olen jahkaileva ihminen, joka suunnittelee kaiken kymmeneen kertaan ennen kuin toimii ja tekee mielessään asioista vaikeita. Ajattelen monimutkaisesti. Ja sitten, joka kerta kun ryhdyn tuumasta toimeen, yllätyn siitä kuinka helppoa asioiden järjestäminen oikein onkaan.

Olen jo pitkään pähkäillyt, miten, missä ja milloin hoidan rokotukseni kuntoon maaliskuussa alkavaa Chilen työharjoitteluani varten. Olen miettinyt, kannattaisiko se tehdä Espanjassa vai Suomessa. Suomessa lääkkeet ovat (huomattavasti) kalliimpia mutta tunnen systeemin ja tiedän minne mennä (YTHS opiskelijalle). Espanjassa lääkkeet ovat (huomattavasti) halvempia, mutta en tiedä, mihin mennä ja milloin. Noh, otin asian eilen puheeksi töissä ja Elena sanoi: Centro de vacunacion internacional - kansainvälinen rokotekeskus. Etsin keskuksen puhelinnumeron netistä ja soitin ajanvaraukseen. Pääsetkö huomenaamulla? minulta kysyttiin. No itse asiassa kyllä.

Tänä aamuna minun ei tarvinut muuta kuin löytää paikalle, täyttää lomake jossa kysytään mihin aion reissata ja milloin. Minulle kerrottiin, mitä rokotteita/lääkkeitä tarvitsisin. Maksoin käteisellä, 17.61 e per piikki, cash only ja löytyiskö teiltä sitä 61 senttiä. Ojensin käsivarren eikä edes nipistänyt, sain kansainvälisen rokotekortin, kiitos ja näkemiin, rokotukset reilassa.

Todellisuudessa minun ei tarvinut ottaa kuin keltakuumerokote, olettaen että liikun alueella Chile-Argenttina-Bolivia, matkasuunnitelmani ei ole vielä kovin selvä. Hepatiitti A oli jo ennestä takaa (rokote siis senkin hassut!) ja jäykkäkouristus uusittiin pari vuotta sitten. Jos ei viihdy viidakossa enemmän kuin neljä päivää putkeen, hyttyssuihke riittää malariaa vastaan (kelpaakohan OFF?). Lisäksi pari viikkoa ennen reissua kannattaa kuulemma syödä pastilleja, jotka antavat 3 vuoden suojan pilkkukuumetta vastaan...

Oli kyllä kätevää kun sai kaiken hoidettua samalla käynnillä eikä tarvinut käydä läpi sitä rulijanssia kuin Suomessa, jossa ensin mennään terkkarille hakemaan resepti, sitte apteekkiin ja sen jälkeen uudestaan terkkarille pistettäväksi. WHO:n keltainen rokotekortti josta käy ilmi, että minut on rokotettu keltakuumetta vastaan, voi olla passin lisäksi välttämätön dokumentti päästäkseen tiettyjen maiden rajalla läpi. Plussaa vielä siitäkin, että oma korttini on nyt espanjaksi, joten e-amerikkalaisillekaan passintarkastajille ei jää mitään epäselväksi.

Espanjassa terveydenhoito voi yllättää toimivuudellaan ja huokeat lääkehinnat ilahduttavat. Julkinen terveydenhuolto on niin joviaalia, että sitä tullaan väärinkäyttämään niinkin kaukaa kuin rapakon takaa. Kaikille ilmainen terveydenhuolto synnyttää ilmiön, joka tunnetaan nimellä lääketurismi. Eläkeläisille ja vähävaraisille jopa lääkkeet ovat ilmaisia! Näinä kriisin aikoina moinen menettely synnyttää paikallisissa nurinaa - mielestäni aivan syystä.

Seuraavaksi pitäisikin sitten varata lennot. Näillä näkymin CIMO-harjoitteluni alkaa Chilen Temucossa maaliskuun puolivälissä ja Madridin pestini päättyy tammikuun 15 pvä, mikä jättää kaksi kuukautta, jolle keksiä ohjelmaa. Äiti oli tänään puhelimessa kauhuissaan ajatuksesta, että matkustaisin yksin Etelä-Amerikassa puolitoista kuukautta. Omasta mielestäni olisi sulaa hulluutta olla matkustamatta.

Eräs tuttavani, joka on omilla matkoillaan käynyt myös Temucossa, kuvaili paikkaa Chilen Hämeenlinnaksi. Ei sillä, että minulla olisi mitään Hämeenlinnaa vastaan... Mutta jos käännetään asia toisinpäin ja ajatellaan, että chileläinen matkustaisi ensimmäistä kertaa elämässään Eurooppaan ja oleskelisi 3 kuukautta Hämeenlinnassa näkemättä mitään muuta ja palaisi sen jälkeen kotiinsa, eikö se olisi vähän surullista? Äidinkin oli pakko myöntää että olisi.

Anniina

Ps. Matkalla rokotekeskuksesta kotiin näin oivaltavan mielenosoituksen parempien työolojen puolesta. Joukko ihmisiä seisoskeli kadulla, kaikilla yllään yhtenevät t-paidat joissa teksti "Los policías municipales donamos nuestra sangre antes de que nos la chupe Gallardón." Suomeksi kuta kuinkin: "Me Madridin poliisit luovutamme mielummin vertamme kuin annamme kaupunginjohtajan imeä sen meistä." Kun katsoin toiseen suuntaan, näin, että vieressä seisoi verenluovutusbussi.

Ski Madrid

Päivälämpötila kohoaa edelleen +15 asteeseen, vaikea uskoa että kuukauden päästä on joulu. Onneksi talvisen tuulahduksen tuo juuri avattu keinojäädytetty luistinrata naapuriaukiolla! Jos totta puhutaan, kotikulmani eivät ole niitä Madridin loisteliaimpia. Plaza de la Luna tunnetaan lähinnä prostiuoiduista ja laitapuolen kulkijoista. Kaupunki yrittää kuitenkin sitkeästi parantaa aukion imagoa poliisipartioilla ja järjestämällä erilaisia tapahtumia, joten minäkin olen pitkin syksyä päässyt todistamaan ties minkälaisia kissanristijäisiä. Kerroinhan esimerkiksi taannoisista keskiaikaisita festivaaleista? Villisika tuoksui ja säkkipillimussiiki kuului parvekkeellemme asti.

Juuri avattu luistinratakin on kuulemma jo useampi vuotinen perinne, viiden euron kertamaksulla pääsee liitelemään diskomusiikin tahdissa jalkineilla, jotka näyttävät laskettelumonoilta terien kanssa. Luistellessahan tietenkin tulee nälkä, johon löytyy helpotus aukion keskeltä churro-kojusta. Churrot ovat paikallisia munkkeja jotka ovat tankomaisia ja joita syödään sulatetun suklaan kanssa. Paikalliset menevät churreríaan aamun pikkutunneilla ravintolaillan jälkeen silloin kun suomalaiset menevät pitsalle. Olen kerran kokeillut ja kokemus oli aivan liian makea ja tahmea makuuni. Talviurheilulajeja voi kaikesta päätelleen kohta harrastaa myös toisella puolella aukiotamme, jossa on viritteillä jonkinlainen tekopulkkamäki. Jäädytystä vailla tosin vielä toistaiseksi. Pulkat on jo tuotu paikalle. Pari kojua kun pysyttävät vielä lisää ja kohta plazamme ei kalpene edes Dubain sisälaskettelukeskukselle!

Anniina

Vielä vähän avajaistunnelmia ja eräs ikävä sattumus viime viikolta

Olen viime aikoina katsonut enemmän elokuvia kuin pitkään aikaan. Ruotsalainen kämppis-Kaisa voitti DVD-soittimen töissään tällä asulla:


Olen myös käynyt elokuvissa, osana design-kuukautta Círculo de Bellas Artesissa näytetään suomalaisia elokuvia. Sunnuntaina kävimme joukolla katselemassa Miika Soinin Thomas-elokuvan, joka oli raskainta, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Ei välttämättä kovin edustavaa kun ottaa huomioon, että katsomossa oli ihmisiä, joille elokuva oli ensikosketus Suomeen. Tänään vein Suomi-klubin katsomaan Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjuna, joka yllätti posiitiivisesti, vaikkei sekään mikään varsinainen hyvän mielen pätkä ollut. Suomi-klubin osallistujamäärä oli huimat 2 ihmistä huolimatta siitä, että lupasin ilmaisen lipun 10 ensimmäiselle..

Seuraavaksi esittelen vähän lisää Olli Nurmisen loistavia valokuvia design-kuukauden varrelta.



Pääministeri Vanhanen avasi Mataderon päänäyttelyn ennen lounastaan Zapateron kanssa.



Teatteri Quo Vadis veti uskomattoman esityksen nimellä Arktinen Onni. Nuorin näyttelijä oli 1,5 v ja 30 hengen poppoossa oli muutenkin lapsia. Valitettavasti iso joukko näyttelijöitä sairastui kesken esitysten...



Tuula Nikulaisen huopataidetta, joka muodostaa olennaisen osan Quo Vadis -teatterin lavastuksesta. Itse esitykset tapahtuvat mongolialaisessa jurtassa, jonka ryhmä ajoi pakettiautolla Suomesta asti ja pystytti Círculo de Bellas Artesin sisään. Oma työnsä oli löytää vartioitu parkkipaikka tuhansien eurojen arvoista huopataidetta sisällään pitävälle pakettiautolle. Lopulta auto pääsi parkkiin suurlähettilään pihalle...



Suomi-kuukausi näkyy myös kaduilla. Eilen kävin juoksemassa Retiron puistossa, ja yksi pätkä matkasta oli koristeltu näillä banderolleilla. Siinä näyssä juostessa oli olo isänmaallinen kuin Paavo Nurmella konsanaan.



Näyttelynpystytys on tiimityötä. Tämä näyttely on muuten jo purettukin instituuttilaisten voimin...

Näiden kauniiden kuvien jälkeen on pakko vielä kertoa, että viime viikkoinen perjantai 13. päivä oli kerrankin maineensa veroinen minulle: lompakkoni ryöstettiin. Olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla, kun yhtäkkiä huomasin, että 5 minuuttia aikaisemmin kädessä pitelemäni lompakko oli kadonnut laukustani. Etsimme lattioita myöten taskulampun kanssa siltä varalta, että kukkaro olisi tippunut lattialla mutta tuloksetta. Ihmeekseni ravintolan järjestyksenvalvoja oli erittäin ystävällinen ja avulias, osallistui etsintöihin ja vaihtoi kanssani numeroita siltä varalta että lompakko löytyisi sulkemisajan jälkeen. Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, ettei sitä ollut löytynyt.

