Taidepläjäys

Eilen kävin katsomassa ukrainalaisen valokuvaajan Sergey Bratkovin näyttelyn Madridin vanhimmassa vesitornissa. Näyttely kulkee nimellä Glory Days, mikä on ironinen viittaus itsenäisen Ukrainan ensiaskeleisiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuvat olivat vaikuttavia; ironisia, hauskoja, kauhistuttavia, surullisia. Pysäyttävin oli kolmen kuvan sarja puolilähikuvia hymyilevistä pikkupojista, jotka eivät olleet fokuksessa. Kuvat olivat ensinäkemältä hellyyttäviä, kunnes näin sarjan nimen: Liimanhaistelijat. Ja todellakin, pitkä valotusaika sai aikaan vaikutelman, siitä että pojat eivät olisi kokonaan tässä maailmassa. Nimen myötä heidän hymynsä ja kasvojen autuas ilme sai irvokkaan merkityksen. Onko maailmassa mitään surullisempaa kuin liimanhaistelija?

Lähes yhtä vaikuttava kuin näyttely - ellei jopa vaikuttavampi - oli itse rakennus. Vanha punatiilitorni, sisältä avara, teräsportaat 4 kerrokseen ja katossa valtava kupera teräslevy, kuin väärinpäin käännetty kupoli. Kysyin näyttelijän valvojalta rakennuksesta, ja hän kertoi sen olleen Madridin ensimmäinen vesitorni. Tuon teräskupolin yläpuolella säilöttiin aikanaan tonneittain vettä. Alueella oli vieläkin jotain Madridin kaupungin kriittisiä tiloja, koska saapuessani minun piti ensin selvittää kopissa istuville vartijoille haluavani nähdä näyttelyn. "Minkä näyttelyn?" he tiukkasivat. Vasta kun osasin sanoa "valokuvanäyttelyn", he ohjasivat minut yhdestä ovesta sisään. Tässä erillisessä rakennuksessa minun piti näyttää henkkarit. Minulla sattui olemaan passi mukana, joten he tallensivat passinumeroni tietojärjestelmäänsä ja antoivat numeroidun tarran rintaan. Sen jälkeen piti vielä kulkea metallinpaljastimen läpi ja laittaa laukut läpivalaisuun. Turvatoimet liittyvät kuulemma siihen, että vesitornille, eli näyttelytilaan, mentäessä on liikuttava alueella, johon tavallisilla tallaajilla ei normaalisti ole pääsyä. Fair enough.

Kohta lähdemme Lucian kanssa katsastamaan toisen valokuvanäyttelyn. Annie Leibovitzin kuvia vuosilta 1990-2005 on esillä tuossa ihan lähellä sijaitsevassa taidekeskuksessa. Huimaa nähdä niin legendaarisia kuvia luonnossa (museonörtti taas vauhdissa?), vaikka ne kaikista tunnetuimmat taidettiin ottaa ennen vuotta 1990.

Töissä olen kuluneen viikon työskennellyt Noche en Blanco -taiteidenyön ja Mes del Diseño -tapahtuman parissa. Marraskuu on suomalaisen muotoilun kuukausi Madridissa, ja Instituutti on keskeisenä osapuolena mukana järjestelyissä kun tänne saapuu kymmenkunta näyttelyä Suomesta. Luvassa on muun muassa Alvar Aaltoa, Marimekkoa ja Design Helsinkiä.

Viime päivinä olen miettinyt, millon mahdankaan seuraavan kerran tarvita sukkia. Lämpömittari pysyttelee edelleen uskollisesti 30:n yläpuolella vielä auringon laskeuduttuakin. Toinen asia, mitä eilen kotimatkalla mietin, on se, miten vähän Madrid vastaa mielikuvaani perinteisestä suurkaupungista. Kooltaan tämä on iso, tottakai, ja tarjontaa on joka suuntaan niin paljon etten sitä vielä edes hahmota, mutta ihmisten tapa olla ja elää - niiltä osin kun minä olen nähnyt - on kuin missä tahansa pikkukaupungissa. Ihmiset tervehtivät toisiaan rappukäytävässä ja joskus myös kadulla - vaikkeivat tuntisikaan. Autot eivät tyyttää tai kaasuttele, eivät edes silloin kun kävelee vanhoilla vihreillä suojatien yli ja heillä olisi jo oikeus mennä. Ihmiset vaikuttavat kiireettömiltä. En tiedä johtuuko se siitä, että nyt on vielä elokuu, eli lomakuukausi, ja kukaan ei jaksa juosta kun jo kävellessäkin tulee hiki. Kohta se nähdään, vaihtaako tämä kaupunki vaihdetta suuremmalle kun päästään syyskuun puolelle.

Terveisin,
Anniina