Kaiken kannan mukanani

Lopuksi

2010-07-28T10:07:00.008+02:00

Kuin kunnon kansalainen konsanaan, palasin kotiin kun Kela alkoi lähetellä selvityspyyntöjä olinpaikastani. En tiedä, miten sosiaaliturvan kävisi, jos matka jatkuisi.

Kuluneen puolentoista kuukauden aikana koetin aina silloin tällöin päivittää blogia, milloin mistäkin. Kun harvoin pääsin tietokoneen äärelle, kirjoitin, kunnes huomasin että asiaa on liian paljon ja aikaa liian vähän, eikä mieleen tullut tiivistää tai valita yksityiskohtia kerrottavaksi, koska kokemus oli kokonaisvaltainen ja kaikki yksityiskohdat tuntuivat yhtä tärkeiltä.

Jos olin asettanut itselleni tavoitteita ennen Etelä-Amerikkaan lähtöä, en muista niitä enää. En tunne muuttuneeni ihmisenä. Sen sijaan maailma, sellaisena kuin sen tunnen, on muuttunut, kasvanut, saanut uusia värejä.

Uusia värejä. Lapsena eräs usein toistuva ajatusleikki ennen nukahtamista oli uuden värin keksiminen. Vietin tuntikausia valveilla koettaen kuvitella että maan uumenista kaivettaisiin esiin väri, joka olisi täysin erilainen kuin mikään aikaisemmin nähty. Mutta vaikka kuinka mietin, kaikki värit jotka sain päähäni, olivat vain yhdistelmiä jo valmiiksi olemassa olevista. En kai ole innovaatori.

Matkan jälkeen kuitenkin tunnen, että paletti, jolla maailmankuvaani piirrän on saanut uusia sävyjä. Myönteisiä, elämäniloisia värejä. Karttapallolla on iso alue, joka ei ole enää mielessäni käsite vaan kokemus.

Niin paljon on tapahtunut kuluneen puolentoista kuukauden aikana, että siitä olisi mahdoton rakentaa ehjää kertomusta. Maailmassa ei ole järjestystä, mutta matkustaessa on parempi heittäytyä vietäväksi kuin koettaa uida vastavirtaan. Unohtumattomampia ovat hetket, kun kokee jotain täysin uutta tai ne, kun pienistä yksittäisistä tapahtumista koostuva maailma saa hetkellisen järjestyksen sattuman muodossa. Tällä viittaan jälleennäkemisiin ja yhteyksiin ihmisten välillä.

Joku lukija ehkä muistaa, kun maaliskuussa kerroin tutustuneeni jugoslavialaiseen sotakarkuriin Temucossa. Törmäsin kaveriin 4 kuukautta myöhemmin Iguazun putouksilla, siellä missä Argentiina kohtaa Brasilian ja Paraguayn. Lyhyen keskustelun jälkeen onnistun löytämään yhteisen ystävän myös miehen seurassa olevan chileläisen kanssa. Mies tuntee parhaimman työkaverini Temucosta, vaikka on kotoisin aivan toiselta puolelta Chileä. Samana päivänä ja samassa paikassa törmään sattumalta pohjoisamerikkalaiseen pariskuntaan, johon tutustuin niin ikään Chilessä, ja jonka sähköpostiosoitteen hukkaamista olen pahoitellut monet kerrat. Alan epäillä teoriaa, jonka mukaan kaikki maailman voidaan liittää toisiinsa 5 henkilön kautta - askelia välillämme tuntuu olevan vähemmän.

Tässä vielä pieni kuvakooste kuluneesta puolestatoista kuukaudesta, jonka aikana matkustin 6500 km bussissa halki Chilen ja Argentiinan ja 7600 km lentokoneella Pääsiäissaarelle.

Sateenkaarikansaa Chilen pääkaupungissa Santiagossa

We trpantu eli Mapuche -uusi vuosi Santiagossa.

Toisin kuin monesti luullaan, Pääsiäissaari on yksikkö

Legendan mukaan nämä seitsemän moaita esittävät tutkimusmatkailijoita, jotka lähetettiin tutkimaan saarta ennen kuin eurooppalaiset tulivat ja veivät saarelaiset orjiksi mantereelle.

Valle Elqui keski-Chilessä, josta kirjoitin 29.6. näin:
Terveisiä Elqui-laaksosta, jossa on Chilen kirkkaimmat tähtitaivaat ja makeimmat hedelmät Laskeuduin tähän laaksoon, joka New Age –uskovien mukaan on maapallon tämänhetkinen magneettinen keskus, eilen aamulla, auringon noustessa kukkuloiden takaa valaisemaan näin talvisaikaan paljaita viinirypäletarhoja. Alue on Chilen tärkein piscon tuottaja, ja tislaamojen lisäksi ympäristössä on runsaasti observatorioita, joista voi saada näköyhteyden Saturnuksen renkaisiin ja aina kaukaisiin galakseihin saakka.

Olen hieman jäljessä alkuperäisestä matkasuunnitelmastani, jonka mukaan minun pitäisi sijaita jo Atacaman autiomaassa, 1000 km päässä pohjoiseen. Kun varasin kotimatkaani Eurooppaan muutama kuukausi takaperin, puolitoista kuukautta reissussa tuntui riittävältä ajalta. Nyt on kulunut 2 viikkoa siitä, kun lähdin Temucosta ja kalenteri osoittaa ikävästi, että paluulento Buenos Airesista lähtee reilun 3 viikon päästä.

On sääli kiirehtiä läpi tällaisten paikkojen kuin Elqui. En tiedä magneettisesta keskuksesta, mutta jotain erityistä säteilyä tässä laaksossa on. Ihmiset vaikuttavat onnellisilta ja hyvinvoivilta, ja minäkin tunnen mielenrauhaa. Tulin tänne, koska niin monet chileläiset puhuivat minulle paikasta. Eräs tuli tänne kesälomallaan viikoksi ja jäi kuukaudeksi. Monet kaupunkilaiset ovat jättäneet hektisen elämän taakseen ja tulleet asumaan laaksoon. Pisco Elquissa, kylässä jossa majoitun, on 500 asukasta, muutama katuvalo, ei pankkiautomaattia. Laaksosta ei ole olemassa kunnollisia karttoja, hostellinomistaja selitti hymyssä suin, paikka on liian pieni ja mitätön maailman kartantekijöille.. Bussi kulkee kylän läpi kolme kertaa päivässä, mutta kukaan ei tiedä aikatauluja, ei edes bussikuski. Eilen nuori bussikuski osoitti päätepysäkin vieressä sijaitsevaa taloa, ja selvää ylpeyttä äänessään kertoi syntyneensä ja asuneensa siinä koko ikänsä. Tuntuu, että yksinkertaisuus, mutkattomuus, jopa tietynasteinen alkeellisuus, ovat itseisarvoja paikallisille. Onko jossain paikoissa helpompi olla onnellinen kuin toisissa? Onko onnellisuus ihmiseltä toiseen tarttuvaa? Oliko yksi laaksolainen ensin onnellinen ja teki sitten kaikki muutkin onnelliseksi? Vai selittyykö tämä silmissä havaittava elämänlaatu sillä, että tämä todella on maapallon magneettinen keskus missä meidän kaikkien ihmisten varmaankin pitäisi sijaita tunteaksemme elämämme täydeksi?

Iguazún putoukset

¡Y ya está! Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat seuranneet minua matkallani. Nyt on teidän vuoronne ottaa pallo haltuun ja kertoa siitä tarina. Qué les vaya bien!

2010-07-09T21:37:00.009+02:00

Pohjois-Argentiinassa sijaitseva kuuma ja kuiva Jujuyn provinssi jakaa rajan Bolivian kanssa, minkä huomaa. Kolme kuukautta etelä Chilessä, ja unohdin pölyävät hiekkatiet, toinen toistaan värikkäämmät käsityökojut, auringon, joka porottaa 3000 metriä lähempää kuin merenpinnalla.

Quebrada de Humahuaca on, Wikipediaa siteeraten, kapea 155 kilometriä pitkä vuoristolaakso Jujuyn provinssissa. Alueen vuorille on ominaista kerroksittain asettunut väritys, joka muodostui ajan saatossa, silloin kun paikalla vielä oli meri, ja eri tyyppiset mineraalit asettautuivat vuoronperään merenpohjaksi. Quebrada loytyy UNESCOn maailmanperintoluettelosta.

Nyt kai pitaisi olla talvi, mutta täällä päivällä ylitetään hellelukemat, varjossa palelee aina. En tiedä, näinko vuorien heijastuksen näissä pilvissä, jotka lepäsivät Purmamarcan kylän yllä muutama iltapäivä sitten.

Cerro de 7 colores.

Kiemurteleva, 400 metriin paikoitellen nouseva maantie paattyy Iruyan kylaan. Lahdin matkaan Purmamarcasta aamuvarhain, klo 8 bussilla. Vaikka matka on kilometreina vain muutamat hassu sata (jos sitÄkään?), saavuin perille vasta lounasaikaan. Viimeinen paluubussi lähti puolentoista tunnin päästä eikä toinen bussimatka heti perään huvittanut, joten etsin majapaikan parin argentiinalaisen kanssa, ja aloitimme patikkaretken kohti San Isidron kylää. Aurinko ja ohut vuoristoilma hyydyttivät minut kuitenkin ennen kuin ehdimme perille, mutta tärkeintä oli matka, ei määränpää.

Illallisen loihitivat argentiinalaiset, mateella kyyditettyna, eika yöllä palellut, vaikka minulle ei tullut sorteja lämpimämpää varustetta mukaan. Paluubussi lähti klo 6 aamulla, töihin matkaavilla kylälaisillä ja pikku koululaisilla lastattuna.

Tilcaran kylässä sijaitsee uskomaton majatalo/leirintäalue, jossa 15 pesolla (n. 3 euroa) saa sängyn, aamupalan, pyyhkeet ja lämpimän vastaanoton. Iltaisin majapaikan vieraat pistävät grillin kuumaksi ja käristävät lihaa. Mikä sen argentiinalaisempaa kuin 100 % proteiinipitoinen asado...

Nuoren polven reppureissaajia

Tutunoloiset portaat...

Blogissa on ollut hiljaista...

2010-07-07T15:30:00.005+02:00

..koska olen viimeiset viikot liikkunut mailla, jossa virtuaaliyhteydenotto on hidasta ja haastavaa, jos ei mahdotonta.

Sijaitsen tällä hetkellä noin 2600 m merenpinnan yläpuolella, Tilcaran pikkukaupungissa, pohjois-Argentiinassa. Ylitin Chilen ja Argentiina välisen rajan 4 päivää sitten, ja olen siitä lähtien tutustunut Jujuyn provinssin idyllisiin pikkukyliin, hiekkateihin ja upeisiin, moniväriraidallisiin vuoriin (kyllä, raidallisiin, katsokaa vaikka):

Olisi niin paljon sanottavaa, Pääsiäissaaren auringonlaskuista, Elqui-laakson tähtitaivaista, San Pedro de Atacaman geysereista... Vaikuttaa, että olen valinnut matkani reitin ja pysähdyspaikat hyvin, sillä viimeiset 3 viikkoa ovat olleet puhdasta positiivista energiaa, kauniita maisemia ja rauhaa. Nyt kun minulla on internet-yhteys, koetan jossain vaiheessa istahtaa ja kertoa kuulumisia hieman tarkemmin. Nyt kuitenkin suuntaan patikkaretkelle.

Livekuvaa Plaza Italialta

2010-06-16T16:49:00.008+02:00

Tässä hieman juhlatunnelmaa kulman takaa. Avenida Vicuña MacKenna, jossa hostelli sijaitsee, on suljettu ja ihmiset sekoavat. Televisiossa näkyy sama plaza reaaliajassa.

Paluumatka alkakoon

2010-06-16T15:29:00.003+02:00

Saavuin puolitoista tuntia sitten Santiagoon, juuri kun Chilen jalkapallomaajoukkue teki ensimmäisen ja ainoaksi jääneen maalin Hondurasia vastaan. Nyt kadulla kuulostaa olevan bileet, auton torvia ja Chi-chi-chi, le-le,le -huutoja. Täytyisi lähteä valokuvaamaan hurmosta, mutta väsyttää. Santiagoon oli helppo tulla, sillä olin täällä 3 kuukautta sitten, ennen kuin lähdin Temucoon. Tulin samaan hostelliin kuin silloin, ja aulassa kohtasin samat ihmiset. Minut ohjattiin samaan huoneeseen kuin tuolloin, ja valitsin saman sängyn.

Temucosta lähteminen oli katkeransuloista. Inhoan jäähyväisiä ja lähtisin mielummin keskellä yötä salaa, sanomatta sanaa kenellekään. Kolmessa kuukaudessa ehtii tavata monta ihmistä ja joidenkin kohdalla hyvästeleminen on rutiininomaista. Toiset taas tekevät suuremman vaikutuksen, riippumatta siitä kuinka kauan on tuntenut. Muutaman kohdalla jäähyväisten jättäminen oli oikeasti vaikeaa, yksi työkaveri kahdestakymmenestä, yksi kämppis seitsemästä... Yhden ihmisen vuoksi itkin vuolaasti.

Jos palaisin nyt suoraan Suomeen, olisi lähteminen varmasti ollut vaikeampaa. Nyt kuitenkin mieli on tulevassa. Olen tämän ja huomisen päivän Santiagossa, perjantaiaamuna lennän Pääsiäissaarelle. Seuraavat päivitykset sisältävät siis mitä todennäköisemmin kuvia jättimäisistä kivipäistä.

Pus,
Anniina

2010-06-08T21:29:00.015+02:00

Nukuin viime yönä kymmenen tuntia, ja aamulla kesti puolitoista päästä sängystä ylös. Huoneilma tuntui niin viileältä, etten uskaltanut nostaa peittoa. Kun avasin verhot, oli maa roudassa. Katsoin Nuuskamuikkusta tyynynliinassani ja ajattelin: Minunkin on pian aika mennä.

Ensi tiistaina tulee kuluneeksi tasan 3 kuukautta siitä, kun aloitin työharjoittelun AraucaníAprendessa. En jää etelä-Chileen pidemmäksi aikaa, vaan matkustan seuraavana päivänä Santiagoon, josta lennän vajaaksi viikoksi Pääsiäissaarille. Säätiedotusten mukaan siellä on tähän vuodenaikaan leppoisat 20 astetta. Lämpöasteita ja moai-patsaita, juuri muuta en matkaltani pyydä.

Viime aikoina olen löytänyt lisää syitä, miksi viihtyä Temucossa, mutta on aika mennä. On hyvä lähteä kun on jotain, mitä myöhemmin ajatella ja tuntea hieman ikävää mutta sitäkin enemmän onnea siitä että on elänyt.

Temucoa ei ole helppo rakastaa. Tämä on Chilen poliittisesti konservatiivisimman regionin konservatiivinen pääkaupunki, jossa ilmansaasteet kiusaavat hengitysteitä. Siksi tunnen eräänlaista voitonriemua siitä, että olen oppinut elämään Temucossa ja löytänyt siitä hyviä puolia. Kliseitä uhmaten sanon, että nämä kolme kuukautta ovat opettaneet paljon. Ihmisistä, tuloeroista, Chilen puhekielestä, koulutuksen tasosta, siitä kuinka monella tavalla hotdogin voi täyttää... Tunnen, että olen onnistunut asettamaan itseni tähän entuudestaan tuntemattomaan kuvaan, jopa jättämään oman häviävän pienen jälkeni siihen. Tuo jälki voi olla se, kun kahdeksanvuotias työkaverin lapsi näki jääkiekkoa telkkarista ja kysyi äidiltään, eikö tuo ole se mitä Suomessa pelataan jalkapallon sijaan. Minä olin täällä ja joku tulee sen muistamaan.

Auringonlasku Coñaripessa. Pimeän tullen kuvasta oikealle sijaitseva tulivuorensuu hehkui punaisena.

Kaverukset. Taustalla ensimmäinen iltatähti ja vastarannan valo.

Aiheesta toiseen, tein toissa viikonloppuna upean ruskaretken Etelä-Amerikan Lappiin eli Patagoniaan. Matkustin, koska 90-päivän chileläinen turistivisa meni umpeen. Sen sijaan, että olisin anonut maahanmuuttovirastosta 100 US dollarin arvoista pidennystä, loikkasin mielummin rajan yli ja tuhlasin tuon satasen kokemusten kartuttamiseen. Vierailin Barilochessa, jonka jylhä kivirakenteinen keskusta ja ympäröivä vuoristo, siniset järvet ja ikivihreä metsä ovat kuin Disney-piirretystä. Bambi tai Lumikki, vain puhuvat eläimet puuttuvat.

Cerro Campanario

Tahdoin Barilochesta matkustaa San Martín de los Andesiin kuuluisaa maisemareittiä, joka kulkee seitsemän järven läpi. Turisti-infossa kuitenkin sanottiin, että tähän vuodenaikaan saattaa tuo soratie olla suljettu lumisateiden vuoksi. Soitin lauantai-iltana bussiasemalle tiedustellakseni asiaa, muttei kukaan vastannut. Sunnuntaina heräsin aikaisin soittamaan uudestaan, ei vastausta. Menin siis kahville ja kiertelin suklaapuodeissa, joista Bariloche on kuuluisa. Kello 11:10 soitin viimeisen kerran bussiasemalle. Tällä kertaa minulle vastattiin että kyllä, bussi kulkee maisemareittiä mutta lähtee jo klo 11:30. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen.

Kun on 20 minuuttia aikaa kävellä keskustasta hostelliin (3 korttelia ylämäkeä), pakata matkatavarat, maksaa hostelli, mennä asemalle (20 korttelia), ostaa matkalippu ja ehtiä bussiin, on onnistumisen mahdollisuudet niin pienet, ettei viitsi pitää kauheasti kiirettä. Korkeammat voimat olivat kuitenkin puolellani, ehdin bussiin ja sain ikunapaikan 150 km pituiseen maisemaspektaakkeliin. Näissä maisemissa Andit tuovat uusia ulottuvuuksia ruskaan. Täytyy sanoa, etten koko Argentiinan reissun aikana avannut kirjaa, jonka otin matkalukemiseksi. Luin maisemia sen sijaan.

San Martín de los Andes ja pihlajat.

Sataa, sataa ropisee...

2010-05-24T22:53:00.007+02:00

Jos chileläinen joutuisi autiolle saarelle, hän ottaisi mukaan vedenkeittimen. Täkäläiset ovat ahkerimpia teenjuojia koko Etelä-Amerikassa. Lattareiden englesmannit. Paikallisiin tapoihin kuuluu once, iltapäivän teehetki, jolloin kuuman juoman lisäksi nautitaan hiilihydraatteja. Kuchen on vakioherkku, saksalaisvaikutteinen marja- tai hedelmäpiirakka.

Teetä kuluu runsaasti myös tässä toimistossa, jossa kukaan ei tarkene riisua päällystakkiaan. On ihan liian kylmä, sisällä monesti kylmempi kuin ulkona. Tänään on taas sadepäivä, mutta olen sentään terve. Viime viikon vietin sängyn pohjalla kuumeessa ja nielurisatulehduksessa. Kun hain antibiootteja lääkäriltä, hän tuumasi meitä suomalaisia olevan runsaasti Temucossa. Vain muutamaa päivää aikaisemmin oli suomalainen työkaverini vieraillut samaisella lekurilla rotaviruksen takia. Minulla nousee verenpaine joka kerta kun paikallinen toteaa "Mutta te suomalaisethan olette tottuneet kylmyyteen." Vaikka kuinka suomalainen olisin, tosiasia on, etten tykkää palella. Toisekseen, vaikka Suomessa on talvella kylmä, on siellä sentään keskuslämmitys ja triplaikkunat, täällä koleaa ei pääse karkuun edes sisätiloissa.

Huomasin tänään, että tennarinpohjani irvistelee. Ei ihmekään että jalat on aina jäässä vaikka käytän villasukkia. Niitä saa kauppahallista ja maksaa 1500 pesoa, eli noin 2 euroa, pari. Lompsin ruokatunnilla rikkinäiset kengät jalassa ostoskeskukseen ja ostin elämäni ensimmäiset Converset. Kokomustat, kankaiset. Maksoivat 30 000 pesoa, ja vaikka euron arvo on lähiaikoina laskenut nopeammin kuin se kuuluisa lehmän häntä, kenkäparin arvo ei ylittänyt 45 euroa. Kohtalaisen paljon halvempaa kuin kotimaassa, oletan? En sitten tiedä, kuinka fiksua oli ostaa kangaskengät tähän kaatosateeseen...

Myös hyvä kahvi lämmittää.

Tällä halolla luulisi mökin lämpeävän.

Kaunis auringonlasku nähtynä toimiston ikkunasta.

Iloinen toimistotyöntekijä - takki päällä totta kai.

Nyt täytyy mennä, teevesi kiehuu.

Anniina

2010-05-17T23:19:00.005+02:00

Aamuyöllä painajainen säikäytti hereille. Unessa olin Tampereella, eräänlaisessa tilassa joka oli sekoitus Telakan ja Tullikamarin terassia ja alapuolella oli kaistale metsää. Yhtäkkiä joku varoitti minua, jonka jälkeen katsoin taivaalle ja näin pommikoneiden lentävän kohti. Kun pommeja alkoi tippua, koetin juosta suojaan lähellä sijaitsevaan parkkihalliin, mutta jostain ilmestyi loputon letka autoja jotka myös tahtoivat suojaan ja jotka tukkivat parkkihallin oviaukon niin, että minä jäin ulkopuolelle. Yksi tieni tukkivista autoista kuului viranomaisille ja vasta kun heräsin unesta, tajusin mitä outoa kuviossa oli: poliisiauto oli valkovihreä ja varustettu carabinerojen logolla, toisin sanoen siis tällainen:

Se, mitä Chilen poliisivoimat tekivät Tampereen Tulliaukiolla, en osaa sanoa.

Painajaisia lukuunottamatta viikonloppu oli hyvä. Tein ex tempore -matkan etelään Puerto Varasin kaupunkiin ja yllätyin sen kauneudesta. Tässä muutama asia, joita näin:

Eilen ajoimme vielä piirun verran etelämmäksi, meren rannalle, Puerto Monttin kaupunkiin ja lounastimme kauppahallissa ankeriasta nimeltä congrio. Ruma kala, parempi maku.

Puerto Monttin satamaa ja paatteja.

Kauppahallissa myytiin kuivattuja äyriäisiä, joita kuvassa roikkuu.

Palasin tänä aamuna. Taivas oli ennen klo 8 vaaleanpunainen Puerto Varasin järven yllä ja koko 300 km:n matkan takaisin Temucoon sain ihailla ruskapuiden värejä, jotka levittäytyivät pitkin aaltoilevien kukkuloiden rinteitä.

Viikonloppuna mietittiin maailman valtioiden nimiä joissa on ainoastaan 4 kirjainta (espanjaksi ja englanniksi niitä on 10 kpl, suomeksi luku taitaa tipahtaa kahdeksaan, keksitkö?) sekä epäoikeudenmukaisuutta. Mapuche-kirjailija, jonka teoksia on käännetty ainakin ranskaksi, italiaksi ja saksaksi, joka on luennoinut intiaanikirjallisuudesta lukuisissa Euroopan yliopistoissa ja joka toimittaa ainoaa tähän alkuperäisväestöön liittyvää aikakausjulkaisua, ei ole oikeutettu avaamaan Temucossa puhelinlinjaa, koska puhelinyhtiö katsoo, ettei hänellä ole tarpeeksi tuloja. "Chile on maailman neoliberalistisin maa, köyhällä ei ole oikeutta edes puhelimeen.", hän toteaa istuessamme kahvilassa, jossa satumme hetkeksi samaan pöytään.

Toisaalta täällä on niitä, jotka syntyivät köyhänä mutta opiskelivat, rakensivat uran, perustivat perheen ja elivät mukavasti kunnes vallankaappaus pakotti maasta. He ovat niitä, joilta diktatuuri vei sekä omaisuuden että ystävät. Vuosien maanpaon jälkeen Chileen palatessaan kaikki täytyi taas aloittaa tyhjästä. Jos nämä ihmiset onnistuvat ja elävät tänä päivänä hyvin, leveästi suorastaan, mikä tässä tarinassa on se epäoikeudenmukaisin osa ja mitä tarkoittaa se, ettei kaikilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia onnistua?

Hyvää alkanutta viikkoa,
Anniina

2010-05-13T21:45:00.003+02:00

Tämä päivitys on omistettu colectivoille, eli yhteistakseille. Aloitankin heti kärkeen kysymällä, miksi Suomessa ei olla omaksuttu tätä mainiosti toimivaa systeemiä. Colectivo on kuin taksi, mutta huomattavasti edullisempi ja se kulkee vain tiettyä reittiä. Silti se on paljon parembi kuin bussi, sillä kyytiin voi nousta missä vain ja jäädä pois siinä kadunkulmassa kuin haluaa.

Colectivo on mallia normaali henkilöauto, joten tilaa on neljälle matkustajalle. Kun nousee kyytiin ilmoitetaan, missä tahtoo kuskin pysähtyvän ja maksetaan. Takapenkkiläinen sanoo rahat ojentaessaan "Se paga." mikä tarkoittaa että maksetaan ja mikä saa kuskin ojentamaan vastaanottavan käden etupenkiltä. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen tapa soveltaa passiivia. Maksetaan... En osaa selittää, mikseivät he sano esimerkiksi että "Minä maksaisin". Ehkä se liittyy siihen, että rahasta on parhain puhua persoonattomasti.. Temucossa yksi kyyti colectivolla maksaa 400 pesoa eli 60 eurosenttiä. Klo 23:n jälkeen hinta nousee 500 pesoon.

