Nukuin viime yönä kymmenen tuntia, ja aamulla kesti puolitoista päästä sängystä ylös. Huoneilma tuntui niin viileältä, etten uskaltanut nostaa peittoa. Kun avasin verhot, oli maa roudassa. Katsoin Nuuskamuikkusta tyynynliinassani ja ajattelin: Minunkin on pian aika mennä.

Ensi tiistaina tulee kuluneeksi tasan 3 kuukautta siitä, kun aloitin työharjoittelun AraucaníAprendessa. En jää etelä-Chileen pidemmäksi aikaa, vaan matkustan seuraavana päivänä Santiagoon, josta lennän vajaaksi viikoksi Pääsiäissaarille. Säätiedotusten mukaan siellä on tähän vuodenaikaan leppoisat 20 astetta. Lämpöasteita ja moai-patsaita, juuri muuta en matkaltani pyydä.

Viime aikoina olen löytänyt lisää syitä, miksi viihtyä Temucossa, mutta on aika mennä. On hyvä lähteä kun on jotain, mitä myöhemmin ajatella ja tuntea hieman ikävää mutta sitäkin enemmän onnea siitä että on elänyt.

Temucoa ei ole helppo rakastaa. Tämä on Chilen poliittisesti konservatiivisimman regionin konservatiivinen pääkaupunki, jossa ilmansaasteet kiusaavat hengitysteitä. Siksi tunnen eräänlaista voitonriemua siitä, että olen oppinut elämään Temucossa ja löytänyt siitä hyviä puolia. Kliseitä uhmaten sanon, että nämä kolme kuukautta ovat opettaneet paljon. Ihmisistä, tuloeroista, Chilen puhekielestä, koulutuksen tasosta, siitä kuinka monella tavalla hotdogin voi täyttää... Tunnen, että olen onnistunut asettamaan itseni tähän entuudestaan tuntemattomaan kuvaan, jopa jättämään oman häviävän pienen jälkeni siihen. Tuo jälki voi olla se, kun kahdeksanvuotias työkaverin lapsi näki jääkiekkoa telkkarista ja kysyi äidiltään, eikö tuo ole se mitä Suomessa pelataan jalkapallon sijaan. Minä olin täällä ja joku tulee sen muistamaan.



Auringonlasku Coñaripessa. Pimeän tullen kuvasta oikealle sijaitseva tulivuorensuu hehkui punaisena.



Kaverukset. Taustalla ensimmäinen iltatähti ja vastarannan valo.

Aiheesta toiseen, tein toissa viikonloppuna upean ruskaretken Etelä-Amerikan Lappiin eli Patagoniaan. Matkustin, koska 90-päivän chileläinen turistivisa meni umpeen. Sen sijaan, että olisin anonut maahanmuuttovirastosta 100 US dollarin arvoista pidennystä, loikkasin mielummin rajan yli ja tuhlasin tuon satasen kokemusten kartuttamiseen. Vierailin Barilochessa, jonka jylhä kivirakenteinen keskusta ja ympäröivä vuoristo, siniset järvet ja ikivihreä metsä ovat kuin Disney-piirretystä. Bambi tai Lumikki, vain puhuvat eläimet puuttuvat.


Cerro Campanario



Tahdoin Barilochesta matkustaa San Martín de los Andesiin kuuluisaa maisemareittiä, joka kulkee seitsemän järven läpi. Turisti-infossa kuitenkin sanottiin, että tähän vuodenaikaan saattaa tuo soratie olla suljettu lumisateiden vuoksi. Soitin lauantai-iltana bussiasemalle tiedustellakseni asiaa, muttei kukaan vastannut. Sunnuntaina heräsin aikaisin soittamaan uudestaan, ei vastausta. Menin siis kahville ja kiertelin suklaapuodeissa, joista Bariloche on kuuluisa. Kello 11:10 soitin viimeisen kerran bussiasemalle. Tällä kertaa minulle vastattiin että kyllä, bussi kulkee maisemareittiä mutta lähtee jo klo 11:30. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen.

Kun on 20 minuuttia aikaa kävellä keskustasta hostelliin (3 korttelia ylämäkeä), pakata matkatavarat, maksaa hostelli, mennä asemalle (20 korttelia), ostaa matkalippu ja ehtiä bussiin, on onnistumisen mahdollisuudet niin pienet, ettei viitsi pitää kauheasti kiirettä. Korkeammat voimat olivat kuitenkin puolellani, ehdin bussiin ja sain ikunapaikan 150 km pituiseen maisemaspektaakkeliin. Näissä maisemissa Andit tuovat uusia ulottuvuuksia ruskaan. Täytyy sanoa, etten koko Argentiinan reissun aikana avannut kirjaa, jonka otin matkalukemiseksi. Luin maisemia sen sijaan.


San Martín de los Andes ja pihlajat.