Suljin jo tapahtumayönä pankkikortin, ja aamulla soitin poliisilaitokselle ja tein puhelimitse rikosilmoituksen. Ilmoitus piti kuitenkin mennä poliisilaitokselle allekirjoittamaan, mikä ei ollutkaan ihan 5 minuutin juttu. Lompakoita ryöstetään Madridissa niin paljon, että jouduin yhteensä odottamaan noin tunnin vuoroani. Systeemikin voisi olla hieman tehokkaampi: sisään tultaessa koneesta otetaan vuoronumero, mutta odotussalissa valotaulut eivät toimi. Joka kerta kun uusi vuoro tulee, virkailija astuu sisään odotushuoneeseen ja kysyy "Kuka on seuraava?". Sen jälkeen vielä kierretään ympäri salia vertailemassa vuoronumeroita, kunnes todetaan että se joka vastasi "minä" on todellakin seuraava vuorossa. Tilanteen surkeudesta huolimatta asetelmassa oli jotain koomista. En tiedä kuvittelinko, mutta ainakin minulle tuli muiden uhrien kanssa vaihdetuista katseista sellainen olo, että salissa vallitsi hiljainen yhteisymmärrys, vaikka muutamasta näkemästäni mustasta silmästä päätellen jotkut eivät olleet päässeet ihan yhtä vähällä kuin minä. Eräs japanilaisnainen yritti jopa juttusille. "Your wallet was also stolen?". Hän kysyi hymyillen. Eihän siinä auttanut muu kuin hymyillä takaisin ja nyökytellä - pahemminkin olisi voinut käydä.

Terveisiä kotiin,
Anniina

Joulua kohden

Jouluvalot ovat ilmestyneet Madridin kadunvarsille ja El Corte Inglésissä myydään pehmoleluja, jotka tanssivat joululaulujen tahtiin kun niitä painaa mahasta. Sunnuntaina Julian ehdotti, että ostaisimme kotiin joulukuusen. Mitä tästä kaikesta voidaan päätellä: taitaa olla joulu tulollaan. Talvi myös.

Me olemme vihdoin laittaneet lämmityksen päälle kotona, ja viime yön nukuin ensimmäistä kertaa elämässäni kuumavesipullo peiton alla, ah autuutta. Minä olen muuten helisemässä kämppisteni kevytkenkäisen lämmityspolitiikan suhteen. Meillä on kaasulämmitys ja patterit jätetään pohottamaan täysillä päiväksi, pahimmassa tapauksessa samalla kun ikkuna patterin yläpuolella on auki! Kun tänään aamulla otin puheeksi termostaatit, eräs kämppikseni totesi ettei hän luota taikauskoisiin hömpötyksiin. Siis anteeksi...Millä muulla periaatteella patterit toimivat kuin termostaatilla? Kysyn tätä vilpittömästi.

Asuin viime talven sähkölämmitteisessä 1800-luvulla rakennetussa omakotitalossa, ja opin energiapihiksi. En tahtoisi odottaa seuraavaan sähkölaskuun saakka ennen kuin huikentelevaiset kämppiksenikin malttavat ryhtyä säätämään pattereita.

Seuraavaksi vähän valokuvia kuluneilta viikoilta. Kaikki kuvat ovat Olli Nurmisen ottamia.



Yleisöä Suomen muotoilukuukauden päänäyttelyn "Helsinki Madrid FinDesign" avajaisista Mataderosta (matadero=teurastamo)3.11.2009.



Tytöt avajaisissa skarppina vastaanottamaan työtehtäviä - oli se sitten kääntämistä, kantamista, tarjoilemista..



Yksityiskohta Mataderon näyttelystä. Taustalla Marimekon kankaat, Mikko Paakkasen Obi-pöydällä Jitan V Patelin valaisin Flying Saucer. Minulla oli ilo tavata valaisimen suunnittelija samaisen näyttelyn avajaisissa.



Jitan V Patelin Feed me -nimiset leluja syövät lastenhuoneenkalusteet. Kalusteiden alla näkyvät näyttelyrakenteet ovat kierrätettävää aaltopahvia, joka tunnetaan nimellä re-board. Myös minä pääsin nikkaroimaan näitä elementtejä, eikä niissä ollut ihan pieni työ.


Iloiset Instituuttilaiset Alvar Aalto -näyttelyn avajaisissa 4.11.2009

Enempää en näköjään ehdikään ladata kun työkaverit lähtevät kaljalle.

Terveisin Anniina, joka on edelleen toimistolla klo varttia vaille kahdeksan.

Hyvää isänpäivää!

Avajaiskampa näyttää 8/9. Viimeinen piikki taittuu vasta joulukuussa kun arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilä saavat vuoronsa. Tällä viikolla näyttelynavajaisia on ollut 6, kaikki 3 päivän aikana. Kun siihen lasketaan mukaan sairastelusta johtuva miehistövajaus, tunnelma töissä alkoi loppuviikosta olla hysteerisen väsynyt - onneksi se myös tarkoittaa paljon naurua.

Suomi-viikko huipentui omalta osaltani perjantaina, kun El Paísin ON Madrid -liite, Espanjan NYT-liite, ilmestyi Suomi-aiheisena. Mukana oli myös sivu "Suomalaiset Madridissa", jossa 4 Instituutin harjoittelijaa, minä mukaan lukien, pääsimme kertomaan mielipiteitämme Madridista. Oma kuvani oli kyllä kamala, mutta arkistoin lehden - ehkä se joskus 30 vuoden päästä naurattaa.

Eilisen ja tämän päivän olen lähinnä maannut sohvalla, nukkunut ja katsonut elokuvia. Patterit vaativat latausta. Laitan valokuvia myöhemmin ja ehkä kerron vähän lisää. Niin paljon on tapahtunut viime aikoina, että nyt olisi mahdoton aloittaa purkamaan vyyhtiä mistään.

Sain eilen illalla tietää, että sukuni on kasvanut yhdellä jäsenellä. Paljon onnea koko perheelle ja isovanhemille, toivottavasti jouluna pääsen minäkin ihailemaan tyttövauvaa. Omalle isälle myös onnea näin isänpäivänä ja anteeksi, etten muistanut omatoimisesti onnitella - Espanjassa ei juhlita isänpäivää ainakaan tänään. Näin perjantaina osana Suomi-kuukauden ohjelmistoa salolaisen(!) Quo Vadis -teatterin esityksen Arktinen Onni, jossa oli monen muun hyvän lisäksi liikuttava kohtaus, jossa käydään vajaassa 10 minuutissa läpi isän ja tyttären välillä vaikeakin suhde, aina lapsen syntymästä isän kuolemaan. "Isä, minä olen sinun kruunusi."

Anniina

Elossa

Mutta aika täpärästi. Tämä on vain pikainen viesti, ettette ihmettele hiljaisuutta, en ole yksinkertaisesti ehtinyt päivittämään blogia viime aikoina, tai elämään muutenkaan normaalia elämää. Tänään olin yhteensä 10 tuntia eri paikoissa pystyttämässä näyttelyitä ja huomenna sama rumba jatkuu. Menen heti aamusta Mataderoon, jossa on tekeillä päänäyttely. Avajaiset ovat tiistaina (saapuu pääministeri!) ja työtä on vielä valtavasti. Ensi viikosta tulee mielenkiintoinen kun avajaisia on 4 kpl... vai oliko niitä enemmän...? Halusin laittaa kuvia, mutta kameran kaapeli on hukassa. Se saanee siis odottaa.

Hyvää tulevaa viikkoa,
Anniina

Kick-off sauna!

Viime perjantai oli spesiaali päivä, sillä pääsin ihka ensimmäistä kertaa saunaan sitten kun lähdin Suomesta reilut 2 kuukautta sitten. Eikä muuten ollut mikä tahansa sauna, sillä tämä sijaitsi itse kunnianarvoisan suurlähettilään residenssissä. Suurlähettiläs oli kutsunut meidät, Instituutin väen, illanviettoon, eräänlaisena etukäteiskaronkkana Design-kuukaudelle. Edessä on vielä kaksi työntäyteistä viikkoa kun kaikki näyttelyt, joita olemme viime kuukaudet valmistelleet saavat avajaisensa ja tämä ilta oli tarkoitettu pieneksi irtiotoksi ennen loppurutistusta. Hyvä idea. Ilta oli onnistunut.

Minä taidan olla aika maassa maan tavalla -ihminen, enkä pahemmin ole saunomista täällä Espanjassa kaivannut (kuten en salmiakkia, ruisleipää tai lauantai-illan Lottoa ja jokeriakaan), mutta kyllä tuntui mahtavalta hikoilla suurkaupungin pölyjä supisuomalaisessa saunassa. Tässä meidän kulmillahan, Chuecan kaupunginosassa, olisi saunoja pilvin pimein, mutta pienenä varoituksen sanana turisteillekin todettakoon, että paikallinen saunakulttuuri on hieman erilainen kuin meikäläinen. Jos ja kun "Sauna" ilmoitetaan pinkeillä neonkirjaimilla, on todennäköisesti kyseesä vain miehille tarkoitettu kylpylaitos jossa vaihdetaan muutakin kuin kuulumisia...

Tällä kertaa saunoimme tyttöjen kesken. Juuri sopivasti kaikki 9 (!) Instituutin naispuolista harjoittelijaa mahtuivat lauteille yhtä-aikaa. Löylyjen ja hyvin raikkaan ulko-allas pulahduksen jälkeen illastimme pitkän pöydän ympärillä. Ruoka oli maistuvaa ja tunnelma rento - kaikki jäykistely, joka tuollaiseen tilanteeseen voisi liittyä loisti poissaolollaan. Minusta tuntuu, että poistuimme kaikki uutta tarmoa puhkuen. Tarmoa, jota pitikin sitten vähän purkaa Madridin yöelämässä. En ole pitkään aikaan tanssinut niinkuin perjantaina.

Huomenna aamulla pitäisi muistaa pestä hampaat ja laittaa puhdas paita päälle, sillä Espanjan tärkeimmän sanomalehden El Paísin kuvaaja tulee ottamaan kuvan minusta ja kolmesta muusta Instituutin "blondista" pientä Suomi-inserttiä varten. Minun pitäisi vastata muutamaan leikkimieliseen kysymykseen, jotka kuuluvat kuta kuinkin seuraavasti:

1) Miltä espanjalainen aurinko tuntuu suomalaisesta?
2) Muistuttaako jokin Madridin kolkka sinua kotimaastasi?
3) Minne suomalaiset menevät Madridissa?
4) Mitä näistä kolmesta suomalais-kliseestä toteutat: sauna, silli, minimalismi?
5) Käännä espanjan lempisanasi suomeksi.