Colectivon reitin määrää sen linja, mitä merkkaa auton katolla seisova numero. Colectivossa määränpää ilmoitetaan useimmiten antamalla lähimmän risteyksen koordinaatit eli niiden kahden kadun nimet, jotka risteyksessä kohtaavat. "Andres Bello con Bulnes". Ainoa vika, jonka colectivoista keksin on se, että auton reitti on vaikea päätellä jos ei tiedä etukäteen, mikä linja kulkee haluttuun määränpäähän.

Viimeksi mainittu on kuitenkin pikkuvika kun vertaa miten julkinen liikenne toimii - tai siis ei toimi - siinä nimeltämainitsemattomassa pohjoissuomalaisessa kaupungissa, josta olen kotoisin, ei voi kuin ihmetellä, miksei tätä ihmeellisen miellyttävää ja toimivaa julkisen liikenteen muotoa ole omaksuttu siellä? Bussipysäkiltä on ikävä tarpoa marraskuisessa räntäsateessa määränpäähän kun lähemmäksikin pääsisi. Linjuria on myös ikävä odottaa seisoskellen pysäkillä kun colectivoja olisi samassa ajassa viuhunut ohi ties kuinka monta.

Näiden mietteiden ääreen jätän teidät tällä kertaa, arvon lukijat. Nauttikaahan auringosta kun se on vihdoin sinne pohjoiseen saapunut. Olette lämpönne ja paisteenne ansainneet.

<3 Anniina

Puolipakollinen päivitys

2010-05-05T22:44:00.003+02:00

Blogipäivitysten perään on muutama henkilö (äiti + isä) kysellyt. Jos totta puhutaan, minulla ei ole ollut mitään raportoimisen aihetta lähiaikoina. Elämä Temucossa on tasaista. Syksy tekee päättäväisesti tuloaan, päivät kuluvat töissä ja viikonloput hurahtavat ohi vauhdilla, arkea toisin sanoen. Työharjoittelua on enää jäljellä reilu kuukausi, mihin se kaikki aika jota luulin olevan liikaa katosi?

Olen viettänyt paljon vapaa-aikaa kirjojen parissa. Kämppäkaveri lainasi minulle katalaanikirjailija Quim Monzón novellikokoelma, joka on parasta kirjallisuutta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kukahan sen suomentaisi? Tällä hetkellä luen toista kertaa Eduardo Galeanon sosioekonomista historiikkia Etelä-Amerikasta, Las venas abiertas de América Latina. Viimeksi kirja tuli vastaan yliopistossa kurssilukemisena mutta se jäi kesken. Tuolloin en vielä ollut yhtä taidokas espanjanlukija, ja paikat joista kirja kertoo olivat niin kaukana.

Minä opin vuosiluvun 1492 teksasilaisessa alakoulussa, missä se opetettiin maagisena lukuna, riemun vuotena, jona Kolumbus löysi Amerikan. Näkökulma on eri tällä pallonpuoliskolla ja Galeanon teos summaa vuosisatojen riiston ytimekkäästi, sanoja säästelemättä. Oleskelen tällä hetkellä yhdessä Latinalaisen Amerikan kehittyneimmistä maista ja silti minä, köyhä suomalainen opiskelija, nostan joka kerta pankkiautomaatilla vieraillessani paikallista minimipalkkaa suuremman summan. Kämppikseni työskentelee tarjoilijana ravintolassa ja saa 8-tunnin yövuorosta vähemmän palkkaa kuin suomalaistarjoilija tienaa tunnissa. Minua aina välillä hämmästyttää, miten kukaan täkäläinen ei ole eläissään matkustanut mihinkään, mutta miten heillä olisi ikinä varaa? Chilessä köyhät ovat köyhiä ja rikkaat erittäin rikkaita. Kun puhun suomalaisesta sosiaaliturvasta, he eivät ymmärrä mistä puhun. Mikä ihmeen sosiaaliturva?

Aiheesta viidenteentoista ennen kuin tämä hupsu blogi muuttuu paatokselliseksi: äitienpäivä lähestyy ja omalle äidilleni tahtoisin kertoa, että kotiin ollaan tulossa. Ostin tänään lentolipun Buenos Airesista Madridiin torstaille 22. heinäkuuta. Madridista lennän kotiin saakka muutama päivä sen jälkeen, maanantaina 26.7. näillä näkymin. Laitatko äiti-kulta jotain hyvää ruokaa ja tuletko lentokentälle vastaan vaikka kone laskeutuukin myöhään illalla? Tänään tuli koti-ikävä kun lippuja varailin. Kerrotakoon, että pienen kyyneleenkin salaa tirautin. Todennäköisesti kuitenkin lentovaraukseni vielä perutaan, sillä nettimatkatoimistosta ilmoitettiin, että luottokorttini kanssa oli jotain hämminkiä.

Saludos,
Anniina

Anniina raksanaisena osa 1

2010-04-21T22:54:00.025+02:00

Olisin tahtonut kirjoittaa viikonlopun kokemuksista tuoreeltaan, mutta raksahommat olivat edellisestä flunssasta toipuvalle amatöörille vähän turhan rajuja ja niinpä olen taas viettänyt alkuviikon vuodepotilaana. En ole koskaan elämässäni sairastanut yhtä tiuhaan kuin täällä Tsiilessä...

Vietin siis viime viikonlopun vasara kädessä, hyvän tarkituksen puolesta. Un techo para Chile on vapaaehtoisvoimin toimiva organisaatio, jonka alkuperäinen toimintaidea on kitkeä slummit Chilestä. Chilessä slummeista käytetään eufenismia "campamento", leirintäalue. Ne sijaitsevat silmiemme alla, mutta niihin päin ei katsota. On uskomatonta, että ensimmäinen kerta kun kuulin puhuttavan campamentoista oli viime perjantaina, kun tutustuin organisaatioon, vaikka yksi Chilen suurimmista sijaitsee 5-minuutin matkan päässä lähikaupastani. Noin 10 vuotta toimineen järjestön tavoite oli poistaa "leirintälueet" vuoteen 2010 mennessä, mutta sitten koitti helmikuun 27. päivä ja muutti suunnitelmat.

Nyt keskitytään maanjäristyksen jälkeiseen jälleenrakentamiseen. Tarkoitus on pystyttää katastrofialueille 20 000 mediaguas-nimellä tunnettua hätämajaa korvaamaan menetettyjä koteja. Rakennuselementit tulevat valmiina ja vapaaehtoisten tehtäväksi jää kaivaa mökille perustukset ja pystyttää palaset. Rakennushommat keskittyvät viikonloppuihin, jolloin opiskelijoilla on aikaa lähteä. Tähän mennessä 20 000 :sta mökistä on saatu pystyyn vajaat 7 000, loput tulisi saada valmiiksi ennen kesäkuun puoliväliä, mikä on jotalvea täällä. Työvoimasta on huutava pula.

Viime perjantai-iltana noin 50 yliopisto-opiskelijan lauma pakkautui vuokrabussiin ja starttasi parin tunnin matkan pohjoiseen, kohti taannoisen maanjäristyksen keskusta. Noin klo 23 saavuimme Mulcheniin, 30 000 asukkaan pitäjään, joka on niin mitäänsanomaton ettei kaupunginjohtajakaan viitsi siellä asua. Kun maanjäristyksen tuhoja kartoitettiin ja kaupunginjohtajalta kysyttiin, tarvitaanko Mulchenissa apua hän sanoi ettei kaupunki kärsinyt vaurioita. Todellisuudessa Mulchen sijaitsee 160 km päässä järistyskeskuksesta ja vaikka suurin osa rakennuksesta säilytti julkisivunsa, moni kärsi niin mittavia sisäisiä vaurioita, että purkutuomio on ainoa jäljellä oleva ratkaisu.

Saavuimme tosiaan Mulcheniin perjantai-iltana, ja heti ensimmäisenä meitä odotti lavallinen rakennustarvikkeita, jotka piti purkaa kaatosateessa. Pääsimme nukkumaan noin 1:30 aamuyöllä, ja aamuherätys oli klo 7. Armeijameininkiä. Aamulla meidät jaettiin 5:n hengen ryhmiin, jonka jälkeen suunnistimme työmaalle. Omalla kohdallani kävi tuuri, sillä pääsimme työskentelemään kaksi ryhmää yhdessä kun talot sattuivat olemaan samalla tontilla. Niinpä siis minä ja yhdeksän muuta tomeraa nakuttelimme lauantaiaamun ja sunnuntai-illan välillä valmiiksi 2 mökkeröä 5-henkiselle perheelle, rouvan veljelle, herran siskolle ja tämän pojalle. Rakentaminen oli fyysisesti rankkaa ja ihan älyttömän kivaa. Lopputuloksesta en osaa olla kovin ylpeä. Teimme kaiken juuri niin kuin pitikin, mutta näin meidän kesken sanottakoon, että tuntemieni rakennusstandardien mukaan mökkeröt kelpaisivat ehkä juuri ja juuri perheen poikien urheiluvarusteiden säilömiseen..

Ensimmäinen ilta. Tässä vielä energiaa puhkuen.

Ruoan jälkeen tuli väsy. Kuvassa suomalainen työkaverini Hanna ja saksalainen Ronny.

Perheeseen tutustuminen oli ehdottomasti mieleenpainuvin osa viikonlopusta. Minua säälitti aluksi koko asetelma, mutta kun näki perheen positiivisen asenteen, ei surkuttelussa ollut mitään järkeä. Perhe asuu edelleen vaatimattomassa, mutta ulkoapäin kunnossa olevassa talossaan. Sisäisten vaurioiden vuoksi talo on kuitenkin saanut purkutuomion. Heti ensimmäisenä aamuna perheen isä ja nuorin poika, Gustavo 7-v, liittyivät rakennustiimiimme. Pikkuinen hurmasi välittömäsi reippaudellaan ja fiksuudellaan. Vanhemmat kertoivat, että tämä lempilapsi oli oppinut itsekseen lukemaan 4-vuotiaana ja päiväkodissa ollessaan hän oli auttanut hoitotätiä asentamaan tietokoneohjelman, jota täti ei itse osannut ohjelmoida. Lapsineroko?

Uusi aamu & rakennustarvikkeiden lastaaminen.

Työnteon ohella minä ja Hanna pidimme suomenkilenoppitunteja. "Minä olen vapaaehtoistyöntekijä" oli ehkä viikonlopun toistetuin lause.

Isä ja Gustavo kaivamassa perustuksia

Tukkien tasaukseen käytettiin letkua, joka oli täytetty vedellä. Tukit ovat samalla korkeudella kun vesi yltää samalle tasolle letkun molemmissa päissä. Käytetäänkö tätä tekniikkaa Suomessa?

Taustalla sitä, miltä oikeat talot näyttävät..

Välillä pelkkä lapio ei riitä.

Työnjohtaja ja oppipoika? Viikonlopun kuluessa asetelma muuttui kun Gustavo ryhtyi jakelemaan käskyjä.

Toinen työnjohtaja

Tämä on lattia.

Ensimmäisenä iltana saatiin jo seinät pystyyn

Ensimmäisen työpäivän jälkeen poskionteloni olivat niin täynnä pölyä, että pää tuntui täyteenpuhalletulta ilmapallolta. Meitä valvotettiin taas pitkälle aamuyöhön aktiviteettien parissa ja aamuherätys sunnuntaina oli klo 6, joten yöunet jäivät noin 4 tuntiin. seuraavana aamuna huomasi, että monilla oli virta pois. Itse jouduin pitkäksi toviksi vaihtopenkille kun silmään lensi viheliäämpi roska (puuta) ja olin näkökyvytön noin tunnin ajan.

"Upeeta! Mahtavaa!"

Perheen äiti kattoi raksalaiselle pöydän kaksi kertaa päivässä. Kotitekoisia marmeladeja ja muita herkkuja... Taustalla vanhimman pojan (15-v) kuvataidetta).

Valmis!

Se, minkä olisi luullut olevan yksinkertaisinta, eli oven ja ikkunaluukkujen asentaminen tuottikin eniten päänvaivaa, sillä osat eivät sopineet yhteen. Tämä tarkoitti paljon hiomista, sirkkelöintiä ja taltan heiluttelua... Päivä kääntyi jo iltaan, mutta viimein ikkunaluukut suostuivat asettumaan raameihinsa. Olimme viimeinen ryhmä joka sai työnsä valmiiksi, joten kotimatka alkoi heti kun kuohuviinit oli poksauteltu ja kakut saatu syötyä valmistuneiden mökkien kunniaksi. Näistä ilonhetkistä ei ole olemassa dokumentaatiota, sillä kamerastani loppui juuri h-hetkellä akku. Bussimatkan takaisin Temucoon vietin horroksessa, akku yhtä lailla tyhjänä.

Yhä edelleen mietin perheen keskimmäistä poikaa, jonka kanssa kävin keskustelun sunnuntaina. Poika oli 10-vuotias, mutta puheli äänenmurroksen kynnyksellä olevalla äänellään politiikasta ja maailmanhistoriasta niin, että jätti minut sanattomaksi. Poikaraukka oli viettänyt unettomia öitä salaliittoteorioita ja kauhutarinoita miettien. Nuori ihminen, joka on imenyt itseensä liikaa faktoja maailman pahuudesta muttei osaa käsitellä tietojaan. Minä tunnistin pojassa jotain itsestäni, ja olen melkein varma, että minä ahmin lapsena kauhutarinoita samasta kirjasta, mistä hän minulle puhui. Vanhemmat olivat polttaneet sen vuosi sitten kun opus aiheutti lapselle niin paljon tuskaa.

Poika kertoi minulle olevansa kommunisti kuten idolinsa Victor Jara. Kännykällään hän soitti minulle Manifiesto-nimisen kappaleen. Lautapinon päällä istuen, vakavina sen kuuntelimme ja muistelimme tätä nuorena menetettyä muusikkoa, joka tapettiin Pinochetin toimesta ensimmäisten joukossa vuoden 1973 vallankaappauksessa. Tarinan mukaan tankit ajoivat hänen käsiensä päältä ennen teloitusta. Hanna kertoi myöhemmin, että poika oli juttutuokiomme jälkeen mennyt silmät loistaen Hannan eteen ja takellellen selvittänyt, kuinka hienoa hänestä on tutustua sellaisiin ihmisiin kuin me. "Tarkoitatko ulkomaalaisiin?" Kysyi Hanna. "Ei, ei, ei, minä en pidä termistä "ulkomaalainen". Minusta me olemme kaikki siskoja ja veljiä."

-Anniina

Rota... y renacimiento

2010-04-16T19:12:00.003+02:00

Alkuviikosta minulla oli aikaa ajatella asioita. Vietin 2,5 päivää sängynpohjalla vihamielisen pöpön armoilla joka sai mahan kouristelemaan niin että luulin jo saaneeni vatsahaavan tästä kaikesta märehtimisestä. Kyseessä taisi kuitenkin olla paikallinen lentsu, rotavirus, joka tyypillisten flunssaoireiden lisäksi pistää mahan ikävästi sekaisin. Työpaikalla lähes kaikki ovat käyneet läpi saman taudin viimeisen kahden viikon aikana. Minulla oireet hävisivät parissa päivässä, mutta vieruskaverini Lili taistelee vieläkin eikä ole pystynyt syömään mitään päiväkausiin. Täällä monet tulevat töihin sairaanakin, ei ihme että pöpöt kiertävät.

Olen ollut viime aikoina hieman down, mikä johtuu enimmäkseen tylsistymisestä. Temuco ei tarjoa paljon virikkeitä vapaa-ajan viettoon, ja kun työpäivä päättyy klo 19, ei aikaa jää juuri omille aktiviteeteille. Kellot siirrettiin talviaikaan pari viikkoa sitten ja kun lähden toimistosta, on jo pimeää. Mielen vetää apeaksi myös se, että siellä kotoisella pallonpuoliskolla on kevät, paras aika vuodesta jos minulta kysytään, ja tahtoisin kovasti kokea sen. Täällä Mapuchet juhlivat uutta vuotta 24.6., joka on alkuperäiskansojen kansallispäivä. Niille main osuu eteläisen pallonpuoliskon talvipäivänseisaus, joka Mapucheille tarkoittaa uuden auringon syntymää. Minun sisäinen kalenteri on kuitenkin ohjelmoitu toisin. Kesä jonka kerran kadotin...

Täällä Temucossa on kylmä, illalla ja öisin varsinkin. Asun vanhassa talossa, joka on kaunis kuin koru ulkopuolelta mutta sisältä se vuotaa kuin seula. Eilen katselin, miten keskipäivän auringon säteet tunkeutuivat sisään ulko-oven raoista. Meillä on ollut myös siimahäntäisiä eläinvieraita, jotka tulkitsevat reiät ulkoseinissä avoimena kutsuna asettua taloksi.

Vuokraisäntä on puoleksi epämiellyttävä tyyppi, joka ei pidä lupauksiaan ja jota ei juuri kiinnosta talon kunto. Minun aloitteestani järjestimme viikkoja takaperin kokouksen, jossa kerroimme hänelle kaikki huolenaiheemme. Minua huolestuttaa eniten tuleva talvi ja kylmyys. Don Fransiscon mielestä meidän vuokralaisten pitäisi itse kustantaa huoneisiimme kaasulämmitin ja pärjätä sen lämmöllä. Sähkölämmittimet on kielletty, koska sähköviulut maksaa hän. Talon sisääntuloaulassa on puukamiina, ja kun pyysimme häntä tuomaan siihen puita, vastaus oli jyrkkä ei. Tällä kiinteistöpohatalla ei kuulemma ole varaa ostaa puita. Myöhemmin hän kuitenkin pehmeni ja lupasi ostaa halkoja jos me osallistuisimme kustannuksiin. Fine by me. Viime keskiviikkona, 3 viikon pitkän ja kolean odotuksen jälkeen, hän vihdoin toi klapit taloon. Ei kun lämmittelemään! Hiirillekin on syötetty myrkkyä, eikä invaasiota ole toistaiseksi tapahtunut.

Palatakseni alkuasetelmaan, sairaudesta toipumisen ja tämän lämmityspoliittisen edistysaskeleen innoittamana minäkin piristyin ja päätin ryhtyä aktiivisemmin etsimään ilonaiheita ympäriltäni. Muun muassa se ilahduttaa, että töissä olen tuntenut itseni hyödyllisemmäksi nyt kun projektiapurahojen deadline lähestyy. Huomaan pystyväni hyödyntämään kokemuksiani Madridin instituutista kun laadimme apurahahakemusta. On mielenkiintoista olla vaihteeksi mukana projektien suunnitteluvaiheessa, sillä edellinen työ painottui toteuttamiseen.

Olen tutustunut hyvään tyyppiin ja niitä kulttuuririentojakin löytyy kun vähän pinnan alta raaputtelee. Eilen kävin katsomassa ranskalaista uuden aallon elokuvaa (tosi chileläistä, eikö totta!?) ja sitä edellisenä iltana kävimme kuuntelemassa paikallista bändiä paikallisessa kulttuuriravintolassa. Tästä kaikesta reipastuneena ja aktivoituneena lähden nyt vasaran ja remppavaatteiden hankintaan ja suuntaan viikonlopuksi katastrofialueelle rakennustalkoisiin. Kyseessä on jo vuosia kestänyt Un techo para Chile -projekti. Nimi on yhtä kuin katto Chilelle ja toimintaan kuuluu muun muassa elementtitalojen rakentaminen majoitusta eniten tarvitseville. Enempää en nyt osaa kertoa, ensi viikolla lisää.

Buen fin de semana,
Anniina

Maassa maan tavalla...continued

2010-04-09T20:58:00.002+02:00

Tuleehan näitä paikallisia hassutuksia lisää mieleen kun vähän miettii:

- Pikaruoka par excellence a la chilena: Italiano eli italialainen nakkisämpylä: nakki, survottua avokadoa, tomaattikastiketta tai ketsuppia sekä majoneesia. Nimi tulee siitä, että ruoka kantaa Italian lipun värejä.

- Uutistenlukijat lukevat uutisten välissä tuotemainoksia.

- Chilessä ei käytetä postinumeroita. Lajittelukeskuksen työntekijöillä mahtaa olla kattavampi osoitekartta päässään kuin taksikuskeilla konsanaan...

2010-04-07T17:28:00.002+02:00

Hassua, miten eri tavalla suhtautuminen maahan tai paikkaan muuttuu heti kun sinne asettuu asumaan. Pysyvä osoite tarkoittaa, että kamera jää kotiin niiden maagisten lasien viereen, joiden läpi näkee kaiken ensi kertaa. Näin ainakin minun tapauksessani, myös täällä Chilessä. Tässä hieman listaa suomalaisnäkökulmasta katsottuna hassuista ja ihmeellisistä asioista, joita olen kohdannut tässä pitkulamaassa.

1. Pre-paid -liittymään täytyy ladata saldoa apteekissa.

2. Opettajat teitittelevät pikkulapsia koulussa.

3. Täällä nautitaan iltapäivätee ja syödään sen kanssa kuchenia tai strudelia (saksalaisia kakkuja).

4. Kahvi on synonyymi erään ylikansallisen yhtiön murukahville ja kun tahtoo oikeaa kahvia, täytyy sanoa taikasanat café café. Harvoin sitä on tarjolla tosin.

5. Chileläiset ovat keinotekoisten makeutusaineiden suurkuluttajia mutta silti vitriinit, kaupan hyllyt yms. notkuvat sokerisia herkkuja.

6. En ole nähnyt missään postilaatikkoa. Minulle on täysi mysteeri, mihin postinkantaja jättää tuomisensa.

7. Täällä tuijotetaan avoimesti kaikkia ihonväriltään vaaleampia kulkijoita eivätkä muutkaan huomionosoitukset ole vieraita. Muutama päivä sitten pysähdyin tien laitaan päästämään lähestyvän auton ohi. Kuski kuitenkin viittilöi minua menemään ensin, ja kun olin keskellä tietä hän tyyttäsi saadakseni huomion ja puhalsi suuntaani lentosuukon. Takapenkillä näkyi turvaistuimessa nököttävä vastasyntynyt lapsi.

8. Täällä pussataan poskelle aina kun tavataan ja erotaan, silloinkin kun on sellaisen ihmisen seurassa, joka törmää tuttavaansa kadulla.

9. Terremoto (eli maanjäristys) -niminen drinkki nauttii suurta kansansuosiota. Kyseinen coctail sisältää valkoviiniä, Fernet Brancaa ja ananasjäätelöä. Nautitaan perinteisesti 0,5 - 1 litran muovituopeista.

10. Toinen suomalaisen silmin eksoottinen drinkki, jota myydään ihan sille yksistään omistetuissa katukojuissa on mote con huesillos: kuivatuista persikoista valmistettu supemakea mehu jonka sekaan heitetään aimo kasa paahdettuja vehnänjyviä.

11. Supermarketissa ostokset pakkaa puolestasi työntekijä, jota kuuluu tipata.

Siinä kaikki päällimmäinen tältä erää. Listaa päivitetään ja Chilessä matkanneita lukijoita kannustetaan osallistumaan keskusteluun kommentein ja lisäehdotuksin.

Valparaíso

2010-04-06T17:29:00.006+02:00

Minä voisin muuttaa Valparaísoon ja ryhtyä maalikauppiaaksi.

Myisin purkkeja satamakaupungin värinnälkäisille talomaalareille, unohtamatta katutaiteilijoita.

Lounaaksi söisin vuoropäivin kalaa ja äyriäisiä

tuoreena, suoraan satamasta.

Kalanpäät lahjoittaisin katukissoille.

Tästä kaupungista Pablo Nerudakin sai inspiraationsa.

Ja lukuisat muut taiteilijat.

Sulje telkkari. Elä.

Tässä kaupungissa elämä tuoksuu merisuolalle.

Myös minä tahtoisin jättää sinne jälkeni.

2010-03-29T15:55:00.008+02:00

Vietin viikonlopun Lican Rayssa, Calafquén-joen rannalla. Lican Ray on mapuche-kieltä, mapudungunia, ja tarkoittaa "piikiven terälehti". Minulle kerrottiin, että tämä n. 2000 asukkaan lomakeskus on nimetty muinaisen intiaaniprinsessan mukaan, joka rakastui espanjalaiseen sotilaaseen ja joutui tapaamaan tätä salaa järven rantoja ympäröivässä metsässä. Tähän aikaan vuodesta kylä on tyhjä kun etelä-amerikkalaisten turistien sesonki päättyi helmikuun lopussa.

Temucon lähellä sijaitsee seitsemän vesistön järvialue, johon myös Calafquén kuuluu. Horisontin kruununjalokivi on Chilen aktiivisin tulivuori, Volcán Villarica. Lican Raynkin pääkadulta löytyy liikennevalo, joka varoittaa tulivuoren liikkeistä ja liikennemerkit opastavat evakuointireitit purkauksien varalta. Maisemat ovat upeita (silloin kun sää suosii) ja jollain tapaa kotoisia, jos korkeuseroja ei oteta huomioon..

Saavuimme Lican Rayhin lauantai-iltapäivällä ja pystytimme teltan isäntänä toimineen Mauron kesäasunnon takapihalle. Sisällä majoittui noin 15-henkinen porukka. Auringon laskiessa pulahdimme järveen ja illalla grillattiin. Minä joudun täällä miettimään, mitä syön, sillä chileläiset jos jotkut ovat lihansyöjäkansaa.

