Vielä vähän avajaistunnelmia ja eräs ikävä sattumus viime viikolta

Olen viime aikoina katsonut enemmän elokuvia kuin pitkään aikaan. Ruotsalainen kämppis-Kaisa voitti DVD-soittimen töissään tällä asulla:


Olen myös käynyt elokuvissa, osana design-kuukautta Círculo de Bellas Artesissa näytetään suomalaisia elokuvia. Sunnuntaina kävimme joukolla katselemassa Miika Soinin Thomas-elokuvan, joka oli raskainta, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Ei välttämättä kovin edustavaa kun ottaa huomioon, että katsomossa oli ihmisiä, joille elokuva oli ensikosketus Suomeen. Tänään vein Suomi-klubin katsomaan Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjuna, joka yllätti posiitiivisesti, vaikkei sekään mikään varsinainen hyvän mielen pätkä ollut. Suomi-klubin osallistujamäärä oli huimat 2 ihmistä huolimatta siitä, että lupasin ilmaisen lipun 10 ensimmäiselle..

Seuraavaksi esittelen vähän lisää Olli Nurmisen loistavia valokuvia design-kuukauden varrelta.



Pääministeri Vanhanen avasi Mataderon päänäyttelyn ennen lounastaan Zapateron kanssa.



Teatteri Quo Vadis veti uskomattoman esityksen nimellä Arktinen Onni. Nuorin näyttelijä oli 1,5 v ja 30 hengen poppoossa oli muutenkin lapsia. Valitettavasti iso joukko näyttelijöitä sairastui kesken esitysten...



Tuula Nikulaisen huopataidetta, joka muodostaa olennaisen osan Quo Vadis -teatterin lavastuksesta. Itse esitykset tapahtuvat mongolialaisessa jurtassa, jonka ryhmä ajoi pakettiautolla Suomesta asti ja pystytti Círculo de Bellas Artesin sisään. Oma työnsä oli löytää vartioitu parkkipaikka tuhansien eurojen arvoista huopataidetta sisällään pitävälle pakettiautolle. Lopulta auto pääsi parkkiin suurlähettilään pihalle...



Suomi-kuukausi näkyy myös kaduilla. Eilen kävin juoksemassa Retiron puistossa, ja yksi pätkä matkasta oli koristeltu näillä banderolleilla. Siinä näyssä juostessa oli olo isänmaallinen kuin Paavo Nurmella konsanaan.



Näyttelynpystytys on tiimityötä. Tämä näyttely on muuten jo purettukin instituuttilaisten voimin...

Näiden kauniiden kuvien jälkeen on pakko vielä kertoa, että viime viikkoinen perjantai 13. päivä oli kerrankin maineensa veroinen minulle: lompakkoni ryöstettiin. Olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla, kun yhtäkkiä huomasin, että 5 minuuttia aikaisemmin kädessä pitelemäni lompakko oli kadonnut laukustani. Etsimme lattioita myöten taskulampun kanssa siltä varalta, että kukkaro olisi tippunut lattialla mutta tuloksetta. Ihmeekseni ravintolan järjestyksenvalvoja oli erittäin ystävällinen ja avulias, osallistui etsintöihin ja vaihtoi kanssani numeroita siltä varalta että lompakko löytyisi sulkemisajan jälkeen. Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, ettei sitä ollut löytynyt.

Suljin jo tapahtumayönä pankkikortin, ja aamulla soitin poliisilaitokselle ja tein puhelimitse rikosilmoituksen. Ilmoitus piti kuitenkin mennä poliisilaitokselle allekirjoittamaan, mikä ei ollutkaan ihan 5 minuutin juttu. Lompakoita ryöstetään Madridissa niin paljon, että jouduin yhteensä odottamaan noin tunnin vuoroani. Systeemikin voisi olla hieman tehokkaampi: sisään tultaessa koneesta otetaan vuoronumero, mutta odotussalissa valotaulut eivät toimi. Joka kerta kun uusi vuoro tulee, virkailija astuu sisään odotushuoneeseen ja kysyy "Kuka on seuraava?". Sen jälkeen vielä kierretään ympäri salia vertailemassa vuoronumeroita, kunnes todetaan että se joka vastasi "minä" on todellakin seuraava vuorossa. Tilanteen surkeudesta huolimatta asetelmassa oli jotain koomista. En tiedä kuvittelinko, mutta ainakin minulle tuli muiden uhrien kanssa vaihdetuista katseista sellainen olo, että salissa vallitsi hiljainen yhteisymmärrys, vaikka muutamasta näkemästäni mustasta silmästä päätellen jotkut eivät olleet päässeet ihan yhtä vähällä kuin minä. Eräs japanilaisnainen yritti jopa juttusille. "Your wallet was also stolen?". Hän kysyi hymyillen. Eihän siinä auttanut muu kuin hymyillä takaisin ja nyökytellä - pahemminkin olisi voinut käydä.

Terveisiä kotiin,
Anniina