Rota... y renacimiento

Alkuviikosta minulla oli aikaa ajatella asioita. Vietin 2,5 päivää sängynpohjalla vihamielisen pöpön armoilla joka sai mahan kouristelemaan niin että luulin jo saaneeni vatsahaavan tästä kaikesta märehtimisestä. Kyseessä taisi kuitenkin olla paikallinen lentsu, rotavirus, joka tyypillisten flunssaoireiden lisäksi pistää mahan ikävästi sekaisin. Työpaikalla lähes kaikki ovat käyneet läpi saman taudin viimeisen kahden viikon aikana. Minulla oireet hävisivät parissa päivässä, mutta vieruskaverini Lili taistelee vieläkin eikä ole pystynyt syömään mitään päiväkausiin. Täällä monet tulevat töihin sairaanakin, ei ihme että pöpöt kiertävät.

Olen ollut viime aikoina hieman down, mikä johtuu enimmäkseen tylsistymisestä. Temuco ei tarjoa paljon virikkeitä vapaa-ajan viettoon, ja kun työpäivä päättyy klo 19, ei aikaa jää juuri omille aktiviteeteille. Kellot siirrettiin talviaikaan pari viikkoa sitten ja kun lähden toimistosta, on jo pimeää. Mielen vetää apeaksi myös se, että siellä kotoisella pallonpuoliskolla on kevät, paras aika vuodesta jos minulta kysytään, ja tahtoisin kovasti kokea sen. Täällä Mapuchet juhlivat uutta vuotta 24.6., joka on alkuperäiskansojen kansallispäivä. Niille main osuu eteläisen pallonpuoliskon talvipäivänseisaus, joka Mapucheille tarkoittaa uuden auringon syntymää. Minun sisäinen kalenteri on kuitenkin ohjelmoitu toisin. Kesä jonka kerran kadotin...

Täällä Temucossa on kylmä, illalla ja öisin varsinkin. Asun vanhassa talossa, joka on kaunis kuin koru ulkopuolelta mutta sisältä se vuotaa kuin seula. Eilen katselin, miten keskipäivän auringon säteet tunkeutuivat sisään ulko-oven raoista. Meillä on ollut myös siimahäntäisiä eläinvieraita, jotka tulkitsevat reiät ulkoseinissä avoimena kutsuna asettua taloksi.

Vuokraisäntä on puoleksi epämiellyttävä tyyppi, joka ei pidä lupauksiaan ja jota ei juuri kiinnosta talon kunto. Minun aloitteestani järjestimme viikkoja takaperin kokouksen, jossa kerroimme hänelle kaikki huolenaiheemme. Minua huolestuttaa eniten tuleva talvi ja kylmyys. Don Fransiscon mielestä meidän vuokralaisten pitäisi itse kustantaa huoneisiimme kaasulämmitin ja pärjätä sen lämmöllä. Sähkölämmittimet on kielletty, koska sähköviulut maksaa hän. Talon sisääntuloaulassa on puukamiina, ja kun pyysimme häntä tuomaan siihen puita, vastaus oli jyrkkä ei. Tällä kiinteistöpohatalla ei kuulemma ole varaa ostaa puita. Myöhemmin hän kuitenkin pehmeni ja lupasi ostaa halkoja jos me osallistuisimme kustannuksiin. Fine by me. Viime keskiviikkona, 3 viikon pitkän ja kolean odotuksen jälkeen, hän vihdoin toi klapit taloon. Ei kun lämmittelemään! Hiirillekin on syötetty myrkkyä, eikä invaasiota ole toistaiseksi tapahtunut.

Palatakseni alkuasetelmaan, sairaudesta toipumisen ja tämän lämmityspoliittisen edistysaskeleen innoittamana minäkin piristyin ja päätin ryhtyä aktiivisemmin etsimään ilonaiheita ympäriltäni. Muun muassa se ilahduttaa, että töissä olen tuntenut itseni hyödyllisemmäksi nyt kun projektiapurahojen deadline lähestyy. Huomaan pystyväni hyödyntämään kokemuksiani Madridin instituutista kun laadimme apurahahakemusta. On mielenkiintoista olla vaihteeksi mukana projektien suunnitteluvaiheessa, sillä edellinen työ painottui toteuttamiseen.

Olen tutustunut hyvään tyyppiin ja niitä kulttuuririentojakin löytyy kun vähän pinnan alta raaputtelee. Eilen kävin katsomassa ranskalaista uuden aallon elokuvaa (tosi chileläistä, eikö totta!?) ja sitä edellisenä iltana kävimme kuuntelemassa paikallista bändiä paikallisessa kulttuuriravintolassa. Tästä kaikesta reipastuneena ja aktivoituneena lähden nyt vasaran ja remppavaatteiden hankintaan ja suuntaan viikonlopuksi katastrofialueelle rakennustalkoisiin. Kyseessä on jo vuosia kestänyt Un techo para Chile -projekti. Nimi on yhtä kuin katto Chilelle ja toimintaan kuuluu muun muassa elementtitalojen rakentaminen majoitusta eniten tarvitseville. Enempää en nyt osaa kertoa, ensi viikolla lisää.

Buen fin de semana,
Anniina