Seuraavana päivänä aurinko ei juuri näyttäytynyt, mutta kiipesimme näköalapaikalle ja ne joiden päätä ei paljon palele tekivät huimia uimahyppyjä järveen.

Töissä on hiljaista kun suuri joukko ihmisiä, johtajasta lähtien, ovat flunssan kourissa kotona. Olen viimeisen kahden viikon aikana suunnitellut vaeltava kirjasto -hanketta ja vieraillut muutamassa koulussa. Ensimmäinen koulu jossa kävin oli pieni, vain 3 opettajaa vaikka koulu käsittää luokat ensimmäisestä kahdeksanteen. Kaikki 1-4. -luokkalaiset ovat samassa huoneessa yhden opettajan vastuulla. Koulun entinen johtaja, nykyinen 5-6. luokan opettaja on alkoholisti, joka saattaa lähteä kesken oppitunnin kuppilaan. Pidimme palaveria opettajien kanssa mikä tarkoitti sitä, että lapset jäivät yksin luokkiinsa. Opetustason parantamiseksi Araucaníaprende pyytää yhteistyökoulujensa opettajia tekemään tuntisuunnitelmat, mistä tämä alkoholisoitunut ex-rehtori nosti metakan. Liikaa työtä kuulemma, ja "opetussisällöthän pysyvät samana vuodesta toiseen, joten miksi niitä ylös rustaamaan." Rehtorilla oli käytössään opetusministeriön lahjoittava kannettava tietokone ja "kokoushuoneen" varustukseen kuului niin ikään opetusministeriön videotykki. Valkokangas puuttui, joten diat heijastettiin likaiselle seinälle. Rakennuksessa oli näin loppukesästäkin niin kylmä että takki päälläkin paleli.

Toisessa vierailemassani koulussa asiat eivät olleet ihan yhtä huonosti. Olin seuraamassa oppilaiden evaluointiprosessia, johon kuuluu itsetuntokysely, lukemisenymmärtämiskoe sekä lisäksi lukunopeus- ja -tarkkuustesti ja päässälaskukoe. Minä osallistuin 3-4. luokkalaisten arviointiin. Araucaníaprenden lukukampanjat, joiden suunnittelemiseen tehtäväni liittyvät, ovat tarkoitettu erityisesti neljäsluokkalaisille, joten olin kiinnostunut näkemään oppilaiden tason. Monilla näistä 9-vuotiailla neljäsluokkalaisista lukeminen oli takeltelevaa. Yksi tyttö oli ihan selvästi lukulasien tarpeessa. Hänellä kesti kirjallisen kokeen tekeminen kauemmin kuin muilla ja ääneenlukiessa lauseet puuroituivat yhteen. Ei varmaankaan nähnyt pisteiden paikkaa, parka.

Tämä lähtee ruokatunnille. Hyvää alkanutta viikkoa,
Anniina

Fuerza Chile!

2010-03-24T22:17:00.002+01:00

Historian viidenneksi voimakkaammasta maanjäristyksestä on kulunut lähes kuukausi mutta jälkijäristykset jatkuvat edelleen. Helmikuun 27. päivänä koettu mannerlaattojen yhteentörmäys oli niin raju, että se heilautti maapallon akseliltaan. Chilessä tuhojen korjaaminen tulee kestämään vuosia. Temuco on verrattaen kaukana järistyskeskuksesta, mutta täälläkin infrastruktuuri kärsi vaurioita: monikerroksinen toimistorakennus, jossa muun muassa kaupungin turisti-info piti päämajaansa jouduttiin sulkemaan sortumisuhan vuoksi. Temucon tärkein turistinähtävyys, Mercado Central eli kauppahalli, pitää ovensa kiinni ainakin pääsiäiseen asti, mikä tarkoittaa, että 500 myyjää on siihen saakka tyhjän päällä.

Järistys vaikuttaa odottamattomiin asioihin: rakennustarvikkeista, kuten ikkunoista, on huutava pula koko maassa, sillä tärkeimmät tehtaat sijaitsevat Concepciónin alueella, joka on raunioina. Chileä uhkaa olutpula, sillä maan tärkein panimo tuhoutui. Tim Burtonin 3-D elokuva Liisa Ihmemaassa ei tullutkaan ensi-iltaan maaliskuun alussa vaan vasta toukokuussa koska suuri osa elokuvateattereista kärsi vaurioita... Temucon alueen luonnonpuistoja on suljettu, sillä tulivuoret ovat aktiivisemmassa tilassa kuin normaalisti.

Olin itse La Pazissa järistyksen sattuessa, mutta ne jotka olivat täällä ja kokivat katastrofin elävät noita kolmea yöllistä minuuttia yhä uudestaan, unissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Ulkopuolisellakaan ei kestä kauan huomata, että koko kansa kärsii posttraumaattisesta stressistä.

Eräs työkaverini totesi, että maanjäristys pyyhki pois kesäloman positiiviset vaikutukset. Helmikuu on lomakuukausi, ja juuri kun chileläiset olivat palanneet arkeen, tuli terremoto (maanjäristys) ja nollasi kaiken hyvän, mitä kolmen viikon levähdys oli saanut aikaan. Kukaan ei puhu siitä, mitä teki lomalla vaan kuulumisten vaihtaminen alkaa siitä, missä kukin oli 27.2. klo 3:30 aamuyöllä.

Tuntemani ihmiset säästyivät ruumiillisilta vahingoilta. Pahinta heidän mukaansa oli epätietoisuus lähimmäisistä, sillä sähkö ja puhelinyhteydet olivat poikki päiväkausia tapahtuman jälkeen. Chile on 5000 km:n pitkula, jonka sähköverkosto on kuin helminauha: kun se katkeaa yhdestä kohtaa, koko maa pimenee. Tiedonvälityksen puute aiheutti monen mukaan myös suurimman osan 700:sta kuolemantapauksesta. Pahimmat henkilövahingot sattuivat rannikolla tsunamin seurauksena sen jälkeen, kun hyökyaaltovaroitus oli peruttu ja ihmiset ehtineet palata koteihinsa.

Jälkijäristyksiä sattuu edelleen lähes päivittäin kun maankuori asettelee itseään entiselle paikalleen. Minä en ole huomannut vielä yhtäkään, en edes niitä, jotka ovat 6 Richterin asteikolla. Ne, jotka kokivat suurimman järistyksen huomaavat pienimmätkin jälkitärinät, joskus jopa silloin kuin niitä ei ole. Eräs sanoi, että järistys sekoitti ihmisten sisäkorvan, minkä vuoksi joillakin on tasapaino-ongelmia. Jotkut ovat ripustaneet kotinsa kattoon kelloja, jotka helisevät, kun maa liikkuu. Monet seuraavat päivittäin nettisivustoja, joilla ilmoitetaan seismisistä keskuksista ja niiden toiminnasta.

Minä olen kokenut vain maanjäristyksen jälkeisen Chilen, mutta voin sanoa, ettei maa ole entisensä. Näitä haavoja paikkaillaan vielä kauan.

Chilen lippuja ja kannustustekstejä on kaikkialla.

Vanhat rakennukset kärsivät eniten Santiagossa.

Aurinkosaari ja Rauhan kaupunki: matkakuvia Boliviasta

2010-03-23T13:38:00.020+01:00

Lupasin jo ajat sitten ladata blogiin kuvamuistoja Boliviasta. Vietin kaksi unohtumatonta viikkoa Etelä-Amerikan köyhimmässä maassa (BKT Wikipedian mukaan 4333USD / asukas (2008)). Bolivia on maantieteellisesti monimuotoinen maa: pohjoisosa on sademetsää, keskilänsi vuoristoa ja ylänköä ja etelä puhdasta aavikkoa.

Isla del Sol (Auringon saari) on Bolivialle kuuluva inkojen pyhä saari Titikaka-järvellä ja ensimmäisen inka-pariskunnan synnyinkoti. Legendan mukaan aurinko katseli ylhäältä käsin, kuinka maata asuttivat villi-ihmiset, joilla ei ollut kulttuuria. Hän otti kaksi jälkeläistään, miehen ja naisen, varusti heidät hyödyllisillä opeilla kuten kudonta- ja rakennustaidoilla ja lähetti heidät maan päälle, tarkemmin sanottuna Isla del Solille, ja käski heidän taivaltaa kunnes löytäisivät sopivan paikan asettua ja perustaa Aurinkokultille omistettu kaupunki. Se mihin inkapariskunta asettui sai nimen Cusco, mikä quechuaksi tarkoittaa maailman napaa.

Vietin maagisella, 4000 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalla Isla del Solilla 3 yötä, söin herkullista lohta(?), taimenta(?) (rainbow trout) ja tein patikkaretkiä.

Saarelle kulkee pari kertaa päivässä turistialus, joka on niin täynnä reissaajia ja heidän reppujaan, että paatti tuntuu raahaavan vedessä, puoleksi pinnan alla, tuskin ylittäen 10 km:n tuntivauhtia. Kuitenkin, kun vene rantautuu ja valtava massa vyöryy ulos sisämerilaivasta, kukin katoaa omille poluilleen ja jäljelle jää jylhät maisemat, huumaavaa hiljaisuus ja rauha. Siinä Isla del Solin viehätys.

Ensin on kuitenkin kivuttava saaren eteläosassa sijaitsevasta satamasta kivuliaat 500 metriä ylös sinne, missä asutus sijaitsee. Kun on matkustanut Cuscosta yötä vasten yhtä kyytiä ensin Punoon ja aamun ensisarastuksessa jatkanut matkaa rajan yli Copacabanaan ja sieltä suoraa kyytiä lossilla saareen (n. 13 h:n matka ilman yöunia), ja kun keskipäivän aurinko on vastassa tuhansia metrejä lähempänä kuin sen on tottunut kohtaamaan ja kun ilmassa on niin ikään korkeudesta johtuen niin vähän happea, että jo sängystä nouseminen hengästyttää ja kun tähän kaikkeen lisää vielä noin 25 kilon kantamukset on kiipeäminen h i d a s t a. Ja t u s k a l l i s t a.

Oppaana toimii paikallinen noin 8-vuotias poika, joka johdattaa matkaajaa enonsa hostelliin ja valehtelee jatkuvasti vikisevälle turistille että “Ya falta poco”, kohta ollaan perillä. Kun tyhjät lupaukset viimein täyttyvät ja saavutaan perille, ei tarvitse kuin katsoa alla avautuvaa maisemaa ja vaivannäkö on palkittu. Tässä muutamia häivähdyksiä saaren kauneudesta.

4:n päivän retriitin jälkeen oli aika siirtyä suurkaupungin humuun. En olisi enää voinut jäädäkään, sillä rahat olivat ihan loppu, eikä sen kummemmin saarella kuin Copacabanassakaan ollut toimivaa pankkiautomaattia. Onneksi pahan päivän varalle tarkoitetusta dollarikassasta sai vaihdettua bussilipullisen verran käteistä ja bussilipulla pääsi La Paziin. La Pazissa vierähti reilu viikko, sillä Chilen maanjäristys ja Bolivian liikennelakko sotkivat suunnitelmia. Bolivian pääkaupunki, jonka nimi tarkoittaa rauhaa, on metka mesta, jossa on mahdoton eksyä, sillä keskusta sijaitsee kattilanpohjalla ja kaikki tiet vievät joko ylös tai alas.

La Pazissa ollessani kävin muun muassa maastopyöräilemässä maailman vaarallisimmaksi maantieksi kehutun tienpätkän alas Coroicoon ja sain suorituksesta t-paidan. Muuten kunnostauduin syömällä muna-perunapasteijoita katukeittiöstä (15 eurosenttiä kappale) ja juomalla herkullisia, tuoreita hedelmämehuja samoista ständeistä (40 senttiä litra). Ajattelin myös, kuinka onnellinen pikkuveljeni olisi ollut La Pazissa, sillä pienen kokispullon sai lunastaa itselleen yhdellä boliviaanolla eli 10 sentillä.

Kuten eräs nokkela totesi, Boliviassa sähköasentajaksi täytyy varmaan opiskella 18 vuotta.

Kaduilla työskentelee kengänkiilloittajia, jotka suojaavat kasvonsa kommandopipolla.

Vierailin soitinmuseossa, joka oli yksi riemastuttavimmista museoista, jossa olen koskaan käynyt. Pihalla asusteli papukaijapariskunta.

La Pazin kaupunkikuvaa

Death Road

Kuolemaa uhmannut pyöräilijä Coroicon trooppisissa maisemissa

Loput kuvat Boliviasta, muun muassa Uyunin suola-aavikko, jääköön ensi kertaan.

Qué estén bien,
Anniina

Etsinnän tuloksena...

2010-03-22T19:25:00.002+01:00

...tässä on uusi kotini. Muutin perjantaina alakerran huoneeseen, joka näkyy kuvassa. Työmatkaa kertyy 3 minuuttia kävellen.

Silti koditon

2010-03-18T15:44:00.002+01:00

En ole vieläkään löytänyt asuntoa, mikä alkaa pikkuhiljaa risomaan. Kuvittelin onneni kantavan tänne asti ja löytäväni unelma-asunnon yhtä vaivattomasti kuin lähiaikoina aina vaihtaessani maisemaa. Etsimistä vaikeuttaa se, ettei tarjonta vastaa odotuksiani. Täälläpäin on tavallista, että kodinomistajat rakentavat lisäsiiven taloon ja vuokraavat siitä huoneita opiskelijoille. Usein pakettiin kuuluu täysi ylläpito, pensión, joka tarkoittaa sitä, että talon emäntä tarjoaa nuorukaisille aamupala, lounaan ja illallisen plus pyykkää pyykit ja siivoaa. Moinenhan ei omaehtoiseen asumiseen tottuneelle suomalaiselle käy laatuun.

Itsenäisiä ratkaisujakin on tarjolla, mutta harvemmin kalustettuna. Temuco on täynnä viehättäviä puutaloja, jotka tuovat mieleen kotoiset rintamamiestalot. Eilen tein kävelykierroksen toimiston läheisyydessä ja näin muutaman “vuokrahuoneita tarjotaan” kyltin. Ensimmäinen paikka, jossa vierailin oli charmantisti ränsistynyt vaaleanpunainen kolonia-aikainen puutalo, mutta vapaana oleva yläkertahuone oli k a r u – vailla kalusteita ja ympärillä kellastuneen harmaat seinät. Ilmassa leijui kosteuden haju. Muuten voisin jopa tyytyäkin moiseen, mutta voin vain kuvitella kuinka onneton olisin, kun talvi tulee (se on jo ovella!) ja hytisisin yksin tyhjässä, kylmässä huoneessa.

Kylmästä ja kosteasta talvesta viis, ainoa täällä tunnettu lämmitysmuoto on puilla tai parafiinilla toimivat pienet kaminat. Tästä johtuen talvella tämä laaksonpohjalla sijaitseva kaupunki täyttyy savusumusta. Eilen vierailemassani talossa ei ollut tarjolla yhtikäs mitään varokeinoja talven varalle. Yleensäkin ottaen kaikissa tähän asti näkemissäni taloissa ikkunat ovat yksinkertaiset ja eristykset huonot. Kuten työkaverilleni eilen totesin, timpurintaidoistaan tunnettu isäni ei saisi hetken rauhaa näitä katuja kävellessään, remontoitavaa näkee ympärillä niin paljon.

Tämän vuodatuksen jälkeen lienee paikallaan sanoa jotain positiivistakin: vietin eilen iltaa La Fabrika –nimisessä entisessä nakkisämpylätehtaassa, joka toimii nykyisin kulttuurikeskuksena. Paikalla järjestetään muun muassa sirkus- ja teatterityöpajoja sekä esityksiä. Eilen vietettiin erään espanjalais-ranskalaisen pariskunnan läksijäisiä. Paistelimme kasvislättyjä ja tarjolla oli viiniä sekä tanssia. Tunnelma oli kotoinen ja chileläiset ovat helposti lähestyttävää kansaa. Tutustuin illan aikana muun muassa klovniin, joka tekee katutaidetta, erääseen kuvanveistäjään ja jugoslavialaiseen sotakarkuriin. Paikka on ilmiselvästi vaihtoehtoisen kulttuurin kehto tässä konservatiivisessa pikkukaupungissa, olen iloinen että löysin sen.

Saludos,
Anniina

Uudet tuulet

2010-03-16T15:06:00.004+01:00

Kirjoitan tätä päivitystä lainakoneelta toimistosta. Viimeiset 3 kuukautta olen pärjännyt mainiosti ilman läppäriä, mutta eilisen jälkeen, nyt kun aloitin työt, oma kone olisi tarpeen.

Araucaníaprende on n. 25 vakituisen työntekijän pyörittämä organisaatio, johon lisäksi kuuluu harjoittelijoita ja avustajia. Kaikki yhteenlaskettuna henkilövahvuus kasvaa 200 työntekijään. Toimisto sijaitsee kaksikerroksisessa kivitalossa rauhallisella residenssi-alueella lähellä Temucon keskustaa. Eilen aamulla, ensimmäisenä työpäivänä, lafkan johtaja Carlos tuli lava-autollaan hakemaan minut kotiovelta. Rennompaa ja ihmisläheisempää johtajaa kuin tämä psykologitaustainen mies lienee vaikea löytää. Hän esitteli minut ensitöikseen toimiston väelle ja sen jälkeen juttelimme siitä, mitkä ovat minun tavoitteeni ja odotukseni tulevalle kolmelle kuukaudelle. Päädyimme siihen, että minä menisin mukaan projektiin, jonka tarkoitus on tuottaa Mapuche-kulttuurista kertova kuvakirja alakouluikäisille.

Araucaníaprende on järjestö, joka työskentelee Chilen IX:n ja köyhimmän maakunnan, Araucanían, maaseudulla sijaitsevien alakoulujen kanssa ja koettaa parantaa näiden opetuksen tasoa. Toimintaan tarvittavat varat koostuvat yksityisen sektorin lahjoituksista ja projektikohtaisesta rahoituksesta. Työtiimi koostuu psykologeista, opettajista ja toimittajista ja toimiston keski-ikä on arviolta 30. Chileläinen työviikko kestää 44 tuntia ja päivittäinen työaika on klo 8.30-19. Lounastauko on välillä klo 13-14.45 ja tupakkataukoja on usein, sillä 25:stä ihmisestä 22 polttavat tupakkaa.

Suoraan sanottuna aikataulu hieman hirvittää. Luulin painavani pitkää päivää Madridin instituutissa jossa työskennellää klo 10-18, mutta tämä jornada on 2,5 tuntia pidempi! Johtaja Carlos totesi eilen asiasta keskustellessamme, että täällä työtunteja on enemmän kuin mihin me suomalaiset olemme tottuneet, mutta työteho on löyhempi... Mistä puheenollen, olin yllättynyt kun keskellä aamupäivää eilen kaksi työkaveria ehdottivat, että lähtisimme etsimään minulle asuntoa. Majailen tällä hetkellä erään paikallisen tuttavan luona ja asunnon löytäminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin odotin. Eilen siis kesken työpäivän hyppäsimme autoon ja lähdimme tutkailemaan lähiympäristöä "Se arrienda" eli 'vuokrataan'-kylttien varalle. Emme löytäneet mitään mainitsemisenarvoista. Tämän jälkeen Claudio, toimiston palkaton työharjoittelija, jonka uutuudenkiiltävällä minillä olimme liikkeellä, tahtoi tarjota minulle ja toiselle tytölle lounaan kalliissa italialaisravintolassa..??

Täydellisenä yllätyksenä minulle tuli se, että Araucaníaprendessä aloitti toinenkin suomalainen CIMO-harjoittelija eilen. Psykologiaa lukenut, vastavalmistunut Hanna ilmestyi toimistolle noin tunti minun jälkeeni. Temucossa tuntuu olevan muutenkin suomalaisia, tänään töiden jälkeen tapaan yhden heistä. Kaiken kaikkiaan Chile vaikuttaa erittäin länsimaalaiselta maalta, huolimatta siitä, että sijaitsemme tällä hetkellä maan 15:sta maakunnasta köyhimmässä ja alikehittyneimmässä. Temuco on nuori kaupunki, jonka ensimmäiset asukit tulivat saksasta noin 150 vuotta sitten. Tämä näkyy paikan arkkitehtuurissa, jota leimaavat kaksikerroksiset alppimajoja muistuttavat puutalot, suippotorniset, goottilaistyyliä imitoivat kirkot sekä keskiaikaisen linnoituksen muotoiset rakennukset.

Chilessä viettämäni viikko on ollut kuin jatkuva flash back vuosilta 1994-1997, jotka asuin Yhdysvalloissa. Radiossa soitettu musiikki, kaupassa myytävät tuotemerkit ja nukkuvat lähiöt ovat kuin suoraan Jenkeistä. En ole ollenkaan varma, että tämä on omalta kannaltani hyvä asia. En voi tietenkään valittaa, jos paikka jossa tulen viettämään seuraavat kolme kuukautta on turvallinen ja ihmiset ovat samalla aaltopituudella, mutta kuusi viikkoa Perussa ja Boliviassa eivät riittäneet tyydyttämään eksotiikannälkääni. Toivon, että kuvakirjaprojektin myötä opin tuntemaan Mapuche-kulttuuria, joka on siis ainoa Chilessä jäljelläoleva alkuperäiskansa. Sitkeä ja ärhäkkä väestö, ainoa, jota espanjalaiset eivät onnistuneet alistamaan.

Anniina

Ps. Temucossa on kylmä vaikka nyt pitäisi vielä olla kesä. Istun tälläkin hetkellä takki ja kaulahuivi yllä. Saa nähdä miten me suomalaiset vilukissat pärjäämme näissä taloissa, joissa keskuslämmitystä ei tunneta.

Pps. Täällä Araucaníaprenden toiminnasta englanniksi.

Santiago de Chilessä

2010-03-13T00:27:00.002+01:00

Kaksi viikkoa Boliviassa vierähti ilman blogipäivityksiä, ja nyt olen selvittänyt tieni jo Santiagoon. Ensi yönä matkaan 677 km etelään, Temucoon, jossa tulen viettämään seuraavat 3 kuukautta työharjoittelusa Araucaníaprende-nimisessä kansalaisjärjestössä.

Chileläiset ovat liikuttavan ystävällistä kansaa, jotka pysäyttävät tuntemattoman turistin kadulla varoittaakseen häntä vaanivista taskuvarkaista. Toinen kansaa yhdistävä piirre on se, että hämmästyttävän moni nuori tuntuu tykkäilevän metallimusiikista. Eilen sain nauttia 5 tunnin improvisoidusta ja ilmaisesta kaupunkikierroksesta, jonka tarjosi kaupungin turisti-infon poika "koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä". Vanhassa kaupungissa mannäristyksen jäljet näkyivät surullisina laastikasoina kadunvarsilla ja sortuneina rakennuksina. Jälkijäristykset jatkuvat, eilen Santiagoa heilutti 6,2 Richterin asteikon vahvuinen sellainen. Minä kuulin asiasta kuitenkin jälkikäteen, sillä olin ulkona kadulla eikä moinen tärinä siellä edes tuntunut.

Maanantaina aloitan työt, loma on ohi toistaiseksi. En millään malttaisi vielä asettua aloilleni, voisin jatkaa tätä matkustelua vielä ainakin toiset 6 viikkoa.

Myöhemmin luvassa muun muassa valokuvia Boliviasta, pysykää kuulolla!

Kaikki kunnossa

2010-02-28T02:09:00.002+01:00

Hei,

Olen Boliviassa, La Pazissa lähdettyäni Cuscosta vajaa viikko sitten ja vietettyäni 4 päivää eristyksissä modernista teknologiasta Isla del Solin saarella Titikaka-järvellä.

Kuulin Chilen maanjäristyksestä aamulla, mutta vasta nyt tietokoneen ääreen istuuduttuani ymmärrän, kuinka vakava tilanne on. Kiitos kaikille minusta huolehtiville - olen hyvässä kunnossa, kaukana järistyksen keskuksesta. En tosin tiedä, kuinka tämä kaikki tulee vaikuttamaan matkaani kohti etelä-Chileä. Panamericana, valtatie halki Chilen, tuntuu olevan poikki ja lentokentät ainakin toistaiseksi suljettu. Taidan kirjoittaa suurlähetystöön ja kysyä neuvoa, vaikka heillä on tällä hetkellä varmasti kädet täynnä kriisitöitä.

Anniina

Cuzco

2010-02-18T00:16:00.005+01:00

Inkat uskoivat rinnakkaistodellisuuksiin. Kun kävelen Cuscon katuja minusta tuntuu, kuin olisin jälleen Granadassa. Plazoleta de San Blas ja sitä ympäröivät jyrkästi nousevat pikkukadut ovat kuin Granadan arabikaupunginosa Albayzin. Katukoiria, koruja myyviä hippejä, ja värikkäitä tekstiilejä pursuavia pikkukojuja. En ihmettele yhtään, että monet jäävät tänne pidemmäksi aikaa kuin alunperin suunnittelivat.

Saavuimme eilen bussilla Punosta, jossa vietin ihmeelliset 3 päivää vieraillen 3800 m meren pinnan yläpuolella sijaitsevan Titikaka-järven kelluvilla Uros-saarilla sekä Amantaní ja Taquile -nimisillä "oikeilla" saarilla. Uros-saaret ovat pieniä kelluvia ruokorakennelmia. Ilmeisesti niitä asuttavat ihmiset pakenivat alunperin inkoja ja he saivat elellä rauhassa viime vuosikymmeniin saakka. Saaren naiset ovat isoja, pyöreitä ja tummia.

