Colca Canyon

Palasin eilen 3 päivän vaellukselta maailman syvimmäksi kehutulta kanjonilta. Aloitimme huipulta, laskeuduimme alas, kiersimme ja kiipesimme takaisin ylös 3 päivän aikana. Olin eilen retken päättyessä niin uupunut, että istuin horkassa viltin alla kolmen tunnin matkan takaisin keskustaan enkä jaksanut välittää, vaikka maisema vilisi alpakka- ja laamalaitumia ja matkalla poikkesimme lähes 5000 m:n korkeudessa, joka oli pimeydessä, koleudessa ja aavemmaisuudessaan kuin olisi astunut kuun kamaralle.

Perulaiset ovat todella aamuvirkkua kansaa. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kohti vuoria klo 3 aamuyöstä, ja heti kun valkeni, alkoi maisemassa erottumaan ihmisiä. Tien laidat täyttyvät aikaisin aamulla maalaisista, jotka matkaavat torille myymään tuotteitaan. Perussa mennään nukkumaan aikaisin ja herätään aikaisin - täysi kontrasti viimeisille viidelle Espanjassa vietetylle kuukaudelle. Tässä maassa on vaikea löytää ravintolaa, joka olisi auki siihen aikaan kun minä olen Espanjassa tottunut illallistamaan. Tämän viikon aikana olen painunut pehkuihin klo 20-21 ja herännyt klo 3, 5 tai 7...

Viimeisen kolmen päivän aikana olen nähnyt niin paljon ihmeellistä, etten tiedä mistä aloittaa kuvailemisen. Tässä joitakin valokuvia reissulta:



Matkalla teimme useita pysähdyksiä näköalapaikoille, joista saattoi ihailla kondori-kotkien lentoa. Kaikki koettivat saada täydellistä otosta näistä uljaista linnuista, mikä oli mahdotonta. Lopulta parhaat kotkakuvat otettiin viimeisenä päivänä ennen lähtö ravintolan seinälle ripustetuista tauluista.


Varsinainen vaellus alkoi Cabanaconden kylästä, jossa juhlittiin helmikuun karnevaaleja. Värikkäät kitsch-koristeet kuuluvat asiaan. Kuvan asetelmassa on Perun lipun värit.



Naiset olivat pukeutuneet perinnevaatteisiinsa, orkesteri soitti ja pommit paukkuivat.





Paikallinen pikkupoika tahtoi leikkiä kamerallani ja poseerasi itsekin pariin kuvaan. Valitettavasti herran itsensä ottamat kuvat ovat aika sattumanvaraisia ja oli vähällä, ettei hän pyyhkinyt koko kamerani muistia.



Tässä vielä hyvissä voimissa ennen taipaleen alkua. Taustalla tummia pilviä. Meillä oli tuuria, sillä vaikka sadetta oli luvattu kaikille päiville, vain vaelluksen ensimmäisenä päivänä tuli vettä.



Tiimiämme, johon kuului yhteensä 9 henkeä, minun lisäkseni kaikki joko perulaisia, chileläisiä tai espanjalaisia. Minun täytyi välillä purra tosissani hammasta, etten olisi menettänyt hermojani vanhemman espanjalaisnaisen kanssa, joka valitti joka asiasta. Välillä ihan hävetti hänen puolestaan... Olisi kurjaa olla niin ylipäänsä kaikkeen tyytymätön ihminen, en ymmärrä miksi hän on ylipäänsä lähtenyt reissaamaan. Hänen asenteensa tuntui olevan se, että kaiken pitäisi olla juuri niin kuin kotona ja kaiken lisäksi ilmaista tai hyvin hyvin halpaa (siis halvempaa kuin Perussa jo valmiiksi on). Tämä rouva majailee samassa hostellissa kanssani, joten marmatusta olen kuullut jo viiden päivän ajan.

Kaikista sympaattisimpia retkikumppaneita olivat Laula ja Sergio, perulaiset äiti ja 11-vuotias poika. Sergio teki vaikutuksen reippaudellaan ja yleissivistyksellään. Hän osasi kertoa Suomen naapurimaat!



Ensimmäinen vaelluspäivä oli lähes kokonaan laskeutumista alas kanjoniin. Meidän ryhmämme teki oppaamme hitausennätyksen: kolmen tunnin sijaan onnistuimme tuhlaamaan matkaan viisi! Aina silloin tällöin piti pysähtyä päästämään ohi muuleja ja hevosia.

Vihdoin sillalla, jonka jälkeen oli jäljellä enää lyhyt nousu majapaikkaan. Kuvassa vasemmalla näkyvä pariskunta oli Chilestä. Tyttö vaelsi täysin ilman kantamuksia kun taas poika kantoi koko matkan täyteen ahdettua 60 litran rinkkaa, jonka täytyi painaa 15 kiloa.

Tällaiseen paratiisiin keskellä ei-mitään saavuimme yöpymään ensimmäisenä päivänä.



Aurinko laskee kello 19 eikä sähköä ole, joten pimeän jälkeen ei ole enää paljon muuta tekemistä kuin mennä nukkumaan.



Toinen päivä oli helpohko neljän tunnin kävely, jonka määränpää oli ihan oikea keidas pauhaavan joen kupeessa. Altaaseen virtasi jatkuvasti vesi, vuorilta oletan.





Palmun rungosta kaiverrettuja nojatuoleja.

Viimeisenä aamuna lähdimme kiipeämään klo 5 aamulla. Nousua oli yhteensä 1200 metriä, joka mutkitteli ylös 5,5 km:n pituisen reitin. Minulla kesti urakassa kolme tuntia, vähemmän kuin olisin rapakunnostani kuvitellut. Taitoin matkan yksin, pilvet seuranani.




Kello oli 8:20 aamulla kun saavuin huipulle. Olo oli kuin voittajalla. Hikoilin reissun aikana enemmän kuin ehkä koskaan elämässäni, t-paita tippui vettä. Puolivälissä matkaa alaspäin laskeutuva perulaisperhe pysähtyi kannustamaan minua ja isä kaivoi vaimonsa repusta sitruunakaramelleja, jotka auttavat väsymystä vastaan.



Kun kaikki vihdoin saapuivat perille, menimme aamupalalle samaan Cabanaconden kylään, josta matkamme alkoi. Kuten eräs seurueestamme totesi, ne kolme päivää jotka olimme olleet pois ravintolasta tuntuivat pikemminkin kuukaudelta.



Aamupalan jälkeen matkustimme La Caleran kuumille lähteille, joissa lilluessa kiristyneet lihakset rentoutuivat mukavasti. Vierailimme myös kylässä, jossa minut vedettiin tällaiseen yllättävään tilanteeseen. Alpakka aivasti päälleni eikä köydenpätkään sidottu kotkaparka tahtonut pysytellä aloillaan.



Hasta la proxima!
eli siis ensi kertaan,
Anniina