Siinäpä vasta onkin miettimistä. Viimeiseen taidan vastata "matasuegras", joka tarkoittaa sananmukaisesti käännettynä anopintappajaa mutta viittaa siihen paperiseen vappupilliin, joka rullautuu auki kun siihen puhaltaa.

Anniina

"Mulla ei ole aikaa"

Taannoin syyskuussa olin mukana, kun Suomen Madridin Instituutti järjesti info-päivän (aka CIMO-päivän) Suomessa opiskelusta ja työharjoittelusta. Tilaisuuteen puhumaan oli kutsuttu mm. CIMO:n Jaana Mutanen ja Suomen koulujärjestelmään erikoistunut espanjalainen Xavier Melgarejo, joka puhui tulenpalavasti suomalaisen systeemin tehokkuudesta (vähemmän käytettyjä tunteja, enemmän tuloksia).

Tilaisuudessa kertoivat kokemuksistaan myös Suomessa opiskelleet tai työskennelleet espanjalaiset. Mieleeni jäi Suomessa vuosikausia asuneen ja työskennelleen espanjalaisnaisen sanat. Hänen mielestään suomalaisen työkulttuurin parhaita puolia on se, että koska virka-aika päättyy klo 16, aikaa jää niin paljon muulle elämälle. Hänen melestään oli paradoksaalista, että suomalaiset käyttävät niin paljon selitystä "Mulla ei ole aikaa" kieltäytyäkseen asioista.

Totisesti, kahden kuukauden kokemuksella espanjalaisesta työkulttuurista voin sanoa, että täällä työpäivä jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, kun suomalaiset toimistot ovat sulkeneet ovensa. Näin on, vaikkei otettaisi huomioon tunnin aikaeroa Suomen hyväksi. Meillä Instituutissa työaika on virallisesti klo 10-18, mutta osa työkavereistani istuu päivittäin klo 20 asti - nyt lähiaikoina design-kuukauden vuoksi vielä pidempään.

Itse olen koettanut lopettaa työt, niin kauan kuin mitään kiireistä ei ole kesken, ajoissa, sillä kotona odottaa eräs kirjoitusprojekti, joka myös vaatisi huomiota. Kämppikseni, jotka lähtevät aamulla aikaisemmin töihin kuin minä, palaavat lähes poikkeuksetta vasta klo 20:n maissa, mainostoimistossa työskentelevä usein myöhempäänkin. Heillä on tosin myös pitkän työmatkan rasite. Itse olen niitä harvoja madridilaisia, jotka kävelevät töihin vartissa.

Ei ole siis ihme, että elämä painottuu täällä iltaselle. Päivän pääateria syödään vasta klo 21-23 maissa ja sen jälkeenkin kukutaan. Muutenkin tuntuu, että espanjalaiset - tai ainakin nämä suurkaupunkilaiset - nukkuvat luonnottoman vähän. Onkohan näissä maailman metropoleissa kehittymässä uusi ihmisrotu, joka pärjää vähemmillä yöunilla??

En tiedä, olenko pysyvästi pudonnut kehityksen kelkasta, mutta ainakin toistaiseksi tämän pohjalaisen täytyy ladata akkujansa päivittäin vähintään 7 tunnin ajan.

ZzzZZzz,
Anniina

Ps. Jotkut blogin seuraajat ovat kaivanneet päätöslukua Julianin irti leikkautunut sormi -episodille. Kun kerroin tästä lukijoiden keskuudessa vallitsevasta huolesta, Julian oli niin ystävällinen, että lähetti minulle 3 kuvan kuvasarjan peukalon eri vaiheista. Juuri onnettomuuden jälkeen otettu kuva saattaisi järkyttää herkempiä lukijoita, joten tyydyn esittelemään vain paketoidun ja parantuneen version:




Muuten sormi on kunnossa, mutta sormenjälki ei koskaan kasvane takaisin peukunpäähän. Onneksi meksikolaiskämppikseni on aina positiivinen ja totesi jo onnettomuusiltana, että voisi nyt murhata jonkun oikealla peukalollaan, eikä koskaan jäisi kiinni.

Ote kirjasta "Selviytymisopas Espanjaan "

Ongelmatilanne: Kuumavesivaraaja menee rikki perjantaiaamuna.

Toimenpiteet: Soitat tekniseen huoltoon, josta sanotaan, että korjaaja voi tulla käymään aikaisintaan tiistaina.

Seuraukset: Muuten kylmällä vedellä pärjää mainiosti, mutta peseytyminen saattaa aiheuttaa tuskaa ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Ongelman ratkaisu vaiheittain:
(1) Katsot aikasi, kun muut samaan talouteen kuuluvat käyvät jääkylmässä suihkussa ja hytsevät sen jälkeen kylmissään tuntikausia, varpaat ja sormet kohmeisina. Päätät, ettet peseydy ennen tiistaita.

(2) Huomaat, että jos et peseydy ennen tiistaita, et voi myöskään poistua talosta ennen tiistaita. Maanantaina viimeistään on pakko mennä töihin. On siis peseydyttävä.

(3) Päätät peseytyä vaiheittain, niin että hiukset pestään ensin kylmän suihkun alla, pää alaspäin ammeessa. Sen jälkeen pestään vartalo.

(4) Huomaat hiustenpesun jälkeen, että vesi on niin jäätävää, että sillä suihkuttaminen on mahdotonta. On keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu.

(5) Etsit suurimman kattilan, joka talosta löytyy. Täytät sen puolilleen kylmää vettä ja laitat liedelle kuumenemaan.

(6) Kun vesi kiehuu, viet kattilan suihkutilaan, sekoitat siihen sopivassa suhteessa kylmää vettä, astut kattilan kanssa ammeeseen ja voilà: pesuvesi on valmis ja sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Tupperware-astia toimii kätevänä kauhana veden annosteluun.

Onnellinen loppu: Ihmeeksesi huomaat, että 10 litraa vettä riittää mainiosti puhtaana pysymiseen. Osallistut kuin huomaamattasi ympäristötalkoisiin, ja kaiken kukkuraksi kauhalla vettä päälle saavista -pesumenetelmä tuo mieleen mukavia muistoja kesäisestä mökkisaunasta Suomessa.

Anniina

www.diseno.fi/etusivu

Design-kuukauden nettisivut ovat vihdoin auki ja tulevat täydentymään lähiaikoina. Minullakin on tunnukset muokata sivuja, mikä vallan huuma! :)

Kaikki alkaa hahmottua kun h-hetki lähestyy. Astukaa siis sisään ja ihmetelkää. Ensi viikolla saamme kataloginkin painoon.

Tänään oli historiallinen päivä...

...sillä uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni espanjalaiselle kampaajalle. Olen pelännyt mennä sen jälkeen, kun eräs Anni-niminen ystäväni oli siskonsa kanssa erehtynyt paikalliseen parturiin, jossa tyttöjen päänahat oli melkein skalpeerattu ammoniakilla ja fööni oli ollut niin kuuma, että kyyneleet valuivat silmistä. Kerran Barcelonassa ollessani (eräs kerta, kauan aikaa sitten), näin kampaamon jossa leikkaus maksoi 5 euroa. Seurassa silloin ollut tuttava tiesi kertoa, ettei moiseen tarjoukseen kannata myöntyä. Tältä pitkätukkaiselta tytöltä oli nimittäin samaisessa paikassa leikattu hiukset niin, että poninhännästä kiinni ja yksi naps.

Minä astelin tänään epävarmana kampaamoon, joka sijaitsee kulman takana toimistosta. Nykyisin jo ex-työkaverini S kävi salongissa useamman kerran ja osasi suositella. Silti kävin useana päivänä töiden jälkeen pälyilemässä paikkaa ennen kuin vihdoin uskaltauduin sisään. Ja huom! minä olen niitä, joiden mielestä hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, olenpa joskus hurjassa nuoruudessani kaljuksikin ajanut pääni, ihan vaan vaihtelun vuoksi. Tällä kertaa tahdoin vain latvojen tasoituksen.

Ehkä jännitys, ehkä kokemattomuus vaikutti asiaan, mutta hiussanasto oli aluksi hieman hukassa. En muistanut, onko latvat a)los puntos, b)las puntes vai c)las puntas. Ratkaisin ongelman perinteiseen tapaan käyttämällä kaikkia termejä vuorotellen ja lausumalla vokaalit vähän epäselvästi. Loppuvaiheessa selvisi kyllä, että oikea termi on...veikkauksia??... kyllä, vaihtoehto c)!

En myöskään oikein ymmärtänyt, kun minulta kysyttiin, "Quieres peinarte después?" Joo joo, kyllä mää itse itseni kampaan, ei teidän tartte. Espanjassa käytetään hämäävästi itseen viittaavaa refleksiverbiä näissä parturiasioissa. Sanotaan, että leikkasin itseltäni hiukset kun on käyty kampaajalla, jne.

Olin niin onneton selvittämään, mitä halusin hiuksilleni tehtävän, että kampaamontäti päätyi puhumaan minulle yksittäisillä sanoilla ja elekielellä, jotta ymmärtäisin istuutua ja odottaa vuoroani.

Noh, kun pääsin parturintuoliin niin alkoi kaikki sujua paremmin. Minulla on suomalaiseksi poikkeuksellisen paljon tukkaa ja yleensä kotimaan hiusammattilaiset hämmentyvät sen edessä. Tämä espanjalainen saksi harottavat latvani ennätysajassa ja nuhteli samalla, kun olin pitänyt niin pitkän tauon sitten viime tasauksen. Lopuksi hän kuivasi hiukset pelkällä viisipiikkisellä ja totesi että peinarse olisikin ollut ihan turhaa kun hiukseni ovat piikkisuorat ilman erillisiä kampaustoimenpiteitä. Espanjattarillahan tosiaan tahtoo olla niin kihara pää, että sen taltuttamiseen tarvitaan vahvempia tököttejä.

Nyt minulla on ehjät, tasaiset latvat ja oma kampaaja, Blanca. Ennen joulua täytyy kuulemma tulla ettei homma taas karkaa käsistä.

Anniina

Matkamuistoja

Varoitus: seuraava päivitys saattaa aiheuttaa harmitusta syysmasennuksen uhreissa.

Barcelonan miniloma oli mahtava, ehdottomasti lähes 20 tunnin bussimatkustuksen arvoinen. Palasin eilen yöllä kotiin, takapuoli puutuneena matkustamisesta ja hiukset tahmaisena merivedestä, väsyneenä mutta onnellisena.

Jos reissusta pitäisi nimetä kolme päällimmäistä asiaa, ne olisivat: meri, bussikuskit ja aamiaiset parvekkeella. Tässä mainitussa järjestyksessä.