Uroslaiset edustavat eri etnistä alkuperää kuin ketsua ja aimara -ihmiset, joidenkin teorioiden mukaan he tulivat alunperin Polinesiasta, mikä selittäisi esimerkiksi sen, miksi heidän ruokoveneensä muistuttavat kiinalaisia veneitä, kuten joku saarireissullamme kommentoi. Yöksi menimme Amantani-saarelle, jossa majoittauduimme paikallisten perheiden luona. Emäntämme Blanca valmisti meille ruokaa pienessä tulipesässä, jossa poltetaan eukalyptus-puuta. Saaren asukkaat ovat kasvissyöjiä (!) joten minä sain kerrankin syödä kaikkea mitä tarjottiin. Maistoin ensimmäistä kertaa perulaista juustoa, jossa on mielenkiintoinen hiivainen maku. Hyvää oli.

Iltapäivällä teimme hengästyttävän retken saaren korkeimmalle paikalle, jossa sijaitsee auringon ja kuun temppelit. Nämä temppelit avataan kerran vuodessa helmikuun alussa ja niissä suoritetaan rituaalimenoja maskuliiniselle Pachatata ja feminiiniselle Pachamama -jumalille hyvän sadon takaamiseksi. Ilma on ohutta näillä korkeuksilla, joten yksinkertainen portaidenkin kiipeäminen saa olon tuntumaan raihnaiseksi. Olen kuitenkin säästynyt pahemmilta vuoristotauti-oireilta. Lieneekö syynä homeopaattiset arnika-pillerit vai kokatee, jonka sanotaan olevan paras lääke korkeuden aiheuttamalle pahoinvoinnille.

Illalla meidät puettiin saaren perinneasuihin ja vietiin tanssisaliin, jossa paikalliset pojat soittivat vuoristomusiikkia. Minutkin vedettiin villiin piiritanssiin, josta hädin tuskin selvisin ohuen ilman ja puristavien, raskaiden vaatteiden imiessä mehut. Yön nukuimme noin 5 peiton alla, tuulen ulistessa nurkissa.

Uros-saarten naisia

Maisemaa Amantaní-saarella. Paikalta näkee Boliviaan saakka ja kaukaisuudessa siintävät lumihuippuiset Andit, jotka sekoittuvat valkoisiin pilviin. Henkeäsalpaavaa!

Paikallinen tyttö tanssii aurinkotemppelin edustalla, joka perinteen mukaan täytyy kiertää kolme kertaa vastapäivään samalla kun pyytää terveyttä, elämää ja työtä.

Emäntämme Blanca ja amerikkalainen Adrienne puettuna Amantaní-saaren vaatteisiin. Blancan mies on tehnyt valkoisten paitojen brodeeraukset!

Tähän päivään: Cusco on mystinen paikka, jonne suurin osa turisteista tulee vieraillakseen Machu Picchulla. Tämä mahtava inkakaupunki on ja pysyy toistaiseksi kiinni rankkasateiden aiheuttamien vaurioiden vuoksi, mikä puolestaan aiheuttaa miljoonavahinkoja Cuscon turismille. Kaupungissa on kuitenkin niin paljon muutakin nähtävää, että minunkin vierailuni saattaa hyvinkin venyä pidemmäksi kuin odotin. Bolivia kutsuisi jo, mutta tästä kaupungista tulee olla vaikea lähteä.

Tänään joimme herkulliset mango-kokateet Slowfood-liikkeen palkitsemassa luomukahvilassa, joka on erikoistunut koka-tuotteisiin. Tarjolla oli muun muassa lukematon määrä erilaisia suklaita, joidenm raaka-aineet tulevat kaakaopapuja myöten omistajien omilta plantaaseilta Cuscon pohjoispuolelta. Meitä palveli paikan perulainen perustaja, joka puhuu sujuvasti espanjan lisäksi portugalia, ranskaa, englantia, japania ja jotain kuudetta kieltä, joka jäi epäselväksi.

Teen juonnin lomassa tutustuin kahvilan tarjoamaan kirjallisuuteen ja opin muun muassa, että koka-lehdessä on A- ja C vitamiinia, proteiinia, kuituja, rautaa ja muita ravintoarvokkaita aineita. Lehdet sisältävät 0,5-1,1 % kokaiinia, joka aktivoituu syljen voimasta kun lehtiä pureskelee. Nämä alkaloidit polttavat maksassa olevaa rasvaa ja muuttavat sen glukoosiksi eli energiasta. Koka-lehdet muun muassa pitävät nälän loitolla ja auttavat vuoristotaudin oireisiin. Koka on Perun kansalliskasvi, eikä kyseessä ole huume. Täällä lapsillekin tarjotaan koka-teetä eikä sillä ole mitään havaittavia vaikutuksia. Selailin myös kirjaa Coca Colan historiasta, ja opin, että tämän kasviuutejuoman nimikkoraaka-aineet ovat koka-lehdet ja afrikkalainen kofeiinia sisältävä kola-pähkinä. Coca Colan valmistuksessa käytetään edelleen koka-pensaan lehtiä, mutta niistä poistetaan kokaiini ennen valmistusta.

Vierailin tänään myös Saqsayhuamán-nimisillä inkaraunioilla. Jännittävintä oli seikkailla raunioiden ahtaissa ja pimeissä tunneleissa, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Matkalla takaisin keskustaan pysähdyin nauttimaan tuorepuristetun appelsiini-porkkanamehun ja tutustuin kolmeen hurmaavaan tsekkinaiseen. Yksi heistä oli lukenut Paasilinnaa ja kommentoi, että tsekkiläisillä ja suomalaisilla on samanlainen huumorintaju. En voinut kuin olla samaa mieltä ja kerroin naisille heidän muistuttavan tätejäni. Vietimme niin rattoisan hetken yhdessä, että päädyimme ottamaan valokuvia yhdessä. Lähtiessäni yksi naisista pyysi sähköpostiosoitettani ja kävi ilmi, että hänen tyttärensä nimi on Anniina! He lähettivät suomalaisille tädeilleni kovasti terveisiä, minä pistän terveiset menemään teille tässä samalla!

Teehetki.

Raunioilla.

Cusco ja Calle Resbalosa (=liukas). Ihan kuin Granadan Albayzin.

Cuesta de San Blas ja katukoira.

Ihastuttavat tsekkinaiset. Huomatkaa erikokoiset olutpullot!

Parhain terveisin,
Anniina

Colca Canyon

2010-02-12T19:44:00.012+01:00

Palasin eilen 3 päivän vaellukselta maailman syvimmäksi kehutulta kanjonilta. Aloitimme huipulta, laskeuduimme alas, kiersimme ja kiipesimme takaisin ylös 3 päivän aikana. Olin eilen retken päättyessä niin uupunut, että istuin horkassa viltin alla kolmen tunnin matkan takaisin keskustaan enkä jaksanut välittää, vaikka maisema vilisi alpakka- ja laamalaitumia ja matkalla poikkesimme lähes 5000 m:n korkeudessa, joka oli pimeydessä, koleudessa ja aavemmaisuudessaan kuin olisi astunut kuun kamaralle.

Perulaiset ovat todella aamuvirkkua kansaa. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kohti vuoria klo 3 aamuyöstä, ja heti kun valkeni, alkoi maisemassa erottumaan ihmisiä. Tien laidat täyttyvät aikaisin aamulla maalaisista, jotka matkaavat torille myymään tuotteitaan. Perussa mennään nukkumaan aikaisin ja herätään aikaisin - täysi kontrasti viimeisille viidelle Espanjassa vietetylle kuukaudelle. Tässä maassa on vaikea löytää ravintolaa, joka olisi auki siihen aikaan kun minä olen Espanjassa tottunut illallistamaan. Tämän viikon aikana olen painunut pehkuihin klo 20-21 ja herännyt klo 3, 5 tai 7...

Viimeisen kolmen päivän aikana olen nähnyt niin paljon ihmeellistä, etten tiedä mistä aloittaa kuvailemisen. Tässä joitakin valokuvia reissulta:

Matkalla teimme useita pysähdyksiä näköalapaikoille, joista saattoi ihailla kondori-kotkien lentoa. Kaikki koettivat saada täydellistä otosta näistä uljaista linnuista, mikä oli mahdotonta. Lopulta parhaat kotkakuvat otettiin viimeisenä päivänä ennen lähtö ravintolan seinälle ripustetuista tauluista.

Varsinainen vaellus alkoi Cabanaconden kylästä, jossa juhlittiin helmikuun karnevaaleja. Värikkäät kitsch-koristeet kuuluvat asiaan. Kuvan asetelmassa on Perun lipun värit.

Naiset olivat pukeutuneet perinnevaatteisiinsa, orkesteri soitti ja pommit paukkuivat.

Paikallinen pikkupoika tahtoi leikkiä kamerallani ja poseerasi itsekin pariin kuvaan. Valitettavasti herran itsensä ottamat kuvat ovat aika sattumanvaraisia ja oli vähällä, ettei hän pyyhkinyt koko kamerani muistia.

Tässä vielä hyvissä voimissa ennen taipaleen alkua. Taustalla tummia pilviä. Meillä oli tuuria, sillä vaikka sadetta oli luvattu kaikille päiville, vain vaelluksen ensimmäisenä päivänä tuli vettä.

Tiimiämme, johon kuului yhteensä 9 henkeä, minun lisäkseni kaikki joko perulaisia, chileläisiä tai espanjalaisia. Minun täytyi välillä purra tosissani hammasta, etten olisi menettänyt hermojani vanhemman espanjalaisnaisen kanssa, joka valitti joka asiasta. Välillä ihan hävetti hänen puolestaan... Olisi kurjaa olla niin ylipäänsä kaikkeen tyytymätön ihminen, en ymmärrä miksi hän on ylipäänsä lähtenyt reissaamaan. Hänen asenteensa tuntui olevan se, että kaiken pitäisi olla juuri niin kuin kotona ja kaiken lisäksi ilmaista tai hyvin hyvin halpaa (siis halvempaa kuin Perussa jo valmiiksi on). Tämä rouva majailee samassa hostellissa kanssani, joten marmatusta olen kuullut jo viiden päivän ajan.

Kaikista sympaattisimpia retkikumppaneita olivat Laula ja Sergio, perulaiset äiti ja 11-vuotias poika. Sergio teki vaikutuksen reippaudellaan ja yleissivistyksellään. Hän osasi kertoa Suomen naapurimaat!

Ensimmäinen vaelluspäivä oli lähes kokonaan laskeutumista alas kanjoniin. Meidän ryhmämme teki oppaamme hitausennätyksen: kolmen tunnin sijaan onnistuimme tuhlaamaan matkaan viisi! Aina silloin tällöin piti pysähtyä päästämään ohi muuleja ja hevosia.

Vihdoin sillalla, jonka jälkeen oli jäljellä enää lyhyt nousu majapaikkaan. Kuvassa vasemmalla näkyvä pariskunta oli Chilestä. Tyttö vaelsi täysin ilman kantamuksia kun taas poika kantoi koko matkan täyteen ahdettua 60 litran rinkkaa, jonka täytyi painaa 15 kiloa.

Tällaiseen paratiisiin keskellä ei-mitään saavuimme yöpymään ensimmäisenä päivänä.

Aurinko laskee kello 19 eikä sähköä ole, joten pimeän jälkeen ei ole enää paljon muuta tekemistä kuin mennä nukkumaan.

Toinen päivä oli helpohko neljän tunnin kävely, jonka määränpää oli ihan oikea keidas pauhaavan joen kupeessa. Altaaseen virtasi jatkuvasti vesi, vuorilta oletan.

Palmun rungosta kaiverrettuja nojatuoleja.

Viimeisenä aamuna lähdimme kiipeämään klo 5 aamulla. Nousua oli yhteensä 1200 metriä, joka mutkitteli ylös 5,5 km:n pituisen reitin. Minulla kesti urakassa kolme tuntia, vähemmän kuin olisin rapakunnostani kuvitellut. Taitoin matkan yksin, pilvet seuranani.

Kello oli 8:20 aamulla kun saavuin huipulle. Olo oli kuin voittajalla. Hikoilin reissun aikana enemmän kuin ehkä koskaan elämässäni, t-paita tippui vettä. Puolivälissä matkaa alaspäin laskeutuva perulaisperhe pysähtyi kannustamaan minua ja isä kaivoi vaimonsa repusta sitruunakaramelleja, jotka auttavat väsymystä vastaan.

Kun kaikki vihdoin saapuivat perille, menimme aamupalalle samaan Cabanaconden kylään, josta matkamme alkoi. Kuten eräs seurueestamme totesi, ne kolme päivää jotka olimme olleet pois ravintolasta tuntuivat pikemminkin kuukaudelta.

Aamupalan jälkeen matkustimme La Caleran kuumille lähteille, joissa lilluessa kiristyneet lihakset rentoutuivat mukavasti. Vierailimme myös kylässä, jossa minut vedettiin tällaiseen yllättävään tilanteeseen. Alpakka aivasti päälleni eikä köydenpätkään sidottu kotkaparka tahtonut pysytellä aloillaan.

Hasta la proxima!
eli siis ensi kertaan,
Anniina

Eilinen oli tärkeä päivä Perussa

2010-02-07T19:52:00.003+01:00

Lauantaina nimittäin juhlittiin kansallista Pisco Sour -päivää. Pisco sour on drinkki, jonka pääosassa on perulainen koskenkorva eli rypälemäskistä valmistettu pisco. Piscoon sekoitetaan munavalkuaista, sitruunamehua ja vähän muita aineksia ja voilá: perulaisten ylpeys on valmis.

Eilen Nazcan pääaukiolla järjestettiin pisco sour -kilpailu, johon osallistui n. 10 baarimikkoa Nazcan ravintoloista. Jokainen valmisti vuorollaan versionsa juomasta ja viisihenkinen tuomaristo maisteli tuotokset. Väliajalla nähtiin ja kuultiin perulaista kansanmusiikkia ja tanssiesityksiä. Erään laulun kerosäe oli: "peruano sí, chileno no" eli perulainen kyllä, chileläinen ei. Lienee turhaa sanoa, että näiden naapurimaiden välillä on pienta kärhämää..

Tässä Pisco sour -resepti, jonka kopioin juhlassa jaetusta pamfletista:
-3 unssia piscoa
-1 unssi tuorepuristettua vihreän sitruunan mehua (onkohan tämä lime?)
-1 unssi kumisiirappia (jarabe de goma)
-1 munanvalkuainen
-7 jääkuutiota
-1-2 tippaa angosturaa

Ainekset sekoitetaan shakerissa ja kaadetaan lasiin, jolloin pinnalle muodostuu valkoinen vaahto. Koristellaan angosturalla tai jauhetulla kanelilla.

Join eilen ensimmäisen Pisco Sourini ja hyväähän se oli. Kokemuksesta vielä erityislaatuisemman teki ravintola, jonka omistaja oli feminiinisesti lespaava perulaismies, koko paikka koristeltu värikkäillä tekokukilla ja äänentoistolaitteista jytkysi eurodance hitit 90-luvun alkupuoliskolta.

En ole Perussa ollessani saanut pahaa ruokaa. Jälleen uuden lempiruokalajin olen löytänyt täällä Nazcassa: papas a la huacaína. Keitettyjä perunoita lievästi tulisessa juustokastikkeessa, toimii. Mahani ei vaan oikein arvosta näitä kaikkia uusia erikoisuuksia.

Olen eilisaamuisen pienlentokoneajelun jälkeen voinut huonosti ja maha on sekaisin. Kaksi espanjalaistyttöä, jotka ovat sattumalta seuranneet tismalleen samaa reittiä kun minä ja yöpyneet samoissa paikoissa ovat myös sairaita. Minä syytän merenelävä-cevicheä, jota me kaikki söimme edellisessä paikassa Paracasissa. Hostellin emäntän varoittikin, etteivät merenelävät sovi turistien vatsalle, mutta minä tilasin annoksen vahingossa.

Eilinen Nazca-linjat lento oli kokemus sinänsä, en ole koskaan lentänyt pienkoneen kyydissä. Kuviot erottuivat selkeästi maastosta ja sää oli tyyni, joten tuuli ei riepotellut pikkukonetta. Minulla tuli kuitenkin loppumatkasta niin paha olo, etten voinut kuin pitää silmät kiinni ja toivoa, että pyöritys loppuisi kohta. Kiersimme 13 kuviota, kaikki sekä vasemmalta että oikealta puolelta, ja välillä ikkunasta näkyi pelkkää sinitaivasta. Olo oli kuin karusellissa ja vuoristoradassa yhtä aikaa. Kun pääsin ulos koneesta, hoipperoin vessaan. Peilistä näin naamani, joka oli vielä paljon valkoisempi kuin normaalisti..

Toivottavasti maha rauhoittuu, sillä klo 21.30 otan yöbussin Arequipaan. Bussissa on wc, mutta siellä ei saa käydä isommilla asioilla - kaikki nimittäin tiputetaan suoraan maantielle. Ostin paikallisesta luontaistuotekaupasta yrttejä, jotka on tarkoitettu juuri kyseisiin vaivoihin. Uutan niistä teetä ja katsotaan miten käy.

Terkui,
Anniina

Olo oli kuin Kultakutrilla

2010-02-06T00:09:00.002+01:00

kun valitsin itselleni sänkyä jälleen uudesta hostellista. Istuin jokaisen päälle todetakseni, että yksi oli liian kova, toinen aivan liian joustava, kolmas liian lähellä vieruskaveria (Jospa hän vaikka kuorsaa?)... Ikkunasta kuului kukonlaulua kun rojautin rinkkani neljännen päälle, joka oli sopivasti kaikkea yllä mainituista, muttei mitään liikaa.

Heräsin aamulla Paracasista klo 6 ja klo 7:45 olimme jonossa laiturilla noin sadan muun turistin kanssa. Aurinko paahtoi väkivaltaisesti jo tuohon aikaan aamusta, mutta ylpeyteni kielsi minua ostamasta Islas Ballestas -kalastajahattua, joita useat innokkaat myyjät kaupustelivat ja joita vielä useammat turistit ympärilläni kantoivat.

Parin tunnin pikavenekierroksella näimme ensin geoglyfin (minulle elämäni ensimmäinen, vaikka paljon niistä olen kuullut - onhan entisen harjoittelupaikkani johtaja juurikin näihin kuvioihin erikoistunut arkeologi. Itse saarella saimme ihastella, tosin veneestä käsin, merileijonia, pieniä pingviinejä, pelikaaneja ja muita tämän suojellun saaren erikoisuuksia. Linnunkakan haju oli huu-maa-va.

Saarella on kaksi vakituista asukasta, jotka suojelevat pienen karikkosaaren ekosysteemiä, mutta kerran 5-8 vuodessa saarelle saapuu n. 150 miestä rapsuttamaan linnunkakat talteen kallioista. Kuonassa on niin korkea nitriittipitoisuus, että se on erinomaista lannoitetta...

Kun kierros päättyi, kello oli vasta kymmenen, ja minua oli jo todella alkanut tympiä se, että tässä Paracasin pikkukylässä kaikki vaan koettivat kaupata jotain. Lisäksi paikan hostellitarjonta ei ollut mitenkään loistokasta - lieneekö syynä parin vuoden takainen maanjäristys, joka tuhosi hyvän osan lähellä sijaitsevaa Piscon kaupunkia. Minulla ja itävaltalaistytöllä, jonka kanssa kylään saavuin, kävi tuuri kun saimme tuplahuoneen suihkulla (jossa lämmin vesi!) erittäin mukavalta majatalonpitäjältä, mutta Evelyn, itävaltalainen, oli jatkamassa matkaa, eikä minua huvittanut maksaan yksin tuplahuoneen hintaa.

Niinpä hyppäsin bussiin ja saavuin Nazcaan joka on kuuluisa geoglyfeistään. Harkitsen juuri ostanko $60 kustantavan pienkonelennon, joka näiden maahan uurrettujen linjojen yli lentää..

Hostelli, jonka kiireessä puhelimitse varasin ennen kuin lähdin Paracasista on aivan täydellinen: vieraita on tällä hetkellä vaan 7 ja käytössämme on 2 tietokonetta internetillä, televisio ja DVD-soitin, elokuvia, keittiö, katettu sisäpiha, suihkut huoneessa ja jopa pieni uima-allas. Hostellihenkilökunta tuli hakemaan minut bussiasemalta nimikyltin kanssa (nauraisin itsekin sille, kuinka turistimaiselle tuo kuulostaa, mutta täällä on oikeasti hyvä olla varovainen, kenen kyytiin nousee) ja respan seinällä komeilee sertifikaatti, jonka mukaan paikka on palkittu parhaasta hostellihenkilökunnasta viime vuonna. Helppo uskoa. Koko komeus kustantaa 15 solea, eli 3,5 euroa /yö, josta olisin vielä voinut varmasti tinkiä jos olisin kehdannut. Saan kuitenkin tuostakin summasta 10 % alennusta jos rekisteröidyn ilmaiseksi Hola-ketjun jäseneksi.

Täällä on hyvä ottaa iisisti pari päivää ja suunnitella tulevaa reittiä. Olen huomannut että oma matkaoppaani nimeltä Rough Guide, joka kattaa kaikki Etelä Amerikan maat, on erittäin suurpiirteinen. Tässä hostellissa on kuitenkin kirjastollinen parempia ja yksityiskohtaisempia Lonely Planet -oppaita, joihin tutustua.

Karistin tänään kaupungin pölyt

2010-02-05T03:50:00.002+01:00

ja karautin Limasta bussilla rannikkoa pitkin etelään. Nyt istun nettikahviassa pienessä kalastajakylä/turistiresortissa nbimeltä Paracas. Turisteja täällä ei olisi ilman lähettyvillä sijaitsevia Ballestas-saaria, jotka tunnetaan myös nimellä köyhän miehen Galapagos.

Kolme päivää Limassa sai riittää, vaikka myönnän, etten nähnyt kaupungista paljoakaan. Mieli teki rauhallisimmille vesille, pois suurkaupungin hälystä.

Olen tähän mennessä löytänyt uuden lempiruoan perulaisesta erikoisuudesta cevichesta, joka on sitruunamehulla kypsytettyä kalaa. Varsinaista herkkua, vaikka eilen ensimmäistä annostani syödessä erehdyin puraisemaan aimo palan punaista paprikaa, jota luulin makeaksi, mutta joka olikin tulisempi kuin mikään. Hyvä tovi meni nielskellessä, silmät valui ja korvissa asti poltti. Olin kai sen verran tuskaisen näköinen, että naapuripöydistäkin puututtiin peliin ja koetettiin neuvoa, miten poltteen saisi laskemaan. "Tyttöhän pitää opettaa syömään cevicheä." Toinen ilahduttava uutuus on chincha, tummanpunaisesta maissista tehty makea mehu. Täällä sitä myydään joka kadunkulmassa ja mausta tulee mieleen -yllättäen kyllä- glögi, tai pimemminkin hehkuviini. Tuoreet mangot ovat myös taivaallisia, tumman keltaisia, makeita ja mehukkaampia kuin koskaan aikaisemmin maistamani.

Perulaiset ovat ihastuttavia ihmisiä kun heidän kanssaan alkaa juttusille. Eilen kaupungissa seuraamme lyöttäytyi paikallinen 19-vuotias opiskelijatyttö, joka oli kovin kiinnostunut tutustumaan. Annoin erotessamme hänelle sähköpostiosoitteeni, ja pari tuntia myöhemmin inboxissani oli jo viesti, jossa hän luetteli lempikirjallisuuttaan ja faktoja Suomesta, juuri internetistä ongittuja kai.

Paljon terveisiä,
Anniina

Hyvää huomenta Lima

2010-02-02T13:55:00.004+01:00

Klo on 8 aamulla, mutta olen ollut hereillä jo muutaman tunnin. Nukahdin melko pian edellisen päivitykseni jälkeen ja nukuin sikeästi, mutta aikaeroon kestää kai silti tottua. Täällä kello on siis kuusi tuntia jäljessä Espanjan ajasta, seitsemän Suomen.

Jätin matkalaukullisen tavaroitani Espanjaan, muun muuassa kaksi omistamaani matkapuhelinta ja nyt tilanne on se, ettei minulla on mitään keinoa seurata ajankulua. Rannekellon olen kai omistanut kaksi kertaa elämässäni, toinen katosi mystisesti viikon sisällä siitä kun olin sen joululahjaksi saanut. Täällä minun on kai pakko lähteä metsästämään itselleni jotain ajanmittausvälinettä. Niin romanttista kuin olisikin viettää tämä lomakuukausi vailla tietoisuutta ajasta ja kääntää selkänsä aikatauluille, olisi se käytännössä varmasti hankalaa.

Tarkoitus on matkustaa ja nähdä monia paikkoja, ylittää maiden rajoja. Paikasta toiseen siirtymiset, varsinkin kun ne tapahtuvat kulkuvälineellä, vaativat aikatauluja. Tai niin ainakin meilläpäin ajatellaan. Omaa kokemusta ei vielä ole, mutta olen kuullut, että täällä aikataulut voivat olla hyvin liukuva käsite. Varsinkin Boliviassa kuulemma kannattaa varautua siihen, että junaa voi joutua odottamaan kolmekin päivää. Kello viisi tarkoittaa aikaisintaan kello kahdeksaa. Länsimaisia sellaiset tilanteet tuppaavat stressaamaan.

Juttelin eilen täällä hostellissa urugaylaisten tyttöjen kanssa, jotka olivat viime torstaina pelastautuneet Machu Picchulle vievältä patikointireitiltä, jossa he viettivät viisi päivää jumissa rankkasateiden vuoksi, vailla tietoa siitä milloin pääsisivät pois. He olivat nukkuneet junavaunuissa ja joka päivä oli sanottu, että huomenna juna lähtisi liikkeelle mutta kiskot olivat osittain poikki ja 2 metriä veden alla, joten on aika ilmeistä että "huomenna" on sellaisessa tilanteessa sanahelinää. Lopulta tytöt oli evakuoitu paikalta helikopterilla. Tytöt olivat hyvässä kunnossa, ja sanoivat että jo nyt tilanteelle voi naurahtaa. Minä en kuitenkaan näillä näkymin ole lähtemässä sinne koettamaan onneani.

Tilanne Cuscon lähettyvillä, Machu Picchua ympäröivässä pyhässä laaksossa on nyt poikkeuksellinen, alueelle on julistettu 60 päivän hätätila. Todella harmillista ja sääli myös matkani kannalta, sillä Machu Picchu oli matkasuunnitelmissani, kuten se on kaikkien Perun matkaajien. Toivottavasti itse rauniot eivät kärsi vahingosta samalla tavoin kuin Cuscon alueen turismi.

Joka tapauksessa, ehkä ostan itselleni kellon, mutta kiirettä en aio pitää.

Terveisin,
Anniina

Ps. Juutalaisturistien matkatoimistoa ei löytynyt netistä. Israelilaisia on kuulemma yleisestikin paljon Etelä Amerikassa viettämässä sapattivapaata. Minun polulleni on harvemmin aikaisemmin israelilaisia (kai he sieltä olivat?) sattunut, mutta eilisellä lennolla heitä ei voinut olla huomaamatta. Minullekin koetettiin kaksi kertaa tarjota kosher-ateriaa.

Turvallisesti Limassa, Tyynenmeren syleilyssa

2010-02-02T03:43:00.002+01:00

12 h:n lentomatka sujui kuin siivilla, hehe. Ilman ongelmia siis ja rinkkakin saapui perille. Se painaa muuten 17 kiloa joka on noin 7 kiloa enemman kuin oli tarkoitus pakata mukaan.

Nyt vasyneena mutta tyytyvaisena Limassa hostellissa. Kirjoitan lisaa kunhan paasen rauhoittumaan. Lentokoneessa istuin perulais-italialaisen perheen vieressa. 5-vuotias poika piirsi koko matka kuvia Iberian lentokoneista ja muuta viihdyketta tarjosivat juutalaiset pakettimatkalaiset, joita kone oli pullollaan. Eraan kyseiseen seurueeseen kuuluneen vanhemman herrasmiehen takapuoli oli lahes koko matkan ajan kasvojeni vieresa kun han harrati lentokonejumppaa. Otin ylos heidan matkatoimistonsa nimen, huomenna sen etsin netista ja hankin lisatietoja, sen verran mielenkiintoinen oli seurue.

Taalla Limassa on reilut 20 astetta lamminta ja Tyynimeri vieressa. Huomenna uimaan, kukaties. Ihana tuntea meri lahella pitkasta aikaa.

Terveisin,
Anniina

Jäähyväiset Madridille

2010-02-01T00:46:00.002+01:00

Pikainen viesti vielä ennen kuin nostan repun selkään ja vaihdan maanosaa. Huomenna päivällä lähtee lento Limaan, Peruun. Oleskelen Limassa ainakin kolme päivää ja mietin mitä haluan tehdä, Tilanne on vähän vaikea siellä päässä Cuscon alueen rankkasateiden vuoksi. Machu Picchu on siis ainakin toistaiseksi poissuljettu reitiltäni.

Olen tällä hetkellä hieman hermostunut ja sentimentaalinen. Madridia tulee ikävä, kaupunkia, ihmisiä... Hermostunut, kun rinkka painaa jo nyt liikaa ja kun ei tiedä, mikä toisessa päässä odottaa. Hermostunut, koska en ole koskaan ennen matkustanut yksin ja niin kauas kotoa.

Vihaan jäähyväisiä jo lähtisin melkein mielummin varkain välttääkseni ne. Hasta luego! niin kuin täkäläiset hyvästelevät. Nähdään myöhemmin... mikään ei ole lopullista, lasillisetkin ovat aina toiseksi viimeiset, ei koskaan viimeiset.

Onneksi täällä kämpillä on kaksi Etelä Amerikka -eksperttiä, jotka sanovat tietävänsä, että matka tulee olemaan mahtava ja tulen tutustumaan uusiin ihmisiin ja näkemään uskomattomia paikkoja ja että kun pääsen perille huomaan ettei minulla ole mitään hätää. Näinhän se on, tuntematon pelottaa. Siitä täytyy siis ottaa selvää.

Muuten olen rauhallinen ja päättäväinen. Huomenna tähän aikaan olen jo perillä. Kerron teille sitten lisää.

Besos de Madrid, por la última vez.
Terveisiä Madridista, toistaiseksi viimeistä kertaa.

Anniina

Tämä tulee kaikille varmasti yllätyksenä...

2010-01-23T20:33:00.003+01:00

Niin siis tämä päivitys - sen verran pitkä miettimistauko on blogissa ollut. Päivittämistä on lähiaikoina vaikeuttanut etenkin se, että tietokoneeni jäi Suomeen kun siellä joululomalla kävin. Kyseessä ei ollut unohdus vaan ihan tietoinen valinta. Tulen seuraavat kuukaudet kantamaan kaikkea maallista omaisuuttani mukanani ja vieläpä selässäni, ja ajattelin että puolitoista kiloa (vai mitäs sellainen isohko kannettava painaa) dataa ja muovia ei kuulu niihin välttämättömiin matkavarusteisiin. Lisäksi työtkin loppuivat reilu viikko sitten, joten olen joutunut käyttämään vähän mielikuvitusta päästäkseni tietokoneen äärelle.

Viiden kuukauden harjoittelu Suomen Madridin Instituutissa on nyt takana ja olisi kai aika heittää pieni vilkaisu olan yli ja summata kokemusta.. En tiedä, olenko parempi kahvinkeittäjä nyt kuin silloin kun aloitin, sillä vaikka sitäkin on tullut tehtyä, vieläpä lähes päivittäin viiden kuukauden ajan, on työtehtävien pääpaino ollut muualla. Kahvinkeitolla viittaan stereotyyppiseen harjoittelijaskenaarioon, jossa palkattomille ei anneta muita tehtäviä. Välillä, varsinkin pahimpaan diseño-kiireaikaan marraskuussa, tuntui että vastuuta annetaan melkein liikaakin.

On kuitenkin ihmeellistä, miten hyvin kaikki loppujen lopuksi sujui. Viimeiset viikot meille on tuottanut töissä päänvaivaa mediakansio, johon on tarkoitus kerätä kaikki mediassa ilmestynyt materiaali Suomen muotoilukuukaudesta Madridissa. Mainintoja on paljon; vaikken yksi yhteen luotakaan tähän menetelmään, voi jonkin käsityksen mediahuomion laajuudesta saada kun kirjoittaa tapahtuman nimen sulkeissa googleen: osumia tulee 230 000. Tapahtuman medianäkyvyys on kaiken kaikkiaan ylittänyt kaikki odotukset. Voi sitä harjoittelija-parkaa joka joutuu käymään kaikki osumat läpi yksitellen :Pv

Viimeisellä työviikollani paketoimme tapahtuman päänäyttelyn ja lähetimme rekkalastillisen design-esineitä takaisin Suomeen. Olin etukäteen innoissani tehtävästä, koska mielestäni on virkistävää päästä välillä pois toimistosta ja näyttöpäätteen edestä ja tehdä "oikeita", ruumiillisia töitä. Pari päivää vanhassa teurastamossa, jossa sisälämpötila on +8 astetta, kuitenkin riitti. Surrealistisinta oli se, kun hajotin ja valmistin matkaan 9 näyttelyä varten ostettua mallinukkea. Sormeet kohmeessa, ihmisen käsiä ja jalkoja kuplamuoviin ja pakettiin - hyvin Mataderoon sopivaa puuhaa. Jäätävän alhaisessa lämpötilassa liha kai säilyi aikanaan paremmin...

En osaa summata työharjoittelukokemustani parilla sanalla. Harkitsin tekeväni listan viime kuukausien parhaista ja pahimmista hetkistä, mutta en kykene siihen. Ehkä minun täytyy odottaa, että aika tiivistää elätyistä hetkistä yhden, kokonaisuutena hahmottuvan yksikön. Viiden kuukauden mittainen pätkä ihmiselämän pituisella mentaalisella aikajanalla. Se on lyhyt jakso moniin muihin elettyihin verrattuna, mutta se on tiivis ja värikäs, intensiivisempi kuin useat aikaisemmat, ja siksi uskon, että tulen palaamaan siihen mielessäni monta kertaa. Viisi viimeistä kuukautta ovat täynnä muistoja, joiden parissa viihtyy. Joitain muistoja, joista tiedän että ajan saatossa ne tulevat tuntumaan unelta. Olinko minä siellä? Tapahtuiko todella niin?

En myöskään pysty nimeämään suurimpia onnistumisiani tai epäonnistumisiani työharjoittelussa. Tulin instituutille hetkenä, jolloin kaksi projektia oli viittä vaille toteutusvaiheessa: taiteidenyö ja CIMO-päivä. Kun nämä saatiin kunniakkaasti pois alta syyskuussa, tuli muotoilukuukausi ja vaati itselleen koko instituutin henkilöstön täyden omistautumisen, suuren osan vapaa-ajastakin. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kymmenen harjoittelijaa ja instituutin kaksi palkallista työskentelivät, jotta 9 näyttelyä, teatteriesitykset, konsertit, elokuvasarja, työpajat ja seminaarit näkisivät päivänvalon ja saisivat huomiota osakseen.

Tähän työhön kuului muun muassa pienen sinikantisen katalogin luominen. Kokosimme, käänsimme, suunnittelimme, painatimme ja jaoimme ympäri kaupunkia 50 000 noin 50-sivuista muotoilukuukausi-esitettä. Rehellisyyden nimissä on tosin tunnustettava, että joitain pahvilaatikollisia katalogeja on vielä jäljellä Instituutin tiloissa... Mutta uskokaa kun sanon: 50 pahvilaatikollisen, joissa jokaisessa 120 katalogia, jakaminen ympäri Madridia käy päivän työstä vaikka apurina olisikin pakettiauto ja yksi kolumbialainen kuljettaja.

Muotoilukuukauden myötä olen saanut kokemusta keikkamyynnistä, mainosmyynnistä, näyttelyn pystytyksestä ja purkamisesta, 30 hengen teatteriryhmän majoituksen hoitamisesta, televisiohaastattelun tulkkauksesta, nettisivujen päivittämisestä, avajaistarjoilun järjestämisestä ja toteuttamisesta, kutsujen postituksesta mikä ei ehkä kuulosta kovin vaikuttavalta, mutta kun taittelet kolmeen osaan tiedotteen siitä että herra pääministeri tulee avaamaan muotoilukuukauden päänäyttelyn ja sujautat sen yhdessä kutsun kanssa kirjekuoreen, suljet kuoren, liimaat siihen osoitetarran ja lajittelet kuoren pinkkaan osoitteen mukaan, ja kun toistat saman ties-kuinka-monta-tuhatta kertaa välillä odottaen että painokone ehtisi tulostaa lisää tiedotteita, ja kun kaikki on valmista lasket kuoret, lasket ne uudestaan etkä vieläkään tiedä kuinka monta niitä on ja alat epäillä että osa osoitetarroista on tulostunut kaksi kertaan joten kaivelet jo pakattujen seasta mutta et löydä todisteita epäilyllesi joten lasket paljonko lähetys tulee suurin piirtein maksamaan ja otat riittävän määrän rahaa mukaan instituutin kassasta kun lähdet postiin kuorman kanssa joka vaatii kolme kantajaa ja taksin, perillä jonotat postitoimistossa vuoronumerollasi ja kaiken huipuksi jälkeesi saapunut nainen etuilee ja kun vihdoin koettaa vuorosi ja kaikki kuoret saadaan sutjakkaasti lähtemään kohti vastaanottajiansa sillä onhan kuoret laskettu niin hyvin että osaat sanoa tarkkaan montako sataa on kuhunkin määränpäähän ja enää puuttuu vain maksu mutta voi ei se onkin enemmän kuin kuvittelit ja eihän sinulla ole noin paljon rahaa mutta onneksi postivirkailija armahtaa ja kirjoittaa velkalapun ja yhtäkkiä oletkin velkaa Espanjan postilaitokselle mutta maksaminen jää ensi viikkoon sillä nyt on perjantai-ilta ja kello lyö seitsemän mikä tarkoittaa että olet melkein myöhässä suurlähettilään kutsuilta mutta pääasia että postitus on hoidettu....

Pahinta muotoilukuukaudessa oli se, ettei ollut hengähdystaukoja. Yhden päivän tai yhden illan mittaiset tapahtumat ovat ohi sitten kun ne päättyvät ja tiedät jo etukäteen, kauanko ne kestävät, mutta marraskuussa ja vielä joulukuun puolellakin tuntui ettei pyöritys lopu koskaan.

Nyt kun lähden Madridista, muotoilukuukauden tapahtumat on saatettu lepoon, vaikka Raili ja Reima Pietilä edustavatkin maamme modernia arkkitehtuuria taidemuseo ICOssa aina helmikuuhun saakka. Instituutissa keskitytään paraikaa helmikuun alun näyttelyavajaisiin, joita vietetään instituutin omissa tiloissa, maaliskuiseen Erasmus-projektikokoukseen, joita instituutti isännöi ja toukokuussa tapahtuviin Madridin kirjamessuihin, joissa Pohjoismaat ovat teema-alueena. Eksoottisen vivahteen projektisoppaan lisäävät geoglyfit, joita arkeologitaustainen Instituutin johtaja Pärssinen on vuosi tutkinut Amazonilla. Geoglyfit ovat yllättäen nousseet päivän kuumimmaksi puheenaiheeksi, kun Brad Pitt näyttelee pääosan aiheesta kertovassa elokuvissa. Kuulostaa absurdilta mutta on täysin todistettavissa googlaamalla nämä nimet yhdessä. Herra Pärssinen saa haastattelupyyntöjä ympäri maailmaa, viimeksi kun vastasin puhelimeen soittaja oli Radio Bogotasta Kolumbiasta.

Palatakseni vielä, en osaa listata meriittejäni tai epäonnistumisiani instituutilla, koska koen, että kaikki aikaansaannokset olen tehnyt osana tiimiä, yhdessä muiden harjoittelijoiden kanssa. Mikään projekti ei ole ollut vain ja ainoastaan "minun". Uudet ystävät joita olen instituutin muista harjoittelijoista saanut on parhaita asioita, mitä viiden viime kuukauden aikana on tapahtunut. Välillä, harvoina hetkinä, ilmapiiri on ollut töissä kireä, räjähdysaltis jopa, mutta tämä on johtunut väsymyksestä. Nyt kun olemme saaneet joulun ajan levähtää, ja kun muutama meistä lähtee yhtä aikaa kuun vaihteessa Madridista, on kaikki anteeksiannettu ja meillä on keskenämme vain ja ainoastaan mukavaa. Olemme kokeneet niin paljon, että voin kuvitella meidän olevan monille se ärsyttävä ryhmä joka nauraa omille sisäpiirivitseilleen joista ulkopuolinen ei saa mitään tolkkua.

Nyt täytyy mennä. Tuore tulokas, ranskalainen kämppis Chloé, kutsuu syntymäpäiväillalliselle.

Hyvää alkavaa viikkoa,
Anniina

Jokaiselle jotain

2009-12-18T09:32:00.004+01:00

Katsoin eilen uutisia. Málagassa oli +20ºC ja ihmiset t-paitasillaan terassilla valittelivat kun hiki valuu. Yöllä oli myös samoilla tienoilla koettu Richterin asteikolla 4 voimainen maanjäristys. Samaan aikaan pohjois-Espanjassa -9ºC ja lunta niin, että sitä joutui lapioimaan. Täällä pääkaupungissa, maan keskipisteessä, ei säiden puolesta mitään raportoimisen arvoista. Montakohan aura-autoa Madridin kaupungilla on? Eräs eilen sanoi että täällä sataa kaksi hiutaletta lunta ja kaupunki menee sekaisin.

Kaupunki on myös vähän sekaisin nyt kun taksikuskit ovat lakossa. Toivottavasti tämä ei vaikeuta huomenna meidän lentokentälle pääsyä. Tarkoitus on mennä metrolla mutta jos kaikilla muilla madridilaisilla on sama ajatus klo 9 aamulla, olemme pulassa. Niin siis, mulla on sattumalta sama lento 2 työkaverin kanssa. Eipä tule ainakaan yksinäistä!

Tässä vähän madridilaista joulutunnelmaa. Paikallinen Stockmann on pystyttänyt jokavuotisen joulukuvaelmansa lasten ja vähän vanhempienkin iloksi. Muovifiguurit liikkuvat, laulavat ja käyvät keskusteluja. Minä olisin lapsena itkenyt kauhusta nuo nähdessäni....

Kuvan otti Olli Nurminen

Nyt matkalaukun kimppuun, se on vielä toistaiseksi tyhjä...

Anniina

Kalenterin 16. luukku

2009-12-16T10:49:00.003+01:00

Taivaalta sataa jotain merisuolan näköistä. Unohdin sekä kaulahuivin että kotiavaimet kotiin. Tänään olisi viimeiset Mes del diseño -avajaiset: "Raili & Reima Pietilä - modernin arkkitehtuurin haastajat". Kukapa olisi arvannut, että kerran kotireittinikin varrella Tampereella sijaitseva, béton brut -arkkitehtuuria puhtaimillaan edustava Kalevan kirkko tulisi vastaan Madridissa. Itse Raili Pietilä kunnioittaa tapahtumaa läsnäolollaan.

Kävin eilen ostamassa angorakarvaisia sukkia, jotta pärjäisin paremmin kun tulen parin päivän päästä Suomeen. Jännittää vähän, miten sitä taas sopeutuu kylmään ja pimeään. Viimeksi kun tulin Granadasta joululomalle, minulla kesti muutama päivä ymmärtää, miksi kaikki vaelsivat kaduilla haudasta nousseen näköisinä. Tämä tapahtui toissatalvena, silloin kun lunta ei tullut koko talvena. Muutaman päivän jaksoin puhkua energiaa, mutta sitten minultakin tyhjeni akku. Pimeys otti niin tiukan otteen, että hädin tuskin kykenin nousemaan sängystä aamulla. Luulin ensin sairastuneeni, kunnes tajusin että kyseessä on vain valon puutteesta johtuva väsymys.

Viime talven vietin Suomessa ja se oli kaikin puolin täydellinen. Sopivasti lunta, sopivasti pakkasta - en ollut sitten lapsuuden nauttinut yhtä paljon talvesta. Koskaan en ole ollut erityisesti syksy- tai talvi-ihminen. Kuitenkin kun oli ollut vuoden pois maassa, jossa neljä vuodenaikaa eivät erotu toisistaan yhtä dramaattisesti kuin pohjoisessa ja jossa luonto ei tule vastaan takapihalla kuten Suomessa, olin ikään kuin herkistynyt vuodenajan vaihteluille. Syksyinen ruska ja kirpeät talviaamut näyttäytyivät kirkkaammissa väreissä kuin koskaan ennen.

Pimeästä ja kylmästä huolimatta odotan innolla joululomaa kotona. Kun on pois, oppii arvostamaan sellaisiakin asioita, jotka ovat sitä ennen olleet itsestäänselvyyksiä. Kuten esimerkiksi keskuslämmitys - lattialämmityksestä puhumattakaan. Tällä reissulla Espanjassa olen ollut kaikin puolin onnekas. Meillä on kotona kaasulla toimivat patterit, jotka ainakin näillä keleillä (tänä aamuna mittari näytti +1º) jaksavat lämmittää asunnon. Yöllä minun on jopa kuuma.

Granadassa asuessani asiat eivät olleet yhtä hyvin. Asuin syys-tammikuun 2007-2008 asunnossa, jossa kodinhoitohuoneen ikkunasta puuttui lasi. Siis valtava avonainen ikkuna ympäri vuoden! Asunto oli ympäröivien rakennusten pimentävä ja talvella niin kostea, että pyykkejä sai kuivatella viikon. Minulla oli lämpömittari kännykässäni, eikä ollut tavatonta, että se aamulla herätessä näytti +13 astetta. Nukuin pari kuukautta pipo päässä, makuupussissa ja aamulla olin niin jäässä, että piti mennä ulos lämmittelemään. Parhaita olivat ne aamut, kun veden lämmittävästä kaasupullosta loppui kaasu kesken suihkun, juuri kun oli saanut shampoot hierottua päähän... Madridissa en oikein ymmärrä, mistä kaasu asuntoomme tulee, mutta kaasupulloja meidän ei tarvitse itse vaihtaa. Mutta niin, Granadasta vihdoin kun pääsi joululomalle Suomeen, tuntui tavallisinkin kerrostaloasunto viiden tähden hotellilta. Voi sitä autuutta kun pääsee taas tallaamaan lämmitettyjä lattioita ilman kenkiä.

Nauttikaahan lattialämmityksestä ja jaksamisia pimeisiin aamuihin,
Anniina

Kalenterin 15. luukku

2009-12-15T22:10:00.004+01:00

Aika monta luukkua on jäänyt avaamatta viimeaikoina - myös ihan konkreettisesti keittiössämme lojuvasta suklaakalenterista. Täällä eletään kuitenkin myös tiiviisti joulunodotustunnelmissa. Paikalliset joulukalenterithan muuten sisältävät luukkuja loppiaiseen saakka, joka on Espanjassa se varsinainen joulu, día de los Reyes Magos eli itämaantietäjien päivä. Täällä suhtaudutaan jouluun, sellaisena kuin me sen tunnemme, skeptisesti. Joulupukki on espanjalaisille amerikkalaista hapatusta, Coca Cola -yhtiön keksimä kaupallinen hahmo. Lahjat espanjalaislapsille tuo itämaan tietäjät ja heille jätetään vastalahjaksi viiniä ja turronia, paikallista makeaa jouluherkkua, nougat on kai sen lähin meikäläinen vastine. Kameleille jätetään myös juotavaa jotta jaksaisivat taivaltaa paluumatkan.

Suomen itsenäisyyspäivää juhlistimme suurlähettilään vastaanotolla, tosin jo pari päivää etukäteen, ja viime sunnuntaina, lucianpäivänä, laulaa luikautimme ruotsalaisen Kajsan kanssa Santa Luciat. Meillä on talossa myös pieni joulukuusi, vaikka perinteisempi espanjalaiskoriste on seimi, belén tai nacimiento, pienoismalli joka koristellaan joulukertomuksesta tutuilla miniatyyreillä, pääosassa ovat tietenkin Jeesus-lapsi, Maria ja Joosef. Kataloniassa seimeen asetellaan myös julkisuuden henkilöitä, jotka kuvataan housut nilkoissa kakalla (!). Nämä caganerot tuovat perinteisesti hyvää onnea seuraavan vuoden sadolle (mitä se olisikaan ilman kunnon lannoitteita) ja kuvaavat ihmisen pienuutta suurempien voimien edessä. Tässä Paavi caganer-hahmona:

Tästä tulee hauskasti mieleen Veikko Huovisen novelli "Henkistymisen kirot", jonka sovitimme aikoinaan Ristijärven teatterileirillä näytelmäksi. Minä esitin oopperatähteä, jolla oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia käydä vessassa, koska se oli suuren oopperatähden statukselle liian maallista. Ongelma ei ratkennut ennen kuin laulajan manageri tilasi paavin paikalle ja tämä kuiskasi diivan korvaan: "Kakitaan me siellä Vatikaanissakin." Näytelmä tehtiin Paavi Johannes Paavali II:n kauden viimeisinä vuosina, jolloin henkinen johtaja oli jo aika raihnainen. Ristijärvellä paavia esitti pieni poika, jolle tungettiin pannumyssy päähän ja joka laahusti lavalle niin uskottavassa sivukenossa, että minulla meinasi pettää pokka joka kerta.

Lauantaina lähden Suomeen joulun viettoon, enkä palaa Espanjaan kuin vasta 5. päivä tammikuuta. Harjoitteluani Instituutissa on sen jälkeen enää muutama hassu viikko jäljellä, ei oikeastaan edes sitäkään, sillä pesti päättyy jo 15.1. Sen jälkeen minulla onkin jännät oltavat. Ostin nimittäin tänään lentolipun Lattareihin.

Lennän Limaan, Peruun 1.2.2010 ja sieltä minun tulisi vajaassa puolessatoista kuukaudessa selvittää tieni etelä-Chileen, Temucoon, jossa alkaa 3 kuukauden Cimo-harjoittelu Mapuche-intiaanien parissa. Olen viime aikoina lueskellut matkaoppaita ja suunnitellut alustavasti reissuani, mutta kaikki on vielä enemmän tai vähemmän auki. Ei vähiten sen vuoksi, että tuleva työnantajani ei ole kovin aktiivinen vastaamaan sähköposteihin. No, lentolippu on kuitenkin jo taskussa ja täytyy sanoa, että olo oli tänään huikea, kun lähtöpäivä konkretisoitui. Odotan jo innolla uusia seikkailuja, toivottavasti nekin odottavat minua.

Anniina

Kalenterin ensimmäinen luukku

2009-12-01T22:40:00.005+01:00

Kuka arvaa mitä tein eilen¿ No kävin luistelemassa tietenkin! Oli ihan hullun hupaisaa, varsinkin kun puolen tunnin pyörähtelynkään jälkeen varpaat eivät olleet kohmeessa kuin syksyllä pakastettu hirvenliha. Ala-asteen lämmittämätön luistelukoppi, talja märän toppapuvun takamuksen alla laihana lämmikkeenä kun tönkköjäätynein sormin koettaa aukoa Kaunokkien nauhoja... Siinä sitkein luisteluun liittyvä mielleyhtymäni, joka vuosikausia esti minua innostumaan tästä talviurheilulajista. Viime talvena Suomessa ostin kuitenkin uudet luistimet, ensimmäistä kertaa noin kymmeneen vuoteen. Eilen luisteltiin kuitenkin lainatuilla, aika anarkistista oli meno pikkuradalla kun lapset ja aikuiset sinkoilivat sikin sokin, kaikki ilman suojuksia saati kunnollisia taitoja hallita liikkeensä suuntaa.

Jään säkenöivä tähti oli hieman yllättäen meksikolainen kämppis, joka oli kuulemma jäällä ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Kuin ihmeen kaupalla hän veteli lähes kaikki tunnetut luistintemput paitsi kolmoislutzin. Minä ja Kajsa katsoimme epäuskoisina kaukalon laidalta. Olen lähes vakuuttunut, että Julianilla on salattu taitoluistelumenneisyys. Onko Meksikossa edes jäätä?

Tänään olohuoneemme nurkkaan oli ilmestynyt joulukuusi. Aika aikaisessa sanon ma, meilläpäin se on tapana kantaa sisään vasta aatonaattona. Pitäisi ostaa joulukalentereita, sillä eräs nimeltämainitsematon luistelusankari ei ole koskaan moista nähnyt. Jos huomenna ostaa, saa syödä kaksi suklaata kerralla.

Eilen tuli puheeksi tavallisimmat nimet ja Julian osasi nimetä Juhan perus suomalaiseksi nimeksi. Miten? Hän on ollut Nokialla töissä, ja kaikkien suomalaisten kolleegoiden nimi oli kuulemma Juha. Myös Matin osasi hän liittää suomalaiseen nimiperinteeseen, niin kuin nähtävästi lähes jokaikinen costaricalainen (!) kännykänomistaja. Tämä johtuu siitä, että kämppis oli aikoinaan Nokian markkinointiosastolla Meksikossa töissä, ja he suunnittelivat vuonna 2004 kampanjaan Costa Ricaan, joka osoittautui valtavaksi menestykseksi ja jolla he lähes voittivat palmun Cannesissa.

Costa Ricassa mobiililiittymät ovat valtion säännöstelyn alaisia siten, että jokaisen henkilön nimissä saa olla vain yksi liittymä. Kun vuonna 2004 valtio vapautti 600 000 kännykkäliittymää, valmistajat ryhtyivät kilpailemaan siitä, kenen luureilla markkinarako täytetään. Julian tiimeineen kehitti Nokian mainoskampanjan hahmon nimeltä Matti ympärille. Matti on suomalainen miljönäärinörtti joka tahtoo ostaa itselleen kaikki näkemänsä nokiat. Kampanjan slogan oli "Gánele a Matti" ja kieltomerkki vaaleahapsisen, silmälasipäisen Matti-paran naamakuvan päällä. Eli siis ihmisiä kannustettiin kamppailemaan Mattia vastaan ettei hän haalisi kaikkia maan nokialaisia itselleen. Kampanja oli menestys, costaricalaiset haalivat nokiat käsistä, ja Matista tuli huumorijulkkis. Ainoastaan näyttelijän, joka muuten oli costaricalainen, lapset kärsivät, sillä he häpesivät isäänsä. Jos siis nimesi on Matti ja teet joskus reissun Costa Ricaan, älä ihmettele jos nimellesi hieman naureskellaan.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin,
Anniina

Kohti kaukaisuutta

2009-11-26T17:44:00.003+01:00

Otin tänään vapaapäivän töistä motiivilla kertyneet ylityötunnit. Heti aamusta tein jotain, joka vei minut askeleen lähemmäs helmi-maaliskuussa starttaavaa Etelä-Amerikan matkaani: kävin rokoteklinikalla. Tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että tällä klinikalla ei ole mitään tekemistä sikainfluenssan (joka muuten täälläpäin tunnetaan amerikkalaisena flunssana) kanssa.

Olen jahkaileva ihminen, joka suunnittelee kaiken kymmeneen kertaan ennen kuin toimii ja tekee mielessään asioista vaikeita. Ajattelen monimutkaisesti. Ja sitten, joka kerta kun ryhdyn tuumasta toimeen, yllätyn siitä kuinka helppoa asioiden järjestäminen oikein onkaan.

Olen jo pitkään pähkäillyt, miten, missä ja milloin hoidan rokotukseni kuntoon maaliskuussa alkavaa Chilen työharjoitteluani varten. Olen miettinyt, kannattaisiko se tehdä Espanjassa vai Suomessa. Suomessa lääkkeet ovat (huomattavasti) kalliimpia mutta tunnen systeemin ja tiedän minne mennä (YTHS opiskelijalle). Espanjassa lääkkeet ovat (huomattavasti) halvempia, mutta en tiedä, mihin mennä ja milloin. Noh, otin asian eilen puheeksi töissä ja Elena sanoi: Centro de vacunacion internacional - kansainvälinen rokotekeskus. Etsin keskuksen puhelinnumeron netistä ja soitin ajanvaraukseen. Pääsetkö huomenaamulla? minulta kysyttiin. No itse asiassa kyllä.

Tänä aamuna minun ei tarvinut muuta kuin löytää paikalle, täyttää lomake jossa kysytään mihin aion reissata ja milloin. Minulle kerrottiin, mitä rokotteita/lääkkeitä tarvitsisin. Maksoin käteisellä, 17.61 e per piikki, cash only ja löytyiskö teiltä sitä 61 senttiä. Ojensin käsivarren eikä edes nipistänyt, sain kansainvälisen rokotekortin, kiitos ja näkemiin, rokotukset reilassa.

Todellisuudessa minun ei tarvinut ottaa kuin keltakuumerokote, olettaen että liikun alueella Chile-Argenttina-Bolivia, matkasuunnitelmani ei ole vielä kovin selvä. Hepatiitti A oli jo ennestä takaa (rokote siis senkin hassut!) ja jäykkäkouristus uusittiin pari vuotta sitten. Jos ei viihdy viidakossa enemmän kuin neljä päivää putkeen, hyttyssuihke riittää malariaa vastaan (kelpaakohan OFF?). Lisäksi pari viikkoa ennen reissua kannattaa kuulemma syödä pastilleja, jotka antavat 3 vuoden suojan pilkkukuumetta vastaan...

Oli kyllä kätevää kun sai kaiken hoidettua samalla käynnillä eikä tarvinut käydä läpi sitä rulijanssia kuin Suomessa, jossa ensin mennään terkkarille hakemaan resepti, sitte apteekkiin ja sen jälkeen uudestaan terkkarille pistettäväksi. WHO:n keltainen rokotekortti josta käy ilmi, että minut on rokotettu keltakuumetta vastaan, voi olla passin lisäksi välttämätön dokumentti päästäkseen tiettyjen maiden rajalla läpi. Plussaa vielä siitäkin, että oma korttini on nyt espanjaksi, joten e-amerikkalaisillekaan passintarkastajille ei jää mitään epäselväksi.

Espanjassa terveydenhoito voi yllättää toimivuudellaan ja huokeat lääkehinnat ilahduttavat. Julkinen terveydenhuolto on niin joviaalia, että sitä tullaan väärinkäyttämään niinkin kaukaa kuin rapakon takaa. Kaikille ilmainen terveydenhuolto synnyttää ilmiön, joka tunnetaan nimellä lääketurismi. Eläkeläisille ja vähävaraisille jopa lääkkeet ovat ilmaisia! Näinä kriisin aikoina moinen menettely synnyttää paikallisissa nurinaa - mielestäni aivan syystä.

Seuraavaksi pitäisikin sitten varata lennot. Näillä näkymin CIMO-harjoitteluni alkaa Chilen Temucossa maaliskuun puolivälissä ja Madridin pestini päättyy tammikuun 15 pvä, mikä jättää kaksi kuukautta, jolle keksiä ohjelmaa. Äiti oli tänään puhelimessa kauhuissaan ajatuksesta, että matkustaisin yksin Etelä-Amerikassa puolitoista kuukautta. Omasta mielestäni olisi sulaa hulluutta olla matkustamatta.

Eräs tuttavani, joka on omilla matkoillaan käynyt myös Temucossa, kuvaili paikkaa Chilen Hämeenlinnaksi. Ei sillä, että minulla olisi mitään Hämeenlinnaa vastaan... Mutta jos käännetään asia toisinpäin ja ajatellaan, että chileläinen matkustaisi ensimmäistä kertaa elämässään Eurooppaan ja oleskelisi 3 kuukautta Hämeenlinnassa näkemättä mitään muuta ja palaisi sen jälkeen kotiinsa, eikö se olisi vähän surullista? Äidinkin oli pakko myöntää että olisi.

Anniina

Ps. Matkalla rokotekeskuksesta kotiin näin oivaltavan mielenosoituksen parempien työolojen puolesta. Joukko ihmisiä seisoskeli kadulla, kaikilla yllään yhtenevät t-paidat joissa teksti "Los policías municipales donamos nuestra sangre antes de que nos la chupe Gallardón." Suomeksi kuta kuinkin: "Me Madridin poliisit luovutamme mielummin vertamme kuin annamme kaupunginjohtajan imeä sen meistä." Kun katsoin toiseen suuntaan, näin, että vieressä seisoi verenluovutusbussi.

Ski Madrid

2009-11-24T00:26:00.002+01:00

Päivälämpötila kohoaa edelleen +15 asteeseen, vaikea uskoa että kuukauden päästä on joulu. Onneksi talvisen tuulahduksen tuo juuri avattu keinojäädytetty luistinrata naapuriaukiolla! Jos totta puhutaan, kotikulmani eivät ole niitä Madridin loisteliaimpia. Plaza de la Luna tunnetaan lähinnä prostiuoiduista ja laitapuolen kulkijoista. Kaupunki yrittää kuitenkin sitkeästi parantaa aukion imagoa poliisipartioilla ja järjestämällä erilaisia tapahtumia, joten minäkin olen pitkin syksyä päässyt todistamaan ties minkälaisia kissanristijäisiä. Kerroinhan esimerkiksi taannoisista keskiaikaisita festivaaleista? Villisika tuoksui ja säkkipillimussiiki kuului parvekkeellemme asti.

Juuri avattu luistinratakin on kuulemma jo useampi vuotinen perinne, viiden euron kertamaksulla pääsee liitelemään diskomusiikin tahdissa jalkineilla, jotka näyttävät laskettelumonoilta terien kanssa. Luistellessahan tietenkin tulee nälkä, johon löytyy helpotus aukion keskeltä churro-kojusta. Churrot ovat paikallisia munkkeja jotka ovat tankomaisia ja joita syödään sulatetun suklaan kanssa. Paikalliset menevät churreríaan aamun pikkutunneilla ravintolaillan jälkeen silloin kun suomalaiset menevät pitsalle. Olen kerran kokeillut ja kokemus oli aivan liian makea ja tahmea makuuni. Talviurheilulajeja voi kaikesta päätelleen kohta harrastaa myös toisella puolella aukiotamme, jossa on viritteillä jonkinlainen tekopulkkamäki. Jäädytystä vailla tosin vielä toistaiseksi. Pulkat on jo tuotu paikalle. Pari kojua kun pysyttävät vielä lisää ja kohta plazamme ei kalpene edes Dubain sisälaskettelukeskukselle!

Anniina

Vielä vähän avajaistunnelmia ja eräs ikävä sattumus viime viikolta

2009-11-17T22:24:00.005+01:00

Olen viime aikoina katsonut enemmän elokuvia kuin pitkään aikaan. Ruotsalainen kämppis-Kaisa voitti DVD-soittimen töissään tällä asulla:

Olen myös käynyt elokuvissa, osana design-kuukautta Círculo de Bellas Artesissa näytetään suomalaisia elokuvia. Sunnuntaina kävimme joukolla katselemassa Miika Soinin Thomas-elokuvan, joka oli raskainta, mitä olen nähnyt vähään aikaan. Ei välttämättä kovin edustavaa kun ottaa huomioon, että katsomossa oli ihmisiä, joille elokuva oli ensikosketus Suomeen. Tänään vein Suomi-klubin katsomaan Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjuna, joka yllätti posiitiivisesti, vaikkei sekään mikään varsinainen hyvän mielen pätkä ollut. Suomi-klubin osallistujamäärä oli huimat 2 ihmistä huolimatta siitä, että lupasin ilmaisen lipun 10 ensimmäiselle..

Seuraavaksi esittelen vähän lisää Olli Nurmisen loistavia valokuvia design-kuukauden varrelta.

Pääministeri Vanhanen avasi Mataderon päänäyttelyn ennen lounastaan Zapateron kanssa.

Teatteri Quo Vadis veti uskomattoman esityksen nimellä Arktinen Onni. Nuorin näyttelijä oli 1,5 v ja 30 hengen poppoossa oli muutenkin lapsia. Valitettavasti iso joukko näyttelijöitä sairastui kesken esitysten...

Tuula Nikulaisen huopataidetta, joka muodostaa olennaisen osan Quo Vadis -teatterin lavastuksesta. Itse esitykset tapahtuvat mongolialaisessa jurtassa, jonka ryhmä ajoi pakettiautolla Suomesta asti ja pystytti Círculo de Bellas Artesin sisään. Oma työnsä oli löytää vartioitu parkkipaikka tuhansien eurojen arvoista huopataidetta sisällään pitävälle pakettiautolle. Lopulta auto pääsi parkkiin suurlähettilään pihalle...

Suomi-kuukausi näkyy myös kaduilla. Eilen kävin juoksemassa Retiron puistossa, ja yksi pätkä matkasta oli koristeltu näillä banderolleilla. Siinä näyssä juostessa oli olo isänmaallinen kuin Paavo Nurmella konsanaan.

Näyttelynpystytys on tiimityötä. Tämä näyttely on muuten jo purettukin instituuttilaisten voimin...

Näiden kauniiden kuvien jälkeen on pakko vielä kertoa, että viime viikkoinen perjantai 13. päivä oli kerrankin maineensa veroinen minulle: lompakkoni ryöstettiin. Olimme viettämässä iltaa kaveriporukalla, kun yhtäkkiä huomasin, että 5 minuuttia aikaisemmin kädessä pitelemäni lompakko oli kadonnut laukustani. Etsimme lattioita myöten taskulampun kanssa siltä varalta, että kukkaro olisi tippunut lattialla mutta tuloksetta. Ihmeekseni ravintolan järjestyksenvalvoja oli erittäin ystävällinen ja avulias, osallistui etsintöihin ja vaihtoi kanssani numeroita siltä varalta että lompakko löytyisi sulkemisajan jälkeen. Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, ettei sitä ollut löytynyt.

Suljin jo tapahtumayönä pankkikortin, ja aamulla soitin poliisilaitokselle ja tein puhelimitse rikosilmoituksen. Ilmoitus piti kuitenkin mennä poliisilaitokselle allekirjoittamaan, mikä ei ollutkaan ihan 5 minuutin juttu. Lompakoita ryöstetään Madridissa niin paljon, että jouduin yhteensä odottamaan noin tunnin vuoroani. Systeemikin voisi olla hieman tehokkaampi: sisään tultaessa koneesta otetaan vuoronumero, mutta odotussalissa valotaulut eivät toimi. Joka kerta kun uusi vuoro tulee, virkailija astuu sisään odotushuoneeseen ja kysyy "Kuka on seuraava?". Sen jälkeen vielä kierretään ympäri salia vertailemassa vuoronumeroita, kunnes todetaan että se joka vastasi "minä" on todellakin seuraava vuorossa. Tilanteen surkeudesta huolimatta asetelmassa oli jotain koomista. En tiedä kuvittelinko, mutta ainakin minulle tuli muiden uhrien kanssa vaihdetuista katseista sellainen olo, että salissa vallitsi hiljainen yhteisymmärrys, vaikka muutamasta näkemästäni mustasta silmästä päätellen jotkut eivät olleet päässeet ihan yhtä vähällä kuin minä. Eräs japanilaisnainen yritti jopa juttusille. "Your wallet was also stolen?". Hän kysyi hymyillen. Eihän siinä auttanut muu kuin hymyillä takaisin ja nyökytellä - pahemminkin olisi voinut käydä.

Terveisiä kotiin,
Anniina

Joulua kohden

2009-11-11T18:34:00.010+01:00

Jouluvalot ovat ilmestyneet Madridin kadunvarsille ja El Corte Inglésissä myydään pehmoleluja, jotka tanssivat joululaulujen tahtiin kun niitä painaa mahasta. Sunnuntaina Julian ehdotti, että ostaisimme kotiin joulukuusen. Mitä tästä kaikesta voidaan päätellä: taitaa olla joulu tulollaan. Talvi myös.

Me olemme vihdoin laittaneet lämmityksen päälle kotona, ja viime yön nukuin ensimmäistä kertaa elämässäni kuumavesipullo peiton alla, ah autuutta. Minä olen muuten helisemässä kämppisteni kevytkenkäisen lämmityspolitiikan suhteen. Meillä on kaasulämmitys ja patterit jätetään pohottamaan täysillä päiväksi, pahimmassa tapauksessa samalla kun ikkuna patterin yläpuolella on auki! Kun tänään aamulla otin puheeksi termostaatit, eräs kämppikseni totesi ettei hän luota taikauskoisiin hömpötyksiin. Siis anteeksi...Millä muulla periaatteella patterit toimivat kuin termostaatilla? Kysyn tätä vilpittömästi.

Asuin viime talven sähkölämmitteisessä 1800-luvulla rakennetussa omakotitalossa, ja opin energiapihiksi. En tahtoisi odottaa seuraavaan sähkölaskuun saakka ennen kuin huikentelevaiset kämppiksenikin malttavat ryhtyä säätämään pattereita.

Seuraavaksi vähän valokuvia kuluneilta viikoilta. Kaikki kuvat ovat Olli Nurmisen ottamia.

Yleisöä Suomen muotoilukuukauden päänäyttelyn "Helsinki Madrid FinDesign" avajaisista Mataderosta (matadero=teurastamo)3.11.2009.

Tytöt avajaisissa skarppina vastaanottamaan työtehtäviä - oli se sitten kääntämistä, kantamista, tarjoilemista..

Yksityiskohta Mataderon näyttelystä. Taustalla Marimekon kankaat, Mikko Paakkasen Obi-pöydällä Jitan V Patelin valaisin Flying Saucer. Minulla oli ilo tavata valaisimen suunnittelija samaisen näyttelyn avajaisissa.

Jitan V Patelin Feed me -nimiset leluja syövät lastenhuoneenkalusteet. Kalusteiden alla näkyvät näyttelyrakenteet ovat kierrätettävää aaltopahvia, joka tunnetaan nimellä re-board. Myös minä pääsin nikkaroimaan näitä elementtejä, eikä niissä ollut ihan pieni työ.

Iloiset Instituuttilaiset Alvar Aalto -näyttelyn avajaisissa 4.11.2009

Enempää en näköjään ehdikään ladata kun työkaverit lähtevät kaljalle.

Terveisin Anniina, joka on edelleen toimistolla klo varttia vaille kahdeksan.

Hyvää isänpäivää!

2009-11-08T19:57:00.002+01:00

Avajaiskampa näyttää 8/9. Viimeinen piikki taittuu vasta joulukuussa kun arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilä saavat vuoronsa. Tällä viikolla näyttelynavajaisia on ollut 6, kaikki 3 päivän aikana. Kun siihen lasketaan mukaan sairastelusta johtuva miehistövajaus, tunnelma töissä alkoi loppuviikosta olla hysteerisen väsynyt - onneksi se myös tarkoittaa paljon naurua.

Suomi-viikko huipentui omalta osaltani perjantaina, kun El Paísin ON Madrid -liite, Espanjan NYT-liite, ilmestyi Suomi-aiheisena. Mukana oli myös sivu "Suomalaiset Madridissa", jossa 4 Instituutin harjoittelijaa, minä mukaan lukien, pääsimme kertomaan mielipiteitämme Madridista. Oma kuvani oli kyllä kamala, mutta arkistoin lehden - ehkä se joskus 30 vuoden päästä naurattaa.

Eilisen ja tämän päivän olen lähinnä maannut sohvalla, nukkunut ja katsonut elokuvia. Patterit vaativat latausta. Laitan valokuvia myöhemmin ja ehkä kerron vähän lisää. Niin paljon on tapahtunut viime aikoina, että nyt olisi mahdoton aloittaa purkamaan vyyhtiä mistään.

Sain eilen illalla tietää, että sukuni on kasvanut yhdellä jäsenellä. Paljon onnea koko perheelle ja isovanhemille, toivottavasti jouluna pääsen minäkin ihailemaan tyttövauvaa. Omalle isälle myös onnea näin isänpäivänä ja anteeksi, etten muistanut omatoimisesti onnitella - Espanjassa ei juhlita isänpäivää ainakaan tänään. Näin perjantaina osana Suomi-kuukauden ohjelmistoa salolaisen(!) Quo Vadis -teatterin esityksen Arktinen Onni, jossa oli monen muun hyvän lisäksi liikuttava kohtaus, jossa käydään vajaassa 10 minuutissa läpi isän ja tyttären välillä vaikeakin suhde, aina lapsen syntymästä isän kuolemaan. "Isä, minä olen sinun kruunusi."

Anniina

Elossa

2009-11-01T23:29:00.002+01:00

Mutta aika täpärästi. Tämä on vain pikainen viesti, ettette ihmettele hiljaisuutta, en ole yksinkertaisesti ehtinyt päivittämään blogia viime aikoina, tai elämään muutenkaan normaalia elämää. Tänään olin yhteensä 10 tuntia eri paikoissa pystyttämässä näyttelyitä ja huomenna sama rumba jatkuu. Menen heti aamusta Mataderoon, jossa on tekeillä päänäyttely. Avajaiset ovat tiistaina (saapuu pääministeri!) ja työtä on vielä valtavasti. Ensi viikosta tulee mielenkiintoinen kun avajaisia on 4 kpl... vai oliko niitä enemmän...? Halusin laittaa kuvia, mutta kameran kaapeli on hukassa. Se saanee siis odottaa.

Hyvää tulevaa viikkoa,
Anniina

Kick-off sauna!

2009-10-26T19:49:00.002+01:00

Viime perjantai oli spesiaali päivä, sillä pääsin ihka ensimmäistä kertaa saunaan sitten kun lähdin Suomesta reilut 2 kuukautta sitten. Eikä muuten ollut mikä tahansa sauna, sillä tämä sijaitsi itse kunnianarvoisan suurlähettilään residenssissä. Suurlähettiläs oli kutsunut meidät, Instituutin väen, illanviettoon, eräänlaisena etukäteiskaronkkana Design-kuukaudelle. Edessä on vielä kaksi työntäyteistä viikkoa kun kaikki näyttelyt, joita olemme viime kuukaudet valmistelleet saavat avajaisensa ja tämä ilta oli tarkoitettu pieneksi irtiotoksi ennen loppurutistusta. Hyvä idea. Ilta oli onnistunut.

Minä taidan olla aika maassa maan tavalla -ihminen, enkä pahemmin ole saunomista täällä Espanjassa kaivannut (kuten en salmiakkia, ruisleipää tai lauantai-illan Lottoa ja jokeriakaan), mutta kyllä tuntui mahtavalta hikoilla suurkaupungin pölyjä supisuomalaisessa saunassa. Tässä meidän kulmillahan, Chuecan kaupunginosassa, olisi saunoja pilvin pimein, mutta pienenä varoituksen sanana turisteillekin todettakoon, että paikallinen saunakulttuuri on hieman erilainen kuin meikäläinen. Jos ja kun "Sauna" ilmoitetaan pinkeillä neonkirjaimilla, on todennäköisesti kyseesä vain miehille tarkoitettu kylpylaitos jossa vaihdetaan muutakin kuin kuulumisia...

Tällä kertaa saunoimme tyttöjen kesken. Juuri sopivasti kaikki 9 (!) Instituutin naispuolista harjoittelijaa mahtuivat lauteille yhtä-aikaa. Löylyjen ja hyvin raikkaan ulko-allas pulahduksen jälkeen illastimme pitkän pöydän ympärillä. Ruoka oli maistuvaa ja tunnelma rento - kaikki jäykistely, joka tuollaiseen tilanteeseen voisi liittyä loisti poissaolollaan. Minusta tuntuu, että poistuimme kaikki uutta tarmoa puhkuen. Tarmoa, jota pitikin sitten vähän purkaa Madridin yöelämässä. En ole pitkään aikaan tanssinut niinkuin perjantaina.

Huomenna aamulla pitäisi muistaa pestä hampaat ja laittaa puhdas paita päälle, sillä Espanjan tärkeimmän sanomalehden El Paísin kuvaaja tulee ottamaan kuvan minusta ja kolmesta muusta Instituutin "blondista" pientä Suomi-inserttiä varten. Minun pitäisi vastata muutamaan leikkimieliseen kysymykseen, jotka kuuluvat kuta kuinkin seuraavasti:

1) Miltä espanjalainen aurinko tuntuu suomalaisesta?
2) Muistuttaako jokin Madridin kolkka sinua kotimaastasi?
3) Minne suomalaiset menevät Madridissa?
4) Mitä näistä kolmesta suomalais-kliseestä toteutat: sauna, silli, minimalismi?
5) Käännä espanjan lempisanasi suomeksi.

Siinäpä vasta onkin miettimistä. Viimeiseen taidan vastata "matasuegras", joka tarkoittaa sananmukaisesti käännettynä anopintappajaa mutta viittaa siihen paperiseen vappupilliin, joka rullautuu auki kun siihen puhaltaa.

Anniina

"Mulla ei ole aikaa"

2009-10-21T23:54:00.005+02:00

Taannoin syyskuussa olin mukana, kun Suomen Madridin Instituutti järjesti info-päivän (aka CIMO-päivän) Suomessa opiskelusta ja työharjoittelusta. Tilaisuuteen puhumaan oli kutsuttu mm. CIMO:n Jaana Mutanen ja Suomen koulujärjestelmään erikoistunut espanjalainen Xavier Melgarejo, joka puhui tulenpalavasti suomalaisen systeemin tehokkuudesta (vähemmän käytettyjä tunteja, enemmän tuloksia).

Tilaisuudessa kertoivat kokemuksistaan myös Suomessa opiskelleet tai työskennelleet espanjalaiset. Mieleeni jäi Suomessa vuosikausia asuneen ja työskennelleen espanjalaisnaisen sanat. Hänen mielestään suomalaisen työkulttuurin parhaita puolia on se, että koska virka-aika päättyy klo 16, aikaa jää niin paljon muulle elämälle. Hänen melestään oli paradoksaalista, että suomalaiset käyttävät niin paljon selitystä "Mulla ei ole aikaa" kieltäytyäkseen asioista.

Totisesti, kahden kuukauden kokemuksella espanjalaisesta työkulttuurista voin sanoa, että täällä työpäivä jatkuu vielä pitkään sen jälkeen, kun suomalaiset toimistot ovat sulkeneet ovensa. Näin on, vaikkei otettaisi huomioon tunnin aikaeroa Suomen hyväksi. Meillä Instituutissa työaika on virallisesti klo 10-18, mutta osa työkavereistani istuu päivittäin klo 20 asti - nyt lähiaikoina design-kuukauden vuoksi vielä pidempään.

Itse olen koettanut lopettaa työt, niin kauan kuin mitään kiireistä ei ole kesken, ajoissa, sillä kotona odottaa eräs kirjoitusprojekti, joka myös vaatisi huomiota. Kämppikseni, jotka lähtevät aamulla aikaisemmin töihin kuin minä, palaavat lähes poikkeuksetta vasta klo 20:n maissa, mainostoimistossa työskentelevä usein myöhempäänkin. Heillä on tosin myös pitkän työmatkan rasite. Itse olen niitä harvoja madridilaisia, jotka kävelevät töihin vartissa.

Ei ole siis ihme, että elämä painottuu täällä iltaselle. Päivän pääateria syödään vasta klo 21-23 maissa ja sen jälkeenkin kukutaan. Muutenkin tuntuu, että espanjalaiset - tai ainakin nämä suurkaupunkilaiset - nukkuvat luonnottoman vähän. Onkohan näissä maailman metropoleissa kehittymässä uusi ihmisrotu, joka pärjää vähemmillä yöunilla??

En tiedä, olenko pysyvästi pudonnut kehityksen kelkasta, mutta ainakin toistaiseksi tämän pohjalaisen täytyy ladata akkujansa päivittäin vähintään 7 tunnin ajan.

ZzzZZzz,
Anniina

Ps. Jotkut blogin seuraajat ovat kaivanneet päätöslukua Julianin irti leikkautunut sormi -episodille. Kun kerroin tästä lukijoiden keskuudessa vallitsevasta huolesta, Julian oli niin ystävällinen, että lähetti minulle 3 kuvan kuvasarjan peukalon eri vaiheista. Juuri onnettomuuden jälkeen otettu kuva saattaisi järkyttää herkempiä lukijoita, joten tyydyn esittelemään vain paketoidun ja parantuneen version:

Muuten sormi on kunnossa, mutta sormenjälki ei koskaan kasvane takaisin peukunpäähän. Onneksi meksikolaiskämppikseni on aina positiivinen ja totesi jo onnettomuusiltana, että voisi nyt murhata jonkun oikealla peukalollaan, eikä koskaan jäisi kiinni.

Ote kirjasta "Selviytymisopas Espanjaan "

2009-10-18T23:17:00.003+02:00

Ongelmatilanne: Kuumavesivaraaja menee rikki perjantaiaamuna.

Toimenpiteet: Soitat tekniseen huoltoon, josta sanotaan, että korjaaja voi tulla käymään aikaisintaan tiistaina.

Seuraukset: Muuten kylmällä vedellä pärjää mainiosti, mutta peseytyminen saattaa aiheuttaa tuskaa ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Ongelman ratkaisu vaiheittain:
(1) Katsot aikasi, kun muut samaan talouteen kuuluvat käyvät jääkylmässä suihkussa ja hytsevät sen jälkeen kylmissään tuntikausia, varpaat ja sormet kohmeisina. Päätät, ettet peseydy ennen tiistaita.

(2) Huomaat, että jos et peseydy ennen tiistaita, et voi myöskään poistua talosta ennen tiistaita. Maanantaina viimeistään on pakko mennä töihin. On siis peseydyttävä.

(3) Päätät peseytyä vaiheittain, niin että hiukset pestään ensin kylmän suihkun alla, pää alaspäin ammeessa. Sen jälkeen pestään vartalo.

(4) Huomaat hiustenpesun jälkeen, että vesi on niin jäätävää, että sillä suihkuttaminen on mahdotonta. On keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu.

(5) Etsit suurimman kattilan, joka talosta löytyy. Täytät sen puolilleen kylmää vettä ja laitat liedelle kuumenemaan.

(6) Kun vesi kiehuu, viet kattilan suihkutilaan, sekoitat siihen sopivassa suhteessa kylmää vettä, astut kattilan kanssa ammeeseen ja voilà: pesuvesi on valmis ja sitä on enemmän kuin tarpeeksi. Tupperware-astia toimii kätevänä kauhana veden annosteluun.

Onnellinen loppu: Ihmeeksesi huomaat, että 10 litraa vettä riittää mainiosti puhtaana pysymiseen. Osallistut kuin huomaamattasi ympäristötalkoisiin, ja kaiken kukkuraksi kauhalla vettä päälle saavista -pesumenetelmä tuo mieleen mukavia muistoja kesäisestä mökkisaunasta Suomessa.

Anniina

www.diseno.fi/etusivu

2009-10-16T20:30:00.003+02:00

Design-kuukauden nettisivut ovat vihdoin auki ja tulevat täydentymään lähiaikoina. Minullakin on tunnukset muokata sivuja, mikä vallan huuma! :)

Kaikki alkaa hahmottua kun h-hetki lähestyy. Astukaa siis sisään ja ihmetelkää. Ensi viikolla saamme kataloginkin painoon.

Tänään oli historiallinen päivä...

2009-10-14T23:05:00.003+02:00

...sillä uskaltauduin ensimmäistä kertaa elämässäni espanjalaiselle kampaajalle. Olen pelännyt mennä sen jälkeen, kun eräs Anni-niminen ystäväni oli siskonsa kanssa erehtynyt paikalliseen parturiin, jossa tyttöjen päänahat oli melkein skalpeerattu ammoniakilla ja fööni oli ollut niin kuuma, että kyyneleet valuivat silmistä. Kerran Barcelonassa ollessani (eräs kerta, kauan aikaa sitten), näin kampaamon jossa leikkaus maksoi 5 euroa. Seurassa silloin ollut tuttava tiesi kertoa, ettei moiseen tarjoukseen kannata myöntyä. Tältä pitkätukkaiselta tytöltä oli nimittäin samaisessa paikassa leikattu hiukset niin, että poninhännästä kiinni ja yksi naps.

Minä astelin tänään epävarmana kampaamoon, joka sijaitsee kulman takana toimistosta. Nykyisin jo ex-työkaverini S kävi salongissa useamman kerran ja osasi suositella. Silti kävin useana päivänä töiden jälkeen pälyilemässä paikkaa ennen kuin vihdoin uskaltauduin sisään. Ja huom! minä olen niitä, joiden mielestä hiukset ovat uusiutuva luonnonvara, olenpa joskus hurjassa nuoruudessani kaljuksikin ajanut pääni, ihan vaan vaihtelun vuoksi. Tällä kertaa tahdoin vain latvojen tasoituksen.

Ehkä jännitys, ehkä kokemattomuus vaikutti asiaan, mutta hiussanasto oli aluksi hieman hukassa. En muistanut, onko latvat a)los puntos, b)las puntes vai c)las puntas. Ratkaisin ongelman perinteiseen tapaan käyttämällä kaikkia termejä vuorotellen ja lausumalla vokaalit vähän epäselvästi. Loppuvaiheessa selvisi kyllä, että oikea termi on...veikkauksia??... kyllä, vaihtoehto c)!

En myöskään oikein ymmärtänyt, kun minulta kysyttiin, "Quieres peinarte después?" Joo joo, kyllä mää itse itseni kampaan, ei teidän tartte. Espanjassa käytetään hämäävästi itseen viittaavaa refleksiverbiä näissä parturiasioissa. Sanotaan, että leikkasin itseltäni hiukset kun on käyty kampaajalla, jne.

Olin niin onneton selvittämään, mitä halusin hiuksilleni tehtävän, että kampaamontäti päätyi puhumaan minulle yksittäisillä sanoilla ja elekielellä, jotta ymmärtäisin istuutua ja odottaa vuoroani.

Noh, kun pääsin parturintuoliin niin alkoi kaikki sujua paremmin. Minulla on suomalaiseksi poikkeuksellisen paljon tukkaa ja yleensä kotimaan hiusammattilaiset hämmentyvät sen edessä. Tämä espanjalainen saksi harottavat latvani ennätysajassa ja nuhteli samalla, kun olin pitänyt niin pitkän tauon sitten viime tasauksen. Lopuksi hän kuivasi hiukset pelkällä viisipiikkisellä ja totesi että peinarse olisikin ollut ihan turhaa kun hiukseni ovat piikkisuorat ilman erillisiä kampaustoimenpiteitä. Espanjattarillahan tosiaan tahtoo olla niin kihara pää, että sen taltuttamiseen tarvitaan vahvempia tököttejä.

Nyt minulla on ehjät, tasaiset latvat ja oma kampaaja, Blanca. Ennen joulua täytyy kuulemma tulla ettei homma taas karkaa käsistä.

Anniina

Matkamuistoja

2009-10-13T20:47:00.004+02:00

Varoitus: seuraava päivitys saattaa aiheuttaa harmitusta syysmasennuksen uhreissa.

Barcelonan miniloma oli mahtava, ehdottomasti lähes 20 tunnin bussimatkustuksen arvoinen. Palasin eilen yöllä kotiin, takapuoli puutuneena matkustamisesta ja hiukset tahmaisena merivedestä, väsyneenä mutta onnellisena.

Jos reissusta pitäisi nimetä kolme päällimmäistä asiaa, ne olisivat: meri, bussikuskit ja aamiaiset parvekkeella. Tässä mainitussa järjestyksessä.

Meri ensinnäkin, koska ystäväiseni asuu pienessä merenrantakaupungissa, puolen tunnin junamatkan päässä Barcelonasta. Sen tunsi heti nenässä kun astui ulos linja-autosta perjantai aamuna: meri-ilman tuoksu. Madrid olisi täydellinen, jos täällä olisi vettä, kaipaan merta Tampereellakin, saarelta kun olen syntyjäni.

Ensimmäinen päivä Barcelonassa muistutti hyvin paljon reilun vuoden takaista reissua, jonka teimme tämän samaisen kaverin kanssa. Sama yöbussi Madridista Barcelonaan, samoine yöllisine huoltoasemapysähdyksineen. Perillä lähijuna kohti lounasta, rannikkoa pitkin. Castelldefelsin asema on hyvin paljon niinkuin Sitgesin vastaava, jossa jäätiin pois vuosi sitten.

Pienen J:n luona vietetyn lepohetken jälkeen päädyimme myös tällä kertaa Sitgesiin, johon on 10 minuutin junamatka. Ilma oli helteinen, joten suunnistimme rannalle makaamaan ja vietimme iltapäivän uiden, loikoillen ja ihmetellen festivaalivieraita, jotka purjehtivat pitkin rantabulevardia. Viikonloppuna oli Sitgesin elokuvafestivaalit, eräät maan tunnustetuimmista, ja joka paikassa näkyi kauniita ihmisiä, jotka henkivät kansainvälisyyttä. Saimme jopa seurata löhöilypaikaltamme eräitä muotikuvauksia. 5 ihmisen kuvaustiimi hääri yhden kuvankauniin tytön ympärilla, suoristivat hiuskiekuroita ja asettelivat nuppineuloja paidan takaosaan, että se istuisi paremmin. Harmi kyllä vaatteet olivat rumia, beigen värisiä. Vielä yöllä ajelimme toisen kerran meren rantaan, Castelldefelsissa tällä kertaa, istuimme hiekalla, ihmettelimme avaraa taivasta, kuuntelimme veden pauhua ja katselimme kun vaahtopäät muodostuivat ja levisivät horisontaalisesti molempiin suuntiin ennen rantaan osumista.

Lauantai aamuna saapui toinen ystäväinen P Ranskasta, kollektiiviselta maatilalta, jossa hän asui nuorempana. P:n oli tarkoitus saapua jo perjantaina aamulypsyn jälkeen, mutta 3oo km:n matka venähti hieman pitkäksi. Hän myöhästyi junasta perjantaina ja matkusti yöbussilla vahingossa Gironaan, lentokenttäkaupunkiin tunnin päässä Barcelonasta, josta ei yöllä ole kuljetusta mihinkään suuntaan. Omatoimimatkailun varjopuolia. Onneksi juustot ja muut ranskalaisen maatilan tuomiset olivat säilyneet hyvinä, joten lauantaina saimme nauttia ylellisen aamiaisen aurinkoisella parvekkeella, johon kuului neljää erilaista maatilan omaa vuohen- ja lampaanjuustoa, itse leivottua leipää, vihanneksia, hedelmäpirtelöä ja rosé-viiniä. Sama kaava toistui myös sunnuntai ja maaanantai aamuina, tosin ilman viiniä.

Lauantaina päivällä suuntasimme jälleen rannalle ja illalla tapasimme keskustassa sekä minun että J:n ystäviä. Sattumalta seurueessa oli mukana myös eräs suomalaistyttö, jonka siskon tunnen, ja muistan tämän siskonkin kerran Tampereella tavanneen. Ihmiset kulkevat samoja reittejä. Tutustuin myös valloittavaan Xina-koiraan ja valkoiseen Humphrey-rottaan.

Katalaanit ovat hassua kansaa, ja kolmen suomalaista yhdessä herättävät paljon huomiota paikallisissa. Varsinkin Ranskasta saapunut P sai paljon uusia kavereita matkallaan, sekä Xina että Humphrey tykästyivät häneen, kuten myös kahvilanpitäjä, jonka terassilla nautimme kahvit ja konjakit (3 kahvia, vesipullo ja konjakkilasi kustansivat 5 euroa 40 senttiä, taisi tulla kaverialennusta!)

Hauskinpia uusia tuttavuuksia oli J:n parveketta vastapäätä asuva pikkutyttö, joka kiinnostui meistä lounasaikaan (hullut suomalaiset syövät lounasta klo 5 iltapäivällä kun paikalliset vetelevät siestaa). Tyttö "siivoili" parvekkeella pitkän aikaa meitä tarkkaillen ennen kuin uskalsi ryhtyä juttusille. Hän oli vasta muuttanut taloon perheensä kanssa ja taisi ressukka olla hieman pitkästynyt uudessa ympäristössään.

Toinen hauska kohtaaminen sattui Kiina-kaupassa, johon sukelsimme ostamaan P:lle uimahousuja. Kauppa oli, kuten kaikki Kiina-kaupat täällä, lattiasta kattoon ahdettu täyteen kaikkea mahdollista tavaraa, mitä ihminen keksii kaivata. Tämä kauppa oli kuitenkin ylilyönti Kiina-kauppojenkin mittakaavassa. Kysyimme uimahousuja myyjältä, ja hän neuvoi meidät ensimmäisen vaatteita täyteen ahdetun käytävän päähän. Riepujen kirjo ja tiheys kaupan perällä oli kuitenkin niin huumaava, että pyörimme vain neuvottomana, löytämättä uimahousuja, vaikka myyjä kovasti viittilöi kassalta suunnistusohjeita. Vihdoin hän tarttui mikrofoniin ja kuulutti, missä uimahousut sijaitsevat. "Nena, allí abajo" koko kauppa kaikui kun hän samalla kumartui näyttämään, että meidänkin pitäisi kumartua löytääksemme estimämme. Alimmalta tangolta, muiden asusteiden altahan ne uimahousut sitten löytyivät.

Sunnuntaina seikkailimme lisää Barcelonan kaduilla ja pääsimme vielä kutsulistan kautta Gongorasin keikalle, jossa laulaa suomalainen, jo Oulun taidekouluajoilta tuttu Jonna. Keikka oli mahtava, vaikka loppui liian lyhyeen. Yksi suomenkielinenkin kappale kuultiin katalaanien suureksi ihmetykseksi. Hieno ilta.

Bussikuskeista täytyy vielä kertoa: he ovat ihan omaa luokkaansa täällä Espanjassa. Jo Madridin asemalla menomatkalla sain kokea autoilualan ihmisten tempperamentin kun lipunmyynnin vanha herra poltti päreensä hankaliin asiakkaisiin, jotka eivät usko kun bussi on täynnä ja lippuja ei heru. Mies heitti hanskat tiskiin, riuhtaisi kopin oven auki, lähti lätkimään kesken työvuoronsa ja jätti taakseen jonollisen hölmistyneitä matkustajia ja työkaverit, jotka toisiaan tuuppien koettivat selvittää, kuka luukulle menisi paikkaamaan.

Vähän aluksi jännitti bussiin astuminen, sillä viimeksi tuon matkan taittaessani silloin vuosi sitten J:n kanssa kohdallemme osui hermoheikko kuski, joka kaahasi kiemurtelevia vuoristoteitä (istuimme ensimmäisessä penkkirivissä, aitiopaikalla jännittämässä, pysyykö valtava auto pikkuruisilla teillä). Tuollon yöllisellä huoltoasemapysähdyksellä joku unohtui vähän liian kauaksi vessaan ja muiden piti odottaa. Kun tuo onneton viimein pääsi bussiin, raivostunut kuski sihisi hänelle hampaiden välistä "Qué morro, tío." joka tarkoittaa että kylläpä jätkällä on pokkaa tulla myöhässä bussiin. Kaverini, joka ei tuolloin vielä osannut täydellistä espanjaa kuiskasi minulle pelokkaana: "Sanoiko se, että 'te mato'"*?

Tällä kertaa Madrid-Bcn -välin kuski ei ollut aivan yhtä raivohullu, vaikka valvotti meitä pitkät tovit keskellä yötä näyttämällä ja huudattamalla bussiyhtiön esittelyvideoita. Puolivälissä matkaa, Zaragozassa, puikkoihin astui onnellisuuspillereitä nauttinut ajuri, joka puheli mikrofoniin pitkään siitä, kuinka hän toivoo meille kaikille makeita unia, ja jos jokin force majeure puuttuu matkantekoon, otetaan rauhassa ja toimitaan yhdessä. "Minäkin rakastan sinua!" huusi joku onnikan perältä.

Menomatkalla minulta pyydettiin passi varmistamaan, että olen sama henkilö kuin kenelle bussilippu oli osoitettu. Paluumatkalla kuski ei vaivautunut edes tarkistamaan kenenkään lippua - Espanjassa ei tunneta normaalitoimenpiteitä vaan kukin taablaa tyylillään. Yhdessä asiassa espanjalaiskuskit eivät kuitenkaan tunne poikkeusta: matkalaukut saa itse asetella tavaratilaan ja kiskoa sieltä myös pois. Suomessa moinen olisi huonoa käytöstä.

Näihin tunnelmiin,
Anniina

*Te mato = Tapan sinut.

Barcelonan leijona!

2009-10-08T19:59:00.004+02:00

Hehei! Avasin juuri telkkarin, ja näyttää siltä, että tämä maa on saanut oman Ruokolahden leijonansa. Barcelonassa on otettu kiinni villiintynyt eläin, jota luultiin leijonaksi, mutta joka osoittautuikin koiraksi. Erehdytään sitä muuallakin.

Barcelonasta puheen ollen, pakkaan kohta reppuni ja suuntaan sinne pitkäksi viikonlopuksi. Teen vastavisiitin Jennin luo, joka oli täällä muutama viikko sitten. Samalla toivon tapaavani Manuelin, galicialaisen kielitieteilijän joka asui Tampereella viime vuonna ja Panun, joka matkaa Ranskasta viikonlopuksi Katalonian pääkaupunkiin. Jes! Täytyy sanoa, että miniloma tulee tarpeeseen kaiken sen työn jälkeen, jota tässä on paiskittu.

Maanantai on täällä kansallinen vapaapäivä, kun juhlitaan hispanjalaisuuden (hispanidad) päivää. Päivä on siis Amerikkojen löytämisen muistopäivä ja Espanjan suurimperiumin juhlapäivä - päivä, jota Etelä-Amerikassa kirotaan. Espanjassa kansallisia juhlapäiviä on paljon, suuri osa eri pyhimysten nimissä. Täällä vallitsee mielenkiintoinen ilmiö liittyen pyhiin: jos vapaapäivä osuu torstaille, myös perjantai on vapaa. Jos se osuu viikonlopulle, otetaan joko perjantai tai maanantai vapaaksi, eräänlaisena "hyvityksenä". Näitä pitkiä viikonloppuvapaita kutsutaan nimellä puente, joka tarkoittaa siltaa.

Nyt alan pakkailemaan, katsotaan jos Barcelonasta maltan jossain välissä kirjoittaa päivitystä. Matkustan muuten bussilla, ja matka kestää hengästyttävät 8,5 h. Lähden klo 1 yöllä ja olen perillä klo 9.30 aamulla. Täytyy varata matkalukemista ja korvatulppia, varasin netistä linja-auton viimeisen vapaan paikan, joten bussissa voi olla tunnelmaa, tiivistä sellaista.

Anniina

Ps. Kaikkea sitä telkkarista oppiikin: päätäit kuulemma tykkää enemmän vaaleaveriköistä. :D

Pieni varastettu hetki

2009-10-06T12:18:00.003+02:00

Toimistossa on yhtäkkiä hetken hiljaista verrattuna viime viikkojen hulinaan. Olemme nyt täyttä häkää valmistelemassa Suomalaisen muotoilukuukauden tapahtumia. Sen jälkeen kun reilu 1,5 kk sitten aloitin Instituuttissa, väkimäärämme on lisääntynyt viidestä kymmeneen harjoittelijaan. Eilen tietokonevastaavamme Jeesus (oikeasti kirjoitetaan Jesús ja lausutaan Hesus mutta Jeesusta se tarkoittaa täälläkin yhä kaikki) asensi lisäkoneen kirjastoon ja lisää täytyisi hommata kun kaikille ei riitä omaa.

Järjestelemistä muotoilukuukaudessa riittää. 9 arkkitehtuuri- ja muotoilunäyttelyä (mm. Marimekko, Alvar Aalto, Helsinki Design Week), konsertteja, elokuvasarjoja (Kaurismäki), teatteriesityksiä, konferensseja ja seminaareja. Minä kirjoitan ja käännän esittelytekstejä näyttelyistä ja esityksistä, etsin esiintymispaikkoja, järjestän lentoja, majoitusta esiintyjille yms. Tässä työharjoittelupaikassa toimenkuva ei todellakaan jää kahvinkeittoon. Tuloksetkin näkyvät: muotoilukuukauden päänäyttelyiden avajaiset ovat vasta marraskuussa, mutta jo nyt tapahtumasta kirjoitetaan maan pääsanomalehdessä ja Alvar Aallon nimi vilkkuu keskellä kaupunkia valotaulussa.

Maanantai-illan draamaa

2009-10-05T23:37:00.003+02:00

Kuuden ihmisen huushollissa sattuu ja tapahtuu. Uudet keittiöveitsemme ovat tarpeettomankin teräviä: Julian lähti juuri ensiapuun sormenpala muovipussissa. Illallisen valmistus päättyi hieman ikävästi kun leikkuulaudalle päätyi sipulin sijaan peukalon pää. Pidetään peukkuja (no pun intended), että hänen ei tarvitse odottaa montaa tuntia hoitoon pääsyä. Verta nimittäin tuli aika valtavasti...

Eräs surkea tarina

2009-10-04T23:32:00.004+02:00

Aion nyt hetken leikkiä Carrie Bradshawta ja puhua ihmissuhteista. Tämä vaatii paljon pokkaa tunnustaa, mutta noin viikko sitten eräs kiinnostavana pitämäni mieshenkilö antoi minulle vaärän puhelinnumeron. Tiedän, että numero on väärä, sillä koetin soittaa tyypille ja linjan toisessa päässä vastasi eri henkilö.

Tavoittelemani ihminen oli kirjoittanut numeron paperilapulle, joten ensitöikseni tarkistin, että olin näppäillyt numeron oikein. Kyllä. Sitten tutkin, oliko hänen käsialansa epäselvä niin että olisin vahingossa luullut jotain numeroa toiseksi. Ei. Numero paperilapulla oli ja pysyi samana kuin olin näppäillyt. Seuraavaksi tein jotain, minkä tunnustaminen vaatii vielä enemmän pokkaa kuin tämän koko tarinan kertominen: Tiesin, että kaverilla oli kämppiksenhakuilmoitus tietyllä nettisivulla, joten etsin tämän ilmoituksen ja vertasin hallussani olevaa puhelinnumeroa siinä esiintyvään. Tulos: toinen ja kolmas numero oikeasta puhelinnumerosta olivat erit kuin mitä lapussa luki. Yhä vielä tässä vaiheessa olin optimistinen ja lohduttelin itseäni sillä, että kaveri oli kenties vahingossa kirjoittanut tai muistanut numeronsa väärin ja että kaikki selviäisi sitten, kun hän soittaa minulle. Nyt kuitenkin viimeistään, kun tapauksesta on kulunut yli viikko, lyön itseäni kämmenellä otsaan ja mietin, miten naiivi olinkaan ajatellessani noin.

Juttu alkoi niin, että viime viikonloppuna tapasin mielenkiintoisen brasilialaismiehen, ja ainakin minun mielestäni meillä synkkasi hyvin yhteen. Hän ei vaikuttanut tyypilliseltä lattarilta, johon minulla ei ole ollut tapana langeta, vaan tämä brassi oli enemmänkin taiteilija. Hän itse pyysi minun numeroani ensin ja kirjoitti sitten omansa lapulle. Olin niin innoissani kohtaamisestamme, että tahdoin ottaa yhteyttä heti seuraavana päivänä. Olisin halunnut lähettää tekstiviestin kysyäkseni jotain tavanomaista kuten "Joko kämppis on löytynyt?", mutta koska tiesin hänen puhelimensa näytön olevan rikki, minun täytyi soittaa. Onni onnettomuudessa, että soitin, koska jos puhelimen näyttö olisi toiminut ja jos olisin lähettänyt tekstiviestin, odottaisin vastausta varmasti vieläkin.

Noh, kuten jo sanottu, kaikki meni muuten hyvin, mutta ääni linjan toisessa päässä oli vieras ja kertoi minulle, että olen erehtynyt henkilöstä. Puhelun jälkeen olin tietenkin tyrmistynyt, ja kaksi teoriaa sotivat päässäni: poika oli erehtynyt tai hän teki sen tahallaan. Vihdoin minun oli pakko avata suuni ja kysyä neuvoa asiantuntijalta: toiselta mieheltä.

Meksikolaisen kämppikseni Julianin tuomio oli tyly: on hyvin harvinaista, että ihminen muistaa oman puhelinnumeronsa väärin, varsinkin kahdella numerolla. "Mutta miksi hän sitten pyysi minun puhelinnumeroani ensin jos hän ei ollut kiinnostunut?" minä ruikutin. Koska brasilialaiset, samalla tavalla kuin argentiinalaiset, ovat hyviä suustaan ja kertovat sinulle juuri sen, mitä haluat sillä hetkellä kuulla oli meksikolaisen vastaus. Kämppis myös hieman kyseenalaisti miehen taiteilijuutta. Julian on asunut Buenos Airesissa ja antoi minulle esimerkin argentiinalaisesta tuttavastaan, joka oli joillekin naisille lentokapteeni, toisille rock-bändin kitaristi - tilanteen mukaan tietenkin.

Julian myös sanoi, että kaveri saattoi antaa minulle väärän puhelinnumeron, koska hän ei varmaan koskaan olisi uskonut, että minä oikeasti soittaisin perää. Sitä, että koetin soittaa hänelle heti seuraavana päivänä tapaamisemme jälkeen Julian piti ennenkuulumattomina. Nyt päästään kulttuurieroihin: Julianin mukaan espanjalainen nainen kuolee ennemmin kuin ottaa itse yhteyttä johonkin tapaamaansa mieheen. Naiset täällä ovat niin ylpeitä, että he eivät koskaan tee aloitetta.

Minulla ei ollut tästä mitään aavistusta ennen kuin asia tuli puheeksi, mutta myös muut ovat vahvistaneet saman kun olen tehnyt vähän kyselyä. En tiedä, mikä on suomalaissisarteni yleinen linja tässä asiassa, mutta minä ainakin olen niin kärsimätön, että jos oikeasti olen kiinnostunut, voin soittaa vaikka samana päivänä. En koe, että aloitteen tekeminen vähentäisi mitenkään arvokkuuttani. Lisäksi on sanottava, että jos minä en olisi tehnyt aloitteita, en varmaan tähänkään päivään mennessä olisi koskaan seurustellut. Tässä asiassa suomalaismiehet eivät ole yhtä oma-aloitteisia kuin täkäläiset.

Tieto tästä espanjalaisnaisten ylpeys -asiasta ratkaisi samalla erään arvoituksen, joka on pyörinyt paässäni jo vuosia. Taannoin eräs espanjalainen miespuolinen kaverini sanoi, että pohjoismaalaisilla tytöillä on Espanjassa helpon maine. Olin hämmästynyt tämän kuullessani, koska minä olin luullut meidän pohjolalaisten olevan pikemminkin etäisiä ja kylmänkiskoisia mutta ilmeisesti paikallisiin señoritoihin verrattuna me olemmekin aika kevytkenkäisiä. Ja minä olin jo soittamassa jollekin, jonka vasta tapasin. Julian tosin sanoi, että tämä kevytkenkäisyys-maine juontaa juurensa menneiltä vuosikymmeniltä kun Espanja avautui turismille, ja kaikki ruotsalaisneidot kirmasivat aurinkorannoille pitämään hauskaa. Kaverini, joka puhui pohjoimaalaisten helppoudesta, on kotoisin Mallorcalta, joten hänkin on varmaan nähnyt elämänsä aikana muutaman vapaalle vaihtaneet ruotsalaistytön...

Törmäsin muuten tähän kysymyksessä olevaan brassiin yksi päivä kadulla. Juttelimme normaalisti niitä näitä ja varoin ottamasta esiin puhelinnumeroasiaa, sen verran ylpeyttä minullakin on. Erotessamme hän vielä kehtasi ehdottaa, että soittaisi minulle. Tyydyin vaan nyökyttelemään. Joopajoo. Kun kerroin tästä kohtaamisesta Julianille, hän sanoi välittömästi, että minun olisi tietenkin pitänyt älytä vastata, että "ei kun minäpä soitankin sinulle" ja katsoa, mitä hän siihen olisi keksinyt vastata. Naama olisi tosiaankin varmaan ollut näkemisen arvoinen. Hidas hämäläinen mieli ei vaan tahdo taipua tuollaiseen tilanteessa improvisoituun juonitteluun.

Anniina

Me ollaan Hesarissa!

2009-10-03T20:55:00.002+02:00

Paina tästä jos haluat tietää siitä, mitä me täällä päivät pitkät teemme.

Suomi-klubi

2009-10-01T23:06:00.002+02:00

Tänään vedin ensimmäisen Suomi-klubin kokoukseni. Kyseessä on epävirallinen tilaisuus, jossa paikalliset suomen opiskelijat tai muuten vain kieltä puhuvat espanjalaiset/ei-suomalaiset voivat harjoitella suullista kielitaitoaan. Tapaaminen sujui todella hyvin. Paikalla oli 9 henkilöä, ja lähes kaikki puhuivat todella sujuvaa suomea. Teimme kierroksen, jonka aikana kaikki kertoivat itsestään, ja sitten osallistujat saivat arpoa itselleen kysymyksiä, kuten "Minkä kuvioiset lakanat sinulla on" etc. Keskustelua syntyä yllättävän paljon ja kieli pysyi lähes koko ajan suomessa. Tapaamisen jälkeen osa olisi halunnut vielä jatkaa olusille, mutta minä en 11 h työpäivän jälkeen kyennyt.

Osa paikalla olijoista oli asunut jossain vaiheessa elämäänsä Suomessa, mutteivat kaikki. Työkaverini poikaystävä on ilmoittautunut suomen kurssille paikalliseen kielikouluun ja on varasijalla 42. En tiedä, mikä kielessämme kiehtoo, mutta on mukava huomata, että kiinnostusta löytyy. Koskaan ennen en ole tuntenut olevani yhtä tiukasti kiinnittynyt kansallisidentiteettiini kuin nyt työskennellessäni Suomi-instituutissa. Yksi päivä kämppikseni kysyi, ovatko kaikki suomalaiset yhtä isänmaallisia kuin minä. Päinvastoin - olen aina tuntenut itseni enemmän maailmankansaliseksi kuin suomalaiseksi, mutta työharjoittelun myötä huomaan monesti vapaa-ajallanikin toimivani PR-emäntänä maamme puolesta. Ja mikäs siinä, kun vastaanotto on poikkeuksetta ollut positiivista ja kiinnostunutta. ¡Viva Finlandia!

Anniina from Finland aka Fineland

Illallista odotellessa

2009-09-29T21:45:00.002+02:00

Huomaan jo sen verran espanjalisoituneeni, että kun täytyy valita ruokapaikka, tunnen vetoa niihin rähjäisempiin ravintoloihin, joissa tiskin takan häärii suomalaisen eläkeiän ohittunut señor tai señora. Yleensä nämä paikat näyttävät siltä, ettei sisustusta ole uusittu sitten Francon aikojen ja sama pätee ruokalistaan. Unohdetaan hetkeksi fuusiokeittiö ja muut ravintolamaailman tähdenlennot. Halogeenivalaistujen ruokaloiden, joita espanjalainen voisi kuvailla adjektiivilla cutre, suosimiseen liittyy tietty logiikka: Jos paikka on ollut pysytyssä samalla koseptilla jo 50 vuotta, jotain hyvää siinä täytyy olla.

Sunnuntaina kävimme syömässä 8 euron kasvismenun (alkuruoka, pääruoka, juoma ja jälkiruoka) intialaisessa ravintolassa Lavapiésissa, ja kun kävelimme ruoan jälkeen La Latinaan, tuntui kuin olisi harpannut ajassa taaksepäin. Pikkukauppojen ja kuppiloiden kyltit ovat designista päätellen roikkuneet paikoillaan 50-luvusta saakka, enkä ihmettelisisi, vaikka sisällä sunnuntaicañojaan nauttivat herrasmiehet olisivat istuneet paikoillaan yhtä kauan. Näissä paikoissa tarjoiltava ruoka on kaikkea muuta kuin mitä ravitsemusterapeutti Hanna Partanen suosittelee. Erityisen hellyttävä oli mielestäni pulju, jonka nimi oli "Derecho de patatas fritas" eli oikeus ranskanperunoihin.

Patatas eli perunat on muuten täälläpäin yleensä synonyymi sipseille tai ranskalaisille. Tuhdista ruoasta huolimatta niin sydän- ja verisuonisairauksien määrä kuin erityisesti naisten vyötärönympärys on täälläpäin huomattavasti pienempi kuin koto-Suomessa...

Nyt illalliselle. Madridissa on niin paljon houkuttelevia ravintoloita, että ne eivät loppuisi kesken vaikka söisi vuoden jokaisena päivänä erissä. Ja parasta on, että jopa palkattomalla työharjoittelijalla on niihin varaa! Tänään sisäänajamme kulman takana sijaitsevan kasvismestan. ¡Qué aproveche!

T: Anniina ja kurniva vatsa

Kellä koti on...

2009-09-26T21:08:00.003+02:00

Lama puree täällä Espanjassa ankarammin kuin Suomessa. Viime aikoina olen kuullut paljon keskustelua siitä, että Madrisissa on enemmän ihmisiä kadulla kuin vuosi sitten, kodittomia siis. Tämän viikon talomme edustalla kadulla on nukkunut pariskunta. He nukkuvat, kun lähden töihin ja kun palaan n. 9 tuntia myöhemmin, he ovat yhä nukkumassa samassa paikassa. Myös yöllä he nukkuvat. Eilen asetelma oli vähän muuttunut, kun palasin töistä: 2 poliisia oli paikalla puhuttelemassa pariskuntaa. Uskomatonta kyllä, illalla, n. 4 tuntia myöhemmin, kurkkasin parvekkeelta kadulle ja poliisit olivat YHÄ pariskunnan kimpussa. Vihdoin kaksi koditonta pakkasivat kimpsunsa ja lähtivät nostelemaan. Tänä aamuna he olivat kuitenkin taas ilmestyneet samaan paikkaan.

Työmatkani varrella näen muitakin kodittomia, kaikilla on oma vakiopaikkansa. Suurin osa vaikuttaa siltä, etteivät he ole viettäneet kadulla kauaakaan. Eräs rouva, joka istuu reitilläni on aina siististi pukeutunut, puhtaat hiukset ja lakatut kynnet. Työkaverini veivät hänelle yksi päivä voileipiä, jotka muuten olisivat menneet roskikseen. Elena arveli, että nainen on asunut ennen samassa naapurustossa ja joutunut kadulle, sillä hän vaikuttaa tuntevan suuren osan ohikulkijoista.

Talomme edessä on myös kirkko, jonka edustalla kiemurtelee päivittäin pitkä leipäjono. Nunnat jakavat ruokaa sitä tarvitseville, mutta jotkut väittävät, että suuri osa jonottajista on normaalia väkeä, jolla on vaan poikkeuksellisen paljon pokkaa. Olen tarkkaillut jonkun verran näitäkin ihmisiä, ja tosiaan, monet ovat siististi pukeutuneita ilman kovan elämän merkkejä kasvoissaan.

Espanjassa kodittoman ja kodillisen raja on muutenkin häilyvä ja rahan pyytämiseen tuntuu olevan matalampi kynnys kuin kotipuolessa. Esimerkiksi Plaza Callaon tienoilla kerjää päivittäin nuori mies, joka vapaalle vaihtaessaan liikkuu uutuudenkiiltävillä rullaluistimilla. Tänään minulle muuten selvisi eräs mysteeri: lähikauppamme edessä seisoo aina nuori, tummaihoinen mies, joka avaa kaupan oven kaikille asiakkaille ja hymyilee kauniisti päälle. Koskaan hän ei ole minulta pyytänyt mitään vastapalvelusta ja olen miettinyt kuumeisesti, mikä miehen funktio on. Tänään kuitenkin kaikki selvisi kun tulin kaupasta ulos, kädet täynnä tavaraa. Olin juuri avaamassa suutani kiittääkseni miestä huomaavaisuudesta, kun hän mutisi jotain rahasta. Olin niin hämmästynyt, että jatkoin vain matkaani sanomatta - tai antamatta - mitään. Nostan miehelle hattua yritteliäisyydestä ja ensi kerralla varaan muutaman kolikon taskun pohjalle vipattavaksi.

Anniina

Pähkinöitä purtavaksi

2009-09-25T21:05:00.002+02:00

Taitan työmatkani Madridissa kävellen, ja joka aamu mietin, mistä kaikki vastaantulevat ihmiset hankkivat 20 minutos -ilmaisjakelulehtensä. Granadassa aikanaan niitä jaeltiin joka kadunkulmassa. Niin kai täälläkin, muttei minun työmatkani varrella. Sanomalehtiä ei täällä tule juuri luettua, enkä muutakaan mediaa seuraa aktiivisesti, joten koen olevani varsinaisessa uutispimennossa. Suomalaisten iltapäivälehtien sivulla minua ei kiinnosta täällä ollessani vierailla. Kotimaan keltainen lehdistö avaa oven maailmaan, joka ahdistaa.

Toinen mieltäni askarruttava seikka jota en Espanjassa oloni aikana ole onnistunut selvittämään on se, miten kysymykseen "¿Qué tal?" eli "Mitä kuuluu?" tulee vastata. Amerikkalainen vastaisi että kiitos kuuluu ihan mahtavaa, mutta espanjalaisilla ei tunnu olevan aikaa tai intressejä kuulla moisia mielentilan ylistyksiä kun he jo jatkavat seuraavaan lauseeseen. Suomalainen taas kertoisi rehellisesti kaikki viime aikoina mieltä askarruttaneet seikat, mutta jos samaa koettaisi täällä, vuodatuksen loputtua kysyjä olisi jo kaukana.

Tämä ongelma tulee vastaan varsin usein puhelinkeskusteluissa. Olen esimerkiksi töiden kautta asioinut painotalojen kanssa sen verran, että aina kun soitan minulta kysytään, mitä kuuluu. Pitkällisen pähkäilyn tuloksena olen päätynyt ottamaan tässä asiassa sen linjan, että vastaan mahdollisimman nopeasti "Bien." eli "hyvin" ja toistan saman kysymyksen vastapuolelle. Koskaan en ole vielä saanut vastausta.

Ehkä nämä pähkinät riittävät perjantai-illalle. Ihanan rauhaisa viikonloppu täysin vailla suunnitelmia tiedossa.

Buen fin de semana!
Anniina

Koska kuva kertoo enemmän...

2009-09-24T19:40:00.009+02:00

...kuin tuhat sanaa, eikä minulla lähiaikoina ole ollut aikaa kirjoittaa edes sataa, liimaan tänne pari valokuvaa elämästäni Madridissa:

Tässä kuva toissa lauantailta. Aamulla herätessäni katumme oli muuttunut Havana Club -kaduksi. Salsaa, 50-luvun autoja ja tummaa rommia.

Tässä taas otos kakkukesteistä, jonka kämppikset + Jenni järjestivät synttäreideni kunniaksi:

Instituutilla ennen Alvar Aalto -näyttelyn avajaisia:

Kuva: Anne-Maria Saario

Noche en Blanco -taiteiden yö Instituutilla (kaikki kuvat Anne-Maria Saario). Saimme Pandalta lakritsia ja Norjalaiselta lohineuvostolta 8 kg kylmäsavulohta tarjottavaksi. Lohta jäi aika runsaasti yli, ja olenkin viimeiset 5 päivää nauttinut kylmäsavulohta erittäin suurina annoksina. Tunnen itsekin tuoksahtavani lohelle, ulkopuolisen nenään lemuan varmaan kalatehtaalle:

Teatteri Replikan nuoria taidokkaita näyttelijöitä oli ilo kuunnella... ja katsella!

Huomatkaa Suomen lipun värit rinnassa!

Koko tiimi kasassa. Taustalla työllä ja tuskalla askarreltu musta esiintymislava, joka parhaillaan odottaa alasrepimistä.

~~~~~~~~~~~~~~~~ ~~~~~~~~~~~~~~~

Kohta lähden graafikko-Annen läksijäisiä viettämään. Ensin tahdon kuitenkin nauttia hetken tästä viikon ensimmäisestä rauhallisesta hetkestä (nyt on torstai!). Meillä on taas casting eli uuden kämppiksen etsintä meneillään, ja olen joka päivä töiden jälkeen tullut kotiin niin, että haastatteluvihkon on saanut ottaa samantien kauniiseen käteen kun ovikello alkaa jo pirisemään. Äsken minulle soitti pieni ja jäntevä ammattisotilas, joka kävi katsomassa asuntoa maanantaina. Tämä oli jo toinen kerta kun hän soittaa perään. En ymmärrä, miksi hän niin tulenpalavasti haluaa muuttaa kanssamme. Vielä vähemmän koska silloin kun hän kävi esittelyssä, Lucialla oli kylässä venäläinen punkkari ja kaksi koiraa, josta toinen pissasi vessan lattialle. Minun on h y v i n vaikea kuvitella ammattisotilasta tähän huusholliin...

Hasta luego,
Anniina

Viime viikko oli harmaa, nyt paistaa aurinko

2009-09-19T10:52:00.007+02:00

Syntymäpäiväni toi syksyn Madridiin. Täällä sataa tihuutti tasaisesti koko viime viikon, sen jälkeen kun ensimmäiset tipat tippuivat taivaalta toissa viikonloppuna. Kuukauden porotuksen jälkeen oli vaikea uskoa, että nestepisarat olivat todella sadetta. Viime viikon aikana sadekin kävi arkipäiväiseksi ja lämpötilat tippuivat niin, että minulla oli välillä kylmä pitkässä takissa ja villasäärystimissä. Ystäväni poloinen Barcelonasta saapui kyläilemään viikoksi ja oli pakannut mukaansa lähes pelkkiä kesähepeneitä. Vaatevarastoa täytyi hieman täydentää.. Nyt kuitenkin maanantai aamupäivällä näyttää, että kesä on tehnyt comebackin. Intiaanikesä on kuulemma ihan yleisesti tunnustettu ilmiö, joka saapuu tänne aina syyskuun lopussa. Vaikka olenkin pitkin blogia valitellut kuumutta, viime viikon kylmän kauden säikäyttämänä en pistäisis kesän jatkumoa pahakseni ollenkaan.

Viime viikko oli kaikin puolin erittäin intensiivinen. Töissä suurin osa ajasta kului taiteiden yön ja CIMO-päivän valmisteluun ja päivät venyivät pitkiksi. Siinä sivussa juhlittiin synttäreitäni ja käytiin avaamassa Alvar Aalto -näyttely. Olin esimerkiksi perjantai-iltana töistä kotiin raahustaessani niin väsynyt, että puhuminen tuotti vaikeuksia. Koetimme Jennin kanssa katsoa elokuvaa, mutta nukahdin jo alkutekstien aikana.

Lauantaina tapahtunut taiteiden yö oli minulle merkittävä. Se oli ensimmäinen Instituutin tapahtuma, jonka järjestämisessä olen ollut mukana, ja nähdä kuinka hyvin kaikki onnistui valoi minuun uskoa siitä, että työ jota teemme on todella merkittävää.

Olimme siis pohjoismaalaisten suurlähetystöjen kanssa järjestäneet dramatisoiduun dekkarinovellin illan, jossa nuoret näyttelijät teatteri Replikasta tulkitsivat otteita espanjaksi käännetystä pohjoismaalaisen dekkarikirjallisuuden antologiasta. Instituutille jäi päävastuu tapahtuman järjestämisestä, ja me todellakin teimme kaiken itse - esiintymistilan lavastamisesta lähtien. Viime torstain ja perjantain työpäivät roikuin reilu 3-metrisen salin katossa ripustelemassa mustia verhoja ja kynttilälyhtyjä, rautakaupassakin piti välillä kipaista kun mutterit ja ruuvit loppuivat kesken. Saimme norjalaiselta Lohineuvostolta lahjoituksena lähes 8 kiloa kylmäsavulohta, joista askartelimme Väinämöisen napeille kanapeita.

Kun suuri päivä lauantai koetti, kaikki olivat hermostuneita. Minua lähinnä jännitti, tulisiko tapahtumaan ketään, sillä minulla oli vastuu kutsujen lähettämisestä. Huoleni osoittautui täysin turhaksi, sillä väkeä alkoi virtaamaan Instituutin tiloihin jo paljon ennen ilmoitettua alkamisajankohtaa klo 22:ta. Sali oli lopulta niin täynnä, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet sisälle. Reilun tunnin kestavä esitys järjestettiin toisen kerran klo 24, jolloin väkeä oli vähemmän, muttei kuitenkaan niin että seinät olisivat kaikuneet. Saimme runsaasti kehuja järjestelyistä, jopa salin dekoraatiosta, ja ihmiset vaikuttivat olevan kaikin puolin tyytyväisiä.

Minä olin erityisen otettu siitä, kuinka paljon espanjalaisia oli paikalla. Pohjoismaalainen dekkarikirjallisuus on aallonharjalla. Kun laskeutuu metrotunneliin, on lähes joka toisella matkalukemisenaan Stieg Larssonin Los hombres que no amaban a las mujeres eli Miehet, jotka vihaavat naisia. Minulla on lauantain jälkeen itsevarmempi olo lähteä järjestämään seuraavaa tapahtumaa kun tiedän, että kiinnostusta meitä pohjolaisia kohtaan on.

Seuraava järjestämämme tapahtuma onkin sitten jo heti huomenna täällä Universidad Complutenses tiloissa, jossa tällä hetkellä sijaitsen. Suomen Madridin instituutilla on yhteistyösopimus Complutensen yliopiston kanssa, ja meillä on täällä tämä toimisto, josta nyt kirjoitan. Yhteistyösopimukseen kuuluu, että saamme käyttää Complutensen tiloja ja laitteita veloituksesta ja äskettäin kävin tarkastamassa salin, johon huomenna saapuu eri alojen asiantuntijoita kertomaan opiskelu- ja työharjoittelumahdollisuuksista Suomessa. CIMOsta tilaisuuteen saapuu Jaana Mutanen. Sali on melko pieni, ainakin jos ottaa huomioon markkinoinnin, jota olemme tapahtuman eteen tehneet: 77 paikkainen sali vs. noin 2000 liikenteeseen lähtenyttä flyeria plus julisteita ympäri kaupunkia. Ajankohta tapahtumalle on hieman haastava, sillä lukukausi alkaa vasta lokakuun alussa. Jännittävää nähdä, montako ihmistä saapuu paikalle.

Satunnaisia otteita viime aikojen tapahtumista: mahtavat yllätysbileet, jotka Jenni ja kämppikseni olivat järjestäneet synttäreideni kunniaksi. Ilmapalloin koristeltu keittiö ja kakkukahvit odottamassa kun tulin töistä kotiin ja myöhemmin rapuillallinen a la Jenni ja mojitoja a la Julian. Jää varmasti pysyvästi muistini lokeroon "Mukavimpia synttärimuistoja" - en ole koskaan ollut itse hyvä järjestämään bileitä.

Viime torstaina juhlittiin Alvar Aalto -huonekalunäyttelyn avajaisia Museo de las Artes Decorativas -museossa. Paikalla oli hyvä edustus suomalaisia, ja olenkin huomannut, että pientä henkilökohtaista verkostoitumista tapahtunuu pikkuhiljaa, varsinkin tämänlaisten tapahtumien myötