El mundo es un pañuelo

Otsikko on espanjaa ja tarkoittaa, että maailma on nenäliina eli toisin sanoen pieni paikka. Tänään se päästiin taas todistamaan ja huh, mikä yhteensattuma siihen liittyykään.

Heräsin suhteellisen myöhään eilisen illanvieton väsyttämänä (kiitos tytöt ja pojat mukavasta illasta), ja aamumuroja hörppiessäni kämppis-Noemi kysyi, haluaisinko lähteä uima-altaalle. No halusinhan minä, joten pakkauduimme autoon Noemin ja kämppis-Julianin kanssa, ja karautimme Lagosin julkiselle uima-altaalle. Lago on yhtä kuin järvi ja kyseessä on yksi Madridin alueen harvoista vesistöistä, vaikka suomalaisessa mittakaavassa kyse on tuskin lampea kummemmasta lätäköstä.

Onni oli taas matkassa kun uima-allas ei ollut jostain kumman syystä täyteen ammuttu helteisestä lauantai-iltapäivästä huolimatta. Julian kertoi joskus jonottaneensa kyseisessä paikassa tunnin sisäänpääsyä. Alueella on ilmeisesti 2 avoallasta ja yksi sisäallas, ja avoaltaat ilmeisesti pidetään viileänä jäähdytyksen avulla näin kesällä, sen verran raikasta oli pulahtaa veteen. Vietimme parisen tuntia uiden ja nurmikolla makoillen, vaikka paikallaan makaaminenkin kävi työstä polttavan auringon alla.

Parin tunnin lillumisen ja makaamisen jälkeen olimme valmiita siirtymään lounaalle lähellä sijaitsevaan pitkät perinteet omaavaan Casa Mingo -nimiseen sidreriaan, asturialaiseen siideriravintolaan, joka perustettiin jo vuonna 1888 kun asturialaiset kaivostyöläiset tulivat Madridiin rakentamaan Principe Píon rautatieasemaa. Juuri kun olimme tekemässä lähtöä altaalta, satuin kääntymään ympäri. Minulle tapahtuu usein ulkomailla niin, että alan tunnistaa tuttujen ihmisten kasvoja vastaantulijoissa. Tällä kertaa näin kuitenkin edessäni niin hämmästyttävästi serkkupoikaani muistuttavan henkilön, että en voinut jäädä kuin tuijottamaan. En uskaltanut sanoa mitään, koska ajattelin kaikkien pitävän minua hulluna kun luulen suomalaisen serkkuni eksyneen madridilaiselle uima-altaalle.

Poika kuitenkin aisti tuijotukseni ja kääntyi myös katsomaan. En muista kumpi avasi suunsa ensin ja mitä sanottiin, mutta todellisuus on joskus tarua uskomattomampi sillä kyseessä todella oli serkkuni J, ilmielävänä madridilaisella uima-altaalla. Hän oli saapunut eilen illalla bussilla pohjois-Espanjasta odottamaan huomenna lähtevää lentoa Suomeen. J:n oli tarkoitus kävellä Camino de Santiago, mutta elokuun kuumuus kävi ylivoimaiseksi, joten hän palaa suunniteltua aikaisemmin. Osaisiko joku laskea, mikä on kohtaamisemme todennäköisyys, kun yksistään Madridissa asuu reilu kolme miljoonaa ihmistä?

Kun alkujärkytyksestä selvittiin (minä kirjaimellisesti tärisin, niin hämmästynyt olin), J liittyi lounasseuraamme. Saimme nauttia kanasta, chorizo-makkarasta, juustosta, leivästä, kalapiiraasta ja luonnollisesti asturialaisesta siideristä koostuvan lounaamme lähes tyhjällä terassilla. Olisimme halunneet siiderin pöytään heti kättelyssä ennen ruokatilausta, mutta tarjoilijalla oli pokkaa ehdottaa, että hän toisi sen vasta ruokien kanssa koska ei jaksa kävellä monta kertaa terassin ja ravintolan sisätilojen väliä. Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä.

Nyt olen taas kotona suunnittelemassa illan kujeita. Serkkupoika lähti tästä hetki sitten kohti hostelliaan. Koetin markkinoida hänelle hostellin vieressä sijaitsevaa Reina Sofian taidemuseota, johon on lauantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin ilmainen sisäänpääsy. Ehkä joskus vielä hyväksyn, etteivät läheskään kaikki rakasta museoita yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei vaikka niiden sisältä löytyisi Picasson Guernica. J olisi ollut myös enemmän kuin tervetullut viettämään toisen yönsä Madridissa meidän residenssissämme, mutta valmiiksi maksettu oma huone hostellissa vei voiton. Ymmärrän häntä kyllä, matka on ollut varmasti enemmän kuin uuvuttava. Pikku siesta olisi paikallaan myös minulle, mutta kello on jälleen kerran jo puoli yhdeksän illalla. Aika saa siivet Madridissa - olen ollut täällä jo viikon, vaikka se on tuntunut yhdeltä hujaukselta.

-Anniina