Meri ensinnäkin, koska ystäväiseni asuu pienessä merenrantakaupungissa, puolen tunnin junamatkan päässä Barcelonasta. Sen tunsi heti nenässä kun astui ulos linja-autosta perjantai aamuna: meri-ilman tuoksu. Madrid olisi täydellinen, jos täällä olisi vettä, kaipaan merta Tampereellakin, saarelta kun olen syntyjäni.

Ensimmäinen päivä Barcelonassa muistutti hyvin paljon reilun vuoden takaista reissua, jonka teimme tämän samaisen kaverin kanssa. Sama yöbussi Madridista Barcelonaan, samoine yöllisine huoltoasemapysähdyksineen. Perillä lähijuna kohti lounasta, rannikkoa pitkin. Castelldefelsin asema on hyvin paljon niinkuin Sitgesin vastaava, jossa jäätiin pois vuosi sitten.

Pienen J:n luona vietetyn lepohetken jälkeen päädyimme myös tällä kertaa Sitgesiin, johon on 10 minuutin junamatka. Ilma oli helteinen, joten suunnistimme rannalle makaamaan ja vietimme iltapäivän uiden, loikoillen ja ihmetellen festivaalivieraita, jotka purjehtivat pitkin rantabulevardia. Viikonloppuna oli Sitgesin elokuvafestivaalit, eräät maan tunnustetuimmista, ja joka paikassa näkyi kauniita ihmisiä, jotka henkivät kansainvälisyyttä. Saimme jopa seurata löhöilypaikaltamme eräitä muotikuvauksia. 5 ihmisen kuvaustiimi hääri yhden kuvankauniin tytön ympärilla, suoristivat hiuskiekuroita ja asettelivat nuppineuloja paidan takaosaan, että se istuisi paremmin. Harmi kyllä vaatteet olivat rumia, beigen värisiä. Vielä yöllä ajelimme toisen kerran meren rantaan, Castelldefelsissa tällä kertaa, istuimme hiekalla, ihmettelimme avaraa taivasta, kuuntelimme veden pauhua ja katselimme kun vaahtopäät muodostuivat ja levisivät horisontaalisesti molempiin suuntiin ennen rantaan osumista.

Lauantai aamuna saapui toinen ystäväinen P Ranskasta, kollektiiviselta maatilalta, jossa hän asui nuorempana. P:n oli tarkoitus saapua jo perjantaina aamulypsyn jälkeen, mutta 3oo km:n matka venähti hieman pitkäksi. Hän myöhästyi junasta perjantaina ja matkusti yöbussilla vahingossa Gironaan, lentokenttäkaupunkiin tunnin päässä Barcelonasta, josta ei yöllä ole kuljetusta mihinkään suuntaan. Omatoimimatkailun varjopuolia. Onneksi juustot ja muut ranskalaisen maatilan tuomiset olivat säilyneet hyvinä, joten lauantaina saimme nauttia ylellisen aamiaisen aurinkoisella parvekkeella, johon kuului neljää erilaista maatilan omaa vuohen- ja lampaanjuustoa, itse leivottua leipää, vihanneksia, hedelmäpirtelöä ja rosé-viiniä. Sama kaava toistui myös sunnuntai ja maaanantai aamuina, tosin ilman viiniä.

Lauantaina päivällä suuntasimme jälleen rannalle ja illalla tapasimme keskustassa sekä minun että J:n ystäviä. Sattumalta seurueessa oli mukana myös eräs suomalaistyttö, jonka siskon tunnen, ja muistan tämän siskonkin kerran Tampereella tavanneen. Ihmiset kulkevat samoja reittejä. Tutustuin myös valloittavaan Xina-koiraan ja valkoiseen Humphrey-rottaan.

Katalaanit ovat hassua kansaa, ja kolmen suomalaista yhdessä herättävät paljon huomiota paikallisissa. Varsinkin Ranskasta saapunut P sai paljon uusia kavereita matkallaan, sekä Xina että Humphrey tykästyivät häneen, kuten myös kahvilanpitäjä, jonka terassilla nautimme kahvit ja konjakit (3 kahvia, vesipullo ja konjakkilasi kustansivat 5 euroa 40 senttiä, taisi tulla kaverialennusta!)

Hauskinpia uusia tuttavuuksia oli J:n parveketta vastapäätä asuva pikkutyttö, joka kiinnostui meistä lounasaikaan (hullut suomalaiset syövät lounasta klo 5 iltapäivällä kun paikalliset vetelevät siestaa). Tyttö "siivoili" parvekkeella pitkän aikaa meitä tarkkaillen ennen kuin uskalsi ryhtyä juttusille. Hän oli vasta muuttanut taloon perheensä kanssa ja taisi ressukka olla hieman pitkästynyt uudessa ympäristössään.

Toinen hauska kohtaaminen sattui Kiina-kaupassa, johon sukelsimme ostamaan P:lle uimahousuja. Kauppa oli, kuten kaikki Kiina-kaupat täällä, lattiasta kattoon ahdettu täyteen kaikkea mahdollista tavaraa, mitä ihminen keksii kaivata. Tämä kauppa oli kuitenkin ylilyönti Kiina-kauppojenkin mittakaavassa. Kysyimme uimahousuja myyjältä, ja hän neuvoi meidät ensimmäisen vaatteita täyteen ahdetun käytävän päähän. Riepujen kirjo ja tiheys kaupan perällä oli kuitenkin niin huumaava, että pyörimme vain neuvottomana, löytämättä uimahousuja, vaikka myyjä kovasti viittilöi kassalta suunnistusohjeita. Vihdoin hän tarttui mikrofoniin ja kuulutti, missä uimahousut sijaitsevat. "Nena, allí abajo" koko kauppa kaikui kun hän samalla kumartui näyttämään, että meidänkin pitäisi kumartua löytääksemme estimämme. Alimmalta tangolta, muiden asusteiden altahan ne uimahousut sitten löytyivät.

Sunnuntaina seikkailimme lisää Barcelonan kaduilla ja pääsimme vielä kutsulistan kautta Gongorasin keikalle, jossa laulaa suomalainen, jo Oulun taidekouluajoilta tuttu Jonna. Keikka oli mahtava, vaikka loppui liian lyhyeen. Yksi suomenkielinenkin kappale kuultiin katalaanien suureksi ihmetykseksi. Hieno ilta.

Bussikuskeista täytyy vielä kertoa: he ovat ihan omaa luokkaansa täällä Espanjassa. Jo Madridin asemalla menomatkalla sain kokea autoilualan ihmisten tempperamentin kun lipunmyynnin vanha herra poltti päreensä hankaliin asiakkaisiin, jotka eivät usko kun bussi on täynnä ja lippuja ei heru. Mies heitti hanskat tiskiin, riuhtaisi kopin oven auki, lähti lätkimään kesken työvuoronsa ja jätti taakseen jonollisen hölmistyneitä matkustajia ja työkaverit, jotka toisiaan tuuppien koettivat selvittää, kuka luukulle menisi paikkaamaan.

Vähän aluksi jännitti bussiin astuminen, sillä viimeksi tuon matkan taittaessani silloin vuosi sitten J:n kanssa kohdallemme osui hermoheikko kuski, joka kaahasi kiemurtelevia vuoristoteitä (istuimme ensimmäisessä penkkirivissä, aitiopaikalla jännittämässä, pysyykö valtava auto pikkuruisilla teillä). Tuollon yöllisellä huoltoasemapysähdyksellä joku unohtui vähän liian kauaksi vessaan ja muiden piti odottaa. Kun tuo onneton viimein pääsi bussiin, raivostunut kuski sihisi hänelle hampaiden välistä "Qué morro, tío." joka tarkoittaa että kylläpä jätkällä on pokkaa tulla myöhässä bussiin. Kaverini, joka ei tuolloin vielä osannut täydellistä espanjaa kuiskasi minulle pelokkaana: "Sanoiko se, että 'te mato'"*?

Tällä kertaa Madrid-Bcn -välin kuski ei ollut aivan yhtä raivohullu, vaikka valvotti meitä pitkät tovit keskellä yötä näyttämällä ja huudattamalla bussiyhtiön esittelyvideoita. Puolivälissä matkaa, Zaragozassa, puikkoihin astui onnellisuuspillereitä nauttinut ajuri, joka puheli mikrofoniin pitkään siitä, kuinka hän toivoo meille kaikille makeita unia, ja jos jokin force majeure puuttuu matkantekoon, otetaan rauhassa ja toimitaan yhdessä. "Minäkin rakastan sinua!" huusi joku onnikan perältä.

Menomatkalla minulta pyydettiin passi varmistamaan, että olen sama henkilö kuin kenelle bussilippu oli osoitettu. Paluumatkalla kuski ei vaivautunut edes tarkistamaan kenenkään lippua - Espanjassa ei tunneta normaalitoimenpiteitä vaan kukin taablaa tyylillään. Yhdessä asiassa espanjalaiskuskit eivät kuitenkaan tunne poikkeusta: matkalaukut saa itse asetella tavaratilaan ja kiskoa sieltä myös pois. Suomessa moinen olisi huonoa käytöstä.

Näihin tunnelmiin,
Anniina


*Te mato = Tapan sinut.

Barcelonan leijona!

Hehei! Avasin juuri telkkarin, ja näyttää siltä, että tämä maa on saanut oman Ruokolahden leijonansa. Barcelonassa on otettu kiinni villiintynyt eläin, jota luultiin leijonaksi, mutta joka osoittautuikin koiraksi. Erehdytään sitä muuallakin.

Barcelonasta puheen ollen, pakkaan kohta reppuni ja suuntaan sinne pitkäksi viikonlopuksi. Teen vastavisiitin Jennin luo, joka oli täällä muutama viikko sitten. Samalla toivon tapaavani Manuelin, galicialaisen kielitieteilijän joka asui Tampereella viime vuonna ja Panun, joka matkaa Ranskasta viikonlopuksi Katalonian pääkaupunkiin. Jes! Täytyy sanoa, että miniloma tulee tarpeeseen kaiken sen työn jälkeen, jota tässä on paiskittu.

Maanantai on täällä kansallinen vapaapäivä, kun juhlitaan hispanjalaisuuden (hispanidad) päivää. Päivä on siis Amerikkojen löytämisen muistopäivä ja Espanjan suurimperiumin juhlapäivä - päivä, jota Etelä-Amerikassa kirotaan. Espanjassa kansallisia juhlapäiviä on paljon, suuri osa eri pyhimysten nimissä. Täällä vallitsee mielenkiintoinen ilmiö liittyen pyhiin: jos vapaapäivä osuu torstaille, myös perjantai on vapaa. Jos se osuu viikonlopulle, otetaan joko perjantai tai maanantai vapaaksi, eräänlaisena "hyvityksenä". Näitä pitkiä viikonloppuvapaita kutsutaan nimellä puente, joka tarkoittaa siltaa.

Nyt alan pakkailemaan, katsotaan jos Barcelonasta maltan jossain välissä kirjoittaa päivitystä. Matkustan muuten bussilla, ja matka kestää hengästyttävät 8,5 h. Lähden klo 1 yöllä ja olen perillä klo 9.30 aamulla. Täytyy varata matkalukemista ja korvatulppia, varasin netistä linja-auton viimeisen vapaan paikan, joten bussissa voi olla tunnelmaa, tiivistä sellaista.

Anniina

Ps. Kaikkea sitä telkkarista oppiikin: päätäit kuulemma tykkää enemmän vaaleaveriköistä. :D

Pieni varastettu hetki

Toimistossa on yhtäkkiä hetken hiljaista verrattuna viime viikkojen hulinaan. Olemme nyt täyttä häkää valmistelemassa Suomalaisen muotoilukuukauden tapahtumia. Sen jälkeen kun reilu 1,5 kk sitten aloitin Instituuttissa, väkimäärämme on lisääntynyt viidestä kymmeneen harjoittelijaan. Eilen tietokonevastaavamme Jeesus (oikeasti kirjoitetaan Jesús ja lausutaan Hesus mutta Jeesusta se tarkoittaa täälläkin yhä kaikki) asensi lisäkoneen kirjastoon ja lisää täytyisi hommata kun kaikille ei riitä omaa.

Järjestelemistä muotoilukuukaudessa riittää. 9 arkkitehtuuri- ja muotoilunäyttelyä (mm. Marimekko, Alvar Aalto, Helsinki Design Week), konsertteja, elokuvasarjoja (Kaurismäki), teatteriesityksiä, konferensseja ja seminaareja. Minä kirjoitan ja käännän esittelytekstejä näyttelyistä ja esityksistä, etsin esiintymispaikkoja, järjestän lentoja, majoitusta esiintyjille yms. Tässä työharjoittelupaikassa toimenkuva ei todellakaan jää kahvinkeittoon. Tuloksetkin näkyvät: muotoilukuukauden päänäyttelyiden avajaiset ovat vasta marraskuussa, mutta jo nyt tapahtumasta kirjoitetaan maan pääsanomalehdessä ja Alvar Aallon nimi vilkkuu keskellä kaupunkia valotaulussa.

Maanantai-illan draamaa

Kuuden ihmisen huushollissa sattuu ja tapahtuu. Uudet keittiöveitsemme ovat tarpeettomankin teräviä: Julian lähti juuri ensiapuun sormenpala muovipussissa. Illallisen valmistus päättyi hieman ikävästi kun leikkuulaudalle päätyi sipulin sijaan peukalon pää. Pidetään peukkuja (no pun intended), että hänen ei tarvitse odottaa montaa tuntia hoitoon pääsyä. Verta nimittäin tuli aika valtavasti...

Eräs surkea tarina

Aion nyt hetken leikkiä Carrie Bradshawta ja puhua ihmissuhteista. Tämä vaatii paljon pokkaa tunnustaa, mutta noin viikko sitten eräs kiinnostavana pitämäni mieshenkilö antoi minulle vaärän puhelinnumeron. Tiedän, että numero on väärä, sillä koetin soittaa tyypille ja linjan toisessa päässä vastasi eri henkilö.

Tavoittelemani ihminen oli kirjoittanut numeron paperilapulle, joten ensitöikseni tarkistin, että olin näppäillyt numeron oikein. Kyllä. Sitten tutkin, oliko hänen käsialansa epäselvä niin että olisin vahingossa luullut jotain numeroa toiseksi. Ei. Numero paperilapulla oli ja pysyi samana kuin olin näppäillyt. Seuraavaksi tein jotain, minkä tunnustaminen vaatii vielä enemmän pokkaa kuin tämän koko tarinan kertominen: Tiesin, että kaverilla oli kämppiksenhakuilmoitus tietyllä nettisivulla, joten etsin tämän ilmoituksen ja vertasin hallussani olevaa puhelinnumeroa siinä esiintyvään. Tulos: toinen ja kolmas numero oikeasta puhelinnumerosta olivat erit kuin mitä lapussa luki. Yhä vielä tässä vaiheessa olin optimistinen ja lohduttelin itseäni sillä, että kaveri oli kenties vahingossa kirjoittanut tai muistanut numeronsa väärin ja että kaikki selviäisi sitten, kun hän soittaa minulle. Nyt kuitenkin viimeistään, kun tapauksesta on kulunut yli viikko, lyön itseäni kämmenellä otsaan ja mietin, miten naiivi olinkaan ajatellessani noin.

Juttu alkoi niin, että viime viikonloppuna tapasin mielenkiintoisen brasilialaismiehen, ja ainakin minun mielestäni meillä synkkasi hyvin yhteen. Hän ei vaikuttanut tyypilliseltä lattarilta, johon minulla ei ole ollut tapana langeta, vaan tämä brassi oli enemmänkin taiteilija. Hän itse pyysi minun numeroani ensin ja kirjoitti sitten omansa lapulle. Olin niin innoissani kohtaamisestamme, että tahdoin ottaa yhteyttä heti seuraavana päivänä. Olisin halunnut lähettää tekstiviestin kysyäkseni jotain tavanomaista kuten "Joko kämppis on löytynyt?", mutta koska tiesin hänen puhelimensa näytön olevan rikki, minun täytyi soittaa. Onni onnettomuudessa, että soitin, koska jos puhelimen näyttö olisi toiminut ja jos olisin lähettänyt tekstiviestin, odottaisin vastausta varmasti vieläkin.

Noh, kuten jo sanottu, kaikki meni muuten hyvin, mutta ääni linjan toisessa päässä oli vieras ja kertoi minulle, että olen erehtynyt henkilöstä. Puhelun jälkeen olin tietenkin tyrmistynyt, ja kaksi teoriaa sotivat päässäni: poika oli erehtynyt tai hän teki sen tahallaan. Vihdoin minun oli pakko avata suuni ja kysyä neuvoa asiantuntijalta: toiselta mieheltä.

Meksikolaisen kämppikseni Julianin tuomio oli tyly: on hyvin harvinaista, että ihminen muistaa oman puhelinnumeronsa väärin, varsinkin kahdella numerolla. "Mutta miksi hän sitten pyysi minun puhelinnumeroani ensin jos hän ei ollut kiinnostunut?" minä ruikutin. Koska brasilialaiset, samalla tavalla kuin argentiinalaiset, ovat hyviä suustaan ja kertovat sinulle juuri sen, mitä haluat sillä hetkellä kuulla oli meksikolaisen vastaus. Kämppis myös hieman kyseenalaisti miehen taiteilijuutta. Julian on asunut Buenos Airesissa ja antoi minulle esimerkin argentiinalaisesta tuttavastaan, joka oli joillekin naisille lentokapteeni, toisille rock-bändin kitaristi - tilanteen mukaan tietenkin.

Julian myös sanoi, että kaveri saattoi antaa minulle väärän puhelinnumeron, koska hän ei varmaan koskaan olisi uskonut, että minä oikeasti soittaisin perää. Sitä, että koetin soittaa hänelle heti seuraavana päivänä tapaamisemme jälkeen Julian piti ennenkuulumattomina. Nyt päästään kulttuurieroihin: Julianin mukaan espanjalainen nainen kuolee ennemmin kuin ottaa itse yhteyttä johonkin tapaamaansa mieheen. Naiset täällä ovat niin ylpeitä, että he eivät koskaan tee aloitetta.

Minulla ei ollut tästä mitään aavistusta ennen kuin asia tuli puheeksi, mutta myös muut ovat vahvistaneet saman kun olen tehnyt vähän kyselyä. En tiedä, mikä on suomalaissisarteni yleinen linja tässä asiassa, mutta minä ainakin olen niin kärsimätön, että jos oikeasti olen kiinnostunut, voin soittaa vaikka samana päivänä. En koe, että aloitteen tekeminen vähentäisi mitenkään arvokkuuttani. Lisäksi on sanottava, että jos minä en olisi tehnyt aloitteita, en varmaan tähänkään päivään mennessä olisi koskaan seurustellut. Tässä asiassa suomalaismiehet eivät ole yhtä oma-aloitteisia kuin täkäläiset.

Tieto tästä espanjalaisnaisten ylpeys -asiasta ratkaisi samalla erään arvoituksen, joka on pyörinyt paässäni jo vuosia. Taannoin eräs espanjalainen miespuolinen kaverini sanoi, että pohjoismaalaisilla tytöillä on Espanjassa helpon maine. Olin hämmästynyt tämän kuullessani, koska minä olin luullut meidän pohjolalaisten olevan pikemminkin etäisiä ja kylmänkiskoisia mutta ilmeisesti paikallisiin señoritoihin verrattuna me olemmekin aika kevytkenkäisiä. Ja minä olin jo soittamassa jollekin, jonka vasta tapasin. Julian tosin sanoi, että tämä kevytkenkäisyys-maine juontaa juurensa menneiltä vuosikymmeniltä kun Espanja avautui turismille, ja kaikki ruotsalaisneidot kirmasivat aurinkorannoille pitämään hauskaa. Kaverini, joka puhui pohjoimaalaisten helppoudesta, on kotoisin Mallorcalta, joten hänkin on varmaan nähnyt elämänsä aikana muutaman vapaalle vaihtaneet ruotsalaistytön...

Törmäsin muuten tähän kysymyksessä olevaan brassiin yksi päivä kadulla. Juttelimme normaalisti niitä näitä ja varoin ottamasta esiin puhelinnumeroasiaa, sen verran ylpeyttä minullakin on. Erotessamme hän vielä kehtasi ehdottaa, että soittaisi minulle. Tyydyin vaan nyökyttelemään. Joopajoo. Kun kerroin tästä kohtaamisesta Julianille, hän sanoi välittömästi, että minun olisi tietenkin pitänyt älytä vastata, että "ei kun minäpä soitankin sinulle" ja katsoa, mitä hän siihen olisi keksinyt vastata. Naama olisi tosiaankin varmaan ollut näkemisen arvoinen. Hidas hämäläinen mieli ei vaan tahdo taipua tuollaiseen tilanteessa improvisoituun juonitteluun.

Anniina

Me ollaan Hesarissa!

Paina tästä jos haluat tietää siitä, mitä me täällä päivät pitkät teemme.

Suomi-klubi

Tänään vedin ensimmäisen Suomi-klubin kokoukseni. Kyseessä on epävirallinen tilaisuus, jossa paikalliset suomen opiskelijat tai muuten vain kieltä puhuvat espanjalaiset/ei-suomalaiset voivat harjoitella suullista kielitaitoaan. Tapaaminen sujui todella hyvin. Paikalla oli 9 henkilöä, ja lähes kaikki puhuivat todella sujuvaa suomea. Teimme kierroksen, jonka aikana kaikki kertoivat itsestään, ja sitten osallistujat saivat arpoa itselleen kysymyksiä, kuten "Minkä kuvioiset lakanat sinulla on" etc. Keskustelua syntyä yllättävän paljon ja kieli pysyi lähes koko ajan suomessa. Tapaamisen jälkeen osa olisi halunnut vielä jatkaa olusille, mutta minä en 11 h työpäivän jälkeen kyennyt.

Osa paikalla olijoista oli asunut jossain vaiheessa elämäänsä Suomessa, mutteivat kaikki. Työkaverini poikaystävä on ilmoittautunut suomen kurssille paikalliseen kielikouluun ja on varasijalla 42. En tiedä, mikä kielessämme kiehtoo, mutta on mukava huomata, että kiinnostusta löytyy. Koskaan ennen en ole tuntenut olevani yhtä tiukasti kiinnittynyt kansallisidentiteettiini kuin nyt työskennellessäni Suomi-instituutissa. Yksi päivä kämppikseni kysyi, ovatko kaikki suomalaiset yhtä isänmaallisia kuin minä. Päinvastoin - olen aina tuntenut itseni enemmän maailmankansaliseksi kuin suomalaiseksi, mutta työharjoittelun myötä huomaan monesti vapaa-ajallanikin toimivani PR-emäntänä maamme puolesta. Ja mikäs siinä, kun vastaanotto on poikkeuksetta ollut positiivista ja kiinnostunutta. ¡Viva Finlandia!

Anniina from Finland aka Fineland

Illallista odotellessa

Huomaan jo sen verran espanjalisoituneeni, että kun täytyy valita ruokapaikka, tunnen vetoa niihin rähjäisempiin ravintoloihin, joissa tiskin takan häärii suomalaisen eläkeiän ohittunut señor tai señora. Yleensä nämä paikat näyttävät siltä, ettei sisustusta ole uusittu sitten Francon aikojen ja sama pätee ruokalistaan. Unohdetaan hetkeksi fuusiokeittiö ja muut ravintolamaailman tähdenlennot. Halogeenivalaistujen ruokaloiden, joita espanjalainen voisi kuvailla adjektiivilla cutre, suosimiseen liittyy tietty logiikka: Jos paikka on ollut pysytyssä samalla koseptilla jo 50 vuotta, jotain hyvää siinä täytyy olla.

Sunnuntaina kävimme syömässä 8 euron kasvismenun (alkuruoka, pääruoka, juoma ja jälkiruoka) intialaisessa ravintolassa Lavapiésissa, ja kun kävelimme ruoan jälkeen La Latinaan, tuntui kuin olisi harpannut ajassa taaksepäin. Pikkukauppojen ja kuppiloiden kyltit ovat designista päätellen roikkuneet paikoillaan 50-luvusta saakka, enkä ihmettelisisi, vaikka sisällä sunnuntaicañojaan nauttivat herrasmiehet olisivat istuneet paikoillaan yhtä kauan. Näissä paikoissa tarjoiltava ruoka on kaikkea muuta kuin mitä ravitsemusterapeutti Hanna Partanen suosittelee. Erityisen hellyttävä oli mielestäni pulju, jonka nimi oli "Derecho de patatas fritas" eli oikeus ranskanperunoihin.

Patatas eli perunat on muuten täälläpäin yleensä synonyymi sipseille tai ranskalaisille. Tuhdista ruoasta huolimatta niin sydän- ja verisuonisairauksien määrä kuin erityisesti naisten vyötärönympärys on täälläpäin huomattavasti pienempi kuin koto-Suomessa...

Nyt illalliselle. Madridissa on niin paljon houkuttelevia ravintoloita, että ne eivät loppuisi kesken vaikka söisi vuoden jokaisena päivänä erissä. Ja parasta on, että jopa palkattomalla työharjoittelijalla on niihin varaa! Tänään sisäänajamme kulman takana sijaitsevan kasvismestan. ¡Qué aproveche!

T: Anniina ja kurniva vatsa

Kellä koti on...

Lama puree täällä Espanjassa ankarammin kuin Suomessa. Viime aikoina olen kuullut paljon keskustelua siitä, että Madrisissa on enemmän ihmisiä kadulla kuin vuosi sitten, kodittomia siis. Tämän viikon talomme edustalla kadulla on nukkunut pariskunta. He nukkuvat, kun lähden töihin ja kun palaan n. 9 tuntia myöhemmin, he ovat yhä nukkumassa samassa paikassa. Myös yöllä he nukkuvat. Eilen asetelma oli vähän muuttunut, kun palasin töistä: 2 poliisia oli paikalla puhuttelemassa pariskuntaa. Uskomatonta kyllä, illalla, n. 4 tuntia myöhemmin, kurkkasin parvekkeelta kadulle ja poliisit olivat YHÄ pariskunnan kimpussa. Vihdoin kaksi koditonta pakkasivat kimpsunsa ja lähtivät nostelemaan. Tänä aamuna he olivat kuitenkin taas ilmestyneet samaan paikkaan.

Työmatkani varrella näen muitakin kodittomia, kaikilla on oma vakiopaikkansa. Suurin osa vaikuttaa siltä, etteivät he ole viettäneet kadulla kauaakaan. Eräs rouva, joka istuu reitilläni on aina siististi pukeutunut, puhtaat hiukset ja lakatut kynnet. Työkaverini veivät hänelle yksi päivä voileipiä, jotka muuten olisivat menneet roskikseen. Elena arveli, että nainen on asunut ennen samassa naapurustossa ja joutunut kadulle, sillä hän vaikuttaa tuntevan suuren osan ohikulkijoista.

Talomme edessä on myös kirkko, jonka edustalla kiemurtelee päivittäin pitkä leipäjono. Nunnat jakavat ruokaa sitä tarvitseville, mutta jotkut väittävät, että suuri osa jonottajista on normaalia väkeä, jolla on vaan poikkeuksellisen paljon pokkaa. Olen tarkkaillut jonkun verran näitäkin ihmisiä, ja tosiaan, monet ovat siististi pukeutuneita ilman kovan elämän merkkejä kasvoissaan.

Espanjassa kodittoman ja kodillisen raja on muutenkin häilyvä ja rahan pyytämiseen tuntuu olevan matalampi kynnys kuin kotipuolessa. Esimerkiksi Plaza Callaon tienoilla kerjää päivittäin nuori mies, joka vapaalle vaihtaessaan liikkuu uutuudenkiiltävillä rullaluistimilla. Tänään minulle muuten selvisi eräs mysteeri: lähikauppamme edessä seisoo aina nuori, tummaihoinen mies, joka avaa kaupan oven kaikille asiakkaille ja hymyilee kauniisti päälle. Koskaan hän ei ole minulta pyytänyt mitään vastapalvelusta ja olen miettinyt kuumeisesti, mikä miehen funktio on. Tänään kuitenkin kaikki selvisi kun tulin kaupasta ulos, kädet täynnä tavaraa. Olin juuri avaamassa suutani kiittääkseni miestä huomaavaisuudesta, kun hän mutisi jotain rahasta. Olin niin hämmästynyt, että jatkoin vain matkaani sanomatta - tai antamatta - mitään. Nostan miehelle hattua yritteliäisyydestä ja ensi kerralla varaan muutaman kolikon taskun pohjalle vipattavaksi.

Anniina

Pähkinöitä purtavaksi

Taitan työmatkani Madridissa kävellen, ja joka aamu mietin, mistä kaikki vastaantulevat ihmiset hankkivat 20 minutos -ilmaisjakelulehtensä. Granadassa aikanaan niitä jaeltiin joka kadunkulmassa. Niin kai täälläkin, muttei minun työmatkani varrella. Sanomalehtiä ei täällä tule juuri luettua, enkä muutakaan mediaa seuraa aktiivisesti, joten koen olevani varsinaisessa uutispimennossa. Suomalaisten iltapäivälehtien sivulla minua ei kiinnosta täällä ollessani vierailla. Kotimaan keltainen lehdistö avaa oven maailmaan, joka ahdistaa.

Toinen mieltäni askarruttava seikka jota en Espanjassa oloni aikana ole onnistunut selvittämään on se, miten kysymykseen "¿Qué tal?" eli "Mitä kuuluu?" tulee vastata. Amerikkalainen vastaisi että kiitos kuuluu ihan mahtavaa, mutta espanjalaisilla ei tunnu olevan aikaa tai intressejä kuulla moisia mielentilan ylistyksiä kun he jo jatkavat seuraavaan lauseeseen. Suomalainen taas kertoisi rehellisesti kaikki viime aikoina mieltä askarruttaneet seikat, mutta jos samaa koettaisi täällä, vuodatuksen loputtua kysyjä olisi jo kaukana.

Tämä ongelma tulee vastaan varsin usein puhelinkeskusteluissa. Olen esimerkiksi töiden kautta asioinut painotalojen kanssa sen verran, että aina kun soitan minulta kysytään, mitä kuuluu. Pitkällisen pähkäilyn tuloksena olen päätynyt ottamaan tässä asiassa sen linjan, että vastaan mahdollisimman nopeasti "Bien." eli "hyvin" ja toistan saman kysymyksen vastapuolelle. Koskaan en ole vielä saanut vastausta.

Ehkä nämä pähkinät riittävät perjantai-illalle. Ihanan rauhaisa viikonloppu täysin vailla suunnitelmia tiedossa.

Buen fin de semana!
Anniina

Koska kuva kertoo enemmän...

...kuin tuhat sanaa, eikä minulla lähiaikoina ole ollut aikaa kirjoittaa edes sataa, liimaan tänne pari valokuvaa elämästäni Madridissa:

Tässä kuva toissa lauantailta. Aamulla herätessäni katumme oli muuttunut Havana Club -kaduksi. Salsaa, 50-luvun autoja ja tummaa rommia.



Tässä taas otos kakkukesteistä, jonka kämppikset + Jenni järjestivät synttäreideni kunniaksi:



Instituutilla ennen Alvar Aalto -näyttelyn avajaisia:

Kuva: Anne-Maria Saario


Noche en Blanco -taiteiden yö Instituutilla (kaikki kuvat Anne-Maria Saario). Saimme Pandalta lakritsia ja Norjalaiselta lohineuvostolta 8 kg kylmäsavulohta tarjottavaksi. Lohta jäi aika runsaasti yli, ja olenkin viimeiset 5 päivää nauttinut kylmäsavulohta erittäin suurina annoksina. Tunnen itsekin tuoksahtavani lohelle, ulkopuolisen nenään lemuan varmaan kalatehtaalle:



Teatteri Replikan nuoria taidokkaita näyttelijöitä oli ilo kuunnella... ja katsella!



Huomatkaa Suomen lipun värit rinnassa!



Koko tiimi kasassa. Taustalla työllä ja tuskalla askarreltu musta esiintymislava, joka parhaillaan odottaa alasrepimistä.



~~~~~~~~~~~~~~~~ ~~~~~~~~~~~~~~~

Kohta lähden graafikko-Annen läksijäisiä viettämään. Ensin tahdon kuitenkin nauttia hetken tästä viikon ensimmäisestä rauhallisesta hetkestä (nyt on torstai!). Meillä on taas casting eli uuden kämppiksen etsintä meneillään, ja olen joka päivä töiden jälkeen tullut kotiin niin, että haastatteluvihkon on saanut ottaa samantien kauniiseen käteen kun ovikello alkaa jo pirisemään. Äsken minulle soitti pieni ja jäntevä ammattisotilas, joka kävi katsomassa asuntoa maanantaina. Tämä oli jo toinen kerta kun hän soittaa perään. En ymmärrä, miksi hän niin tulenpalavasti haluaa muuttaa kanssamme. Vielä vähemmän koska silloin kun hän kävi esittelyssä, Lucialla oli kylässä venäläinen punkkari ja kaksi koiraa, josta toinen pissasi vessan lattialle. Minun on h y v i n vaikea kuvitella ammattisotilasta tähän huusholliin...

Hasta luego,
Anniina

Viime viikko oli harmaa, nyt paistaa aurinko

Syntymäpäiväni toi syksyn Madridiin. Täällä sataa tihuutti tasaisesti koko viime viikon, sen jälkeen kun ensimmäiset tipat tippuivat taivaalta toissa viikonloppuna. Kuukauden porotuksen jälkeen oli vaikea uskoa, että nestepisarat olivat todella sadetta. Viime viikon aikana sadekin kävi arkipäiväiseksi ja lämpötilat tippuivat niin, että minulla oli välillä kylmä pitkässä takissa ja villasäärystimissä. Ystäväni poloinen Barcelonasta saapui kyläilemään viikoksi ja oli pakannut mukaansa lähes pelkkiä kesähepeneitä. Vaatevarastoa täytyi hieman täydentää.. Nyt kuitenkin maanantai aamupäivällä näyttää, että kesä on tehnyt comebackin. Intiaanikesä on kuulemma ihan yleisesti tunnustettu ilmiö, joka saapuu tänne aina syyskuun lopussa. Vaikka olenkin pitkin blogia valitellut kuumutta, viime viikon kylmän kauden säikäyttämänä en pistäisis kesän jatkumoa pahakseni ollenkaan.

Viime viikko oli kaikin puolin erittäin intensiivinen. Töissä suurin osa ajasta kului taiteiden yön ja CIMO-päivän valmisteluun ja päivät venyivät pitkiksi. Siinä sivussa juhlittiin synttäreitäni ja käytiin avaamassa Alvar Aalto -näyttely. Olin esimerkiksi perjantai-iltana töistä kotiin raahustaessani niin väsynyt, että puhuminen tuotti vaikeuksia. Koetimme Jennin kanssa katsoa elokuvaa, mutta nukahdin jo alkutekstien aikana.

Lauantaina tapahtunut taiteiden yö oli minulle merkittävä. Se oli ensimmäinen Instituutin tapahtuma, jonka järjestämisessä olen ollut mukana, ja nähdä kuinka hyvin kaikki onnistui valoi minuun uskoa siitä, että työ jota teemme on todella merkittävää.

Olimme siis pohjoismaalaisten suurlähetystöjen kanssa järjestäneet dramatisoiduun dekkarinovellin illan, jossa nuoret näyttelijät teatteri Replikasta tulkitsivat otteita espanjaksi käännetystä pohjoismaalaisen dekkarikirjallisuuden antologiasta. Instituutille jäi päävastuu tapahtuman järjestämisestä, ja me todellakin teimme kaiken itse - esiintymistilan lavastamisesta lähtien. Viime torstain ja perjantain työpäivät roikuin reilu 3-metrisen salin katossa ripustelemassa mustia verhoja ja kynttilälyhtyjä, rautakaupassakin piti välillä kipaista kun mutterit ja ruuvit loppuivat kesken. Saimme norjalaiselta Lohineuvostolta lahjoituksena lähes 8 kiloa kylmäsavulohta, joista askartelimme Väinämöisen napeille kanapeita.

Kun suuri päivä lauantai koetti, kaikki olivat hermostuneita. Minua lähinnä jännitti, tulisiko tapahtumaan ketään, sillä minulla oli vastuu kutsujen lähettämisestä. Huoleni osoittautui täysin turhaksi, sillä väkeä alkoi virtaamaan Instituutin tiloihin jo paljon ennen ilmoitettua alkamisajankohtaa klo 22:ta. Sali oli lopulta niin täynnä, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Reilun tunnin kestavä esitys järjestettiin toisen kerran klo 24, jolloin väkeä oli vähemmän, muttei kuitenkaan niin että seinät olisivat kaikuneet. Saimme runsaasti kehuja järjestelyistä, jopa salin dekoraatiosta, ja ihmiset vaikuttivat olevan kaikin puolin tyytyväisiä.

Minä olin erityisen otettu siitä, kuinka paljon espanjalaisia oli paikalla. Pohjoismaalainen dekkarikirjallisuus on aallonharjalla. Kun laskeutuu metrotunneliin, on lähes joka toisella matkalukemisenaan Stieg Larssonin Los hombres que no amaban a las mujeres eli Miehet, jotka vihaavat naisia. Minulla on lauantain jälkeen itsevarmempi olo lähteä järjestämään seuraavaa tapahtumaa kun tiedän, että kiinnostusta meitä pohjolaisia kohtaan on.

Seuraava järjestämämme tapahtuma onkin sitten jo heti huomenna täällä Universidad Complutenses tiloissa, jossa tällä hetkellä sijaitsen. Suomen Madridin instituutilla on yhteistyösopimus Complutensen yliopiston kanssa, ja meillä on täällä tämä toimisto, josta nyt kirjoitan. Yhteistyösopimukseen kuuluu, että saamme käyttää Complutensen tiloja ja laitteita veloituksesta ja äskettäin kävin tarkastamassa salin, johon huomenna saapuu eri alojen asiantuntijoita kertomaan opiskelu- ja työharjoittelumahdollisuuksista Suomessa. CIMOsta tilaisuuteen saapuu Jaana Mutanen. Sali on melko pieni, ainakin jos ottaa huomioon markkinoinnin, jota olemme tapahtuman eteen tehneet: 77 paikkainen sali vs. noin 2000 liikenteeseen lähtenyttä flyeria plus julisteita ympäri kaupunkia. Ajankohta tapahtumalle on hieman haastava, sillä lukukausi alkaa vasta lokakuun alussa. Jännittävää nähdä, montako ihmistä saapuu paikalle.

Satunnaisia otteita viime aikojen tapahtumista: mahtavat yllätysbileet, jotka Jenni ja kämppikseni olivat järjestäneet synttäreideni kunniaksi. Ilmapalloin koristeltu keittiö ja kakkukahvit odottamassa kun tulin töistä kotiin ja myöhemmin rapuillallinen a la Jenni ja mojitoja a la Julian. Jää varmasti pysyvästi muistini lokeroon "Mukavimpia synttärimuistoja" - en ole koskaan ollut itse hyvä järjestämään bileitä.

Viime torstaina juhlittiin Alvar Aalto -huonekalunäyttelyn avajaisia Museo de las Artes Decorativas -museossa. Paikalla oli hyvä edustus suomalaisia, ja olenkin huomannut, että pientä henkilökohtaista verkostoitumista tapahtunuu pikkuhiljaa, varsinkin tämänlaisten tapahtumien myötä. Suurlähetystön ja Finpron väki alkaa käydä tutuiksi, heidän kanssaan Instituutti tekee runsaasti yhteistyötä. Itse näyttelyn avasi Alvar Aalto -säätiön johtaja professori Markku Lahti esitelmällä AA:n elämästä ja työstä. Itse näyttely oli melko pieni, ja käsitti lähinnä kansallisikonimme tuoleja, valaisimia ja muutaman lasiesineen.

Taas täytyy todeta, kuinka kiehtovaa on, kun itselle jokapäiväinen, kuten Alvar Aallon muotoilu, muuntuu eksoottiseksi kun se erotetaan omasta ympäristöstään. Torstaina avautunut näyttely on esimakua marraskuun Mes del Diseño suurtapahtumalle, jossa on mukana 9 suomalaista näyttelyä plus runsaasti muuta oheisohjelmaa (sanokaa, jos toistelen itseäni liikaa). Minun pitäisi nyt ryhtyä etsimään esityspaikkaa eräälle suomalais-espanjalaiselle teatteriproduktiolle. Kummallinen sattuma, että satuin eilen sunnuntaikävelyllämme Retirossa törmäämään tuottajaan, joka on töissä siinä teatterissa, jossa samaista esitystä on esitetty nyt syyskuun alussa. Hän kehui sitä kovasti ja kutsui minut huomiseen Bonnie ja Clyde -näytelmän ensi-iltaan. Taidanpa mennä niin pääsee taas hieman lisää verkostoitumaan.

Nyt siirryn töiden pariin,
Besos: Anniina

Joku on ehkä huomannut, että blogin ulkomuoto on uudistunut. Tästä kiitos kuuluu venezuelalaiselle vieraallemme Jorgelle joka on, kaiken muun lomassa, graafinen suunnittelija. Mies on tehnyt minulle ja muille tämän talon asukkaille niin paljon palveluksia pitkin viikkoa, että kun hän kymmenettä kertaa pyysi nähdä blogini, myönnyin ja annoin hänelle osoitteen. "Tehdäänpäs tästä hieman kauniimpi" hän totesi siltä istumalta ja ryhtyi koodaamaan. Seuraavan kerran kun vilkaisin tietokoneen ruutua, oli blogini muuttunut vihreäksi.

Torstain venezuelalainen illallinen oli mahtava ja kaiken lisäksi täysin kasvissyöjälle soveltuva. Tässä pieni maistianen:



Kaikesta kuuluu kiittäminen kahta mainiota kokkiamme:


Daniela


Jorge, huomatkaa valkoinen kokinpaita

Eilisen lauantaipäivän vietimme Jorgen ja hänen costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa Toledossa, joka on Espanjan entinen pääkaupunki. Pieni linnoitus ei-kaukana-Madridista, jota ovat ammoisina aikoina asuttaneet niin kristityt, juutalaiset kuin arabitkin. Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen Rambon veitsi, jonka olisi saanut omakseen 200 eurolla. Tämä siis löytyi matkamuistoja myyvästä kaupasta. Olisimme tahtoneet ottaa Rambon veitsestä kuvan, mutta meiltä evättiin lupa.

Toledon vanha kaupunki on mäen päällä oleva tiiviisti rakennettu linnoitus, jota muurit yhä ympyröivät. Joko kaupungin kapeat kadut rakennettiin muinoin sokkeloiseksi viholliseneksyttämistarkoitukella tai sitten kartanpiirtäjä on pistellyt omiaan paikalliseen turistikarttaan, sillä vietimme suurimman osan ajastamme täysin eksyksissä. En tiedä kumpi oli virallinen aallonpohja: se että päädyimme parkkihalliin kun luulimme menevämme museoon vai se, että vietimme kaksi tuntia etsien terassia, jolla syödä voileipä ja päädyimme yhä uudestaan samoilla kaduille. Kun pyysimme jotakuta näyttämään meille sijaintimme kartasta, olimme täysin eri paikassa kuin tahdoimme.

Ne monumentit joihin sattumalta onnistuimme törmäämään, esimerkiksi maalari El Grecon kotimuseo, olivat poikkeuksetta suljettu remontin vuoksi. Lopulta olimme niin väsyneitä ja pyörällä päästämme, että tahdoimme vain ulos labyrintista. Vanhaan kaupunkiin menee piiitkät rullaportaat, jotka säästävät tulijan jyrkältä nousulta. Me neropatit missasimme tullessamme tietenkin myös nämä portaat, ja kun olimme lähdössä, ainoa toiveemme oli päästä kaupungista alas rullaportaita pitkin. Seurasimme kylttejä, jotka osoittivat portaiden sijainnin, mutta jokin meni taas vikaan. Vihdoin kysyimme poliisilta neuvoa ja hän - tätä en liioittele - vastasi meille matemaattisella yhtälöllä! Ensin hän halusi tietää, etsimmekö rullaportaiden ylä- vai alapäätä, ja sitten hän puhui. Minulta meni yksityiskohdat ohi, mutta vastaus kuuluui jotenkin näin: Sijaitsemme tällä hetkellä eräänlaisen suorakulmaisen kolmion kateetin kohdalla, ja päästäksenne rullaportaisiin, teidän täytyy löytää kolmion hypotenuusa, jonka saa selville, kun xxxx....

Meidän matikkapäämme ei riittänyt löytämään rullaportaita - sen kummemmin ylä- kuin alapäätäkään. Lähdin kuitenkin kotiin sitä tietoa viisaampana, että Gladiator-elokuvassa Russel Crowen tulkitsema päähenkilö on kotoisin Toledosta, ja hänen gladiator-nimensä on "Espanjalainen". Tämä oli itse asiassa jo toinen visiittini kyseiseen kaupunkiin. Viimeksi kaikki näkemäni ovet olivat yhtä suljettuja kuin nytkin, mutta silloin se johtui siitä, että oli joulun jälkeinen pyhäpäivä. Toledo säilynee mielessäni ikuisena mysteerinä.

Tässä kuvassa en vielä tiennyt, mitkä seikkailut meitä odottavatkaan:



Tässä taas tyytyväinen mies terassilla hiellä ja tuskalla ansaitun voileivän jälkeen:



Nyt lataamaan akkuja tulevaa työviikkoa varten.

Anniina

Suomen kansalle

Blogini on herättänyt paljon keskustelua kämppisteni ja muiden talossa vierailevien keskuudessa. Erehdyin jollekin näyttämään linkkiä maailmalle.net -sivustolla, jonka kautta tänne pääsee, ja nyt he ovat siinä uskossa, että olen kotimaassani jonkinlainen superjulkkis. "Suomen kansa odottaa malttamattomana päivityksiäsi eikä meillä vieläkään ole nettiä!" he vitsailivat kun operaattorinvaihdos hieman viivästyi. No, tiedoksi Suomen kansalle: nyt on netti talossa, päivitykset saakoon jatkoa.

Olen vältellyt antamasta blogin osoitetta espanjalaisille, koska google translator on vaarallinen työkalu, ja pelkään, että monet asiat tulisivat espanjaksi käännettyinä väärinymmärretyksi. Minähän tarkastelen tätä kaikkea ympärilläni olevaa äärimmäisen ihastuneena, mutta jotkut sarkastiset sanankäänteet / kulttuurieroihin perustuvat yleistykset saattaisivat loukata jotakin. Asuinkavereiden mielestä minun pitäisi kirjoittaa blogia espanjaksi tai englanniksi. Ymmärrän kyllä heidän uteliaisuutensa - olenhan minä eräänlainen vakooja, joka raportoi kaikesta ulkomaailmalle, ja he haluavat tietää, mitä heistä puhutaan. Kaiken lisäski olen äärimmäisen surkea vakooja, koska kavalsin itse itseni.

Tämä viikko on ollut uuvuttava, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eilen kävimme rakentavan keskustelun pomoni Elenan kanssa. Hän sanoi, että otan asiat liian raskaasti ja muistutti, että olen täällä harjoittelussa ja siten oppimassa. Kysyä saa ja pitää, kaikki tekevät virheitä, ja me olemme kaikki samalla puolella. Tavallaan tiesin tuon kaiken, mutta oli helpottavaa kuulla ne jonkun toisen suusta. Olen joissakin asioissa pingottava (onko tuo sana?) perfektionisti ja otan itseni liian vakavasti. Haluan niin kovasti tehdä tämän työn hyvin, etten uskalla rentoutua. Osaksi viime aikoina potemani univaikeudet ovat johtuneet siitä, että stressaan myös unissani. Näen värikkäitä unia muun muassa vastuutehtävistä, joka minun täytyy hoitaa, ja kun herään keskellä yötä pyörii uni ja todellisuus yhtenä sekamelskana päässäni. Eilinen keskustelu oli kuitenkin vapauttava, ja pääsin sanomaan myös joitain asioita, jotka ovat omaa mieltäni painaneet ja jälkeen päin minulla oli jollain tapaa puhdistautunut olo. Ja uskomatonta kyllä, viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa täysin keskeytyksettä sen jälkeen kun muutin uuteen huoneeseeni.

Nukkumista helpottaa myös se, että olen voinut pitää parina yönä parvekkeen ovia kiinni. Ilma on vähitellen mutta varmasti viilenemässä - ensi viikoksi on luvattu enää 25º - mikä ehkä Suomesta käsin kuulostaa helteeltä, mutta merkitsee täällä syyskauteen siirtymistä. Univelkaa on kertynyt tällä viikolla niin paljon, että aion seuraavaksi ottaa tehosiestan ja miettiä vasta sitten viikonloppua. Hullua, että vasta klo 19.40 ehtii päiväunille, mutta työpäivä loppuu virallisesti vasta klo 18 ja tänäänkin, kuten useana muuna päivänä, meni ylitöiksi.

Ensi viikosta tulee erittäin mielenkiintoinen: ensiksi parhaisiin ystäviini lukeutuva Jenni tulee tiistaina viikon vierailulle Barcelonasta, keskiviikkona on syntymäpäiväni, torstaina Alvar Aalto -näyttelyn avajaiset, lauantaina Noche en Blanco -taiteidenyö ja lisäksi valmistelemme töissä 22.9. tiistaina järjestettävää CIMO-päivää, joka on eräänlainen infotilaisuus Suomessa opiskelusta/työskentelystä kiinnostuneille täkäläisille.

Olen töissä kokoamassa mediakansiota Design-projektista, johon siis keräämme paikallisia lehtijuttuja suomalaisesta muotoilusta ja arkkitehtuurista. On äärimmäisen mielenkiintoista lueskella kokoamiamme juttuja ja nähdä, miten kotoinen muuttuu eksotiikaksi. Espanjankielentaitoisille tuoreehko El Paísin juttu täällä. Löysin, tai siis Elena oli löytänyt, myös tämän blogin, joka tarkastelee helsinkiläistä elämänmenoa espanjalaisen silmin. Eräänlainen vastaprojekti siis omalleni...

...Ajatus katkesi juuri, kun huoneeseeni tuli yllätysvieraita. Täytyy sanoa, että vuokraisäntämme on aikamoinen tapaus. Tänä aamuna hän tuli asuntoomme klo 8 siistijän kera, ja kun menin aamupalalle keittiöön klo 9, he olivat molemmat siellä työntouhussa. Nyt on siis kyseessä espanjalainen eläkeläismies. Siistijä pyyhki pölyjä kaappien päältä, jonne ulottuakseen hänen täytyi käyttää apunaan rakennustikkaita ja nousta sitten pöytätasoille seisomaan. Vuokraisäntä osallistui mm. pitelemällä tikkaita paikoillaan. Yhteen nurkkaan siistijä ei rättinsä kanssa ulottunut, joten Santos - vuokraisäntä - tarjoutui itse pyyhkimään kyseisen nurkan. En kunnolla uskaltanut katsoa, kun pyylevähkö vanha herra kipusi tikkaat ylös pöydälle ja ryhtyi kurkottelemaan kaukaisimpia pölypalleroita, sen verran huteralta homma vaikutti. Mutta hänpä innostuikin sitten niin askareesta, ettei meinannut tulla alas ollenkaan. Siistijä seisoi vieressä ja anoi häntä tulemaan alas: "Tarkoitin vain sitä nurkkaa, minä hoidan kyllä loput. Mitä minä nyt teen kun sinä siivoat, istunko alas aamupalaa syömään?" hän ruikutti. Minä seurasin esitystä hämmennyksen ja huvituksen sekaisin tuntein aamiasmurojeni ääreltä.

Tästä viimeisestä on siis kulunut lähes 12 tuntia, mutta äsken huoneeni oveen koputettiin ja sisään astui, yllätys yllätys, Santos, tällä kertaa vieraan miehen kanssa, jonka hän esitteli huoltomieheksi. He käyvät nyt läpi taloa katsoakseen, mitä kaikkea täytyy korjata. Vietin juuri hetken kahdestaan vuokraisäntäni kanssa suljettujen ovien takana, kun hän halusi kokeilla, toimiiko huoneeni lukko. Eihän se kunnolla toiminut, ja hetken pelkäsin että jäisimme tänne pidemmäksi aikaa. Väliinpitämättömyydestä tätä vuokranantajaa ei ainakaan voi syyttää.

Nyt on tehosiestan aika. Hyvää viikonloppua!!

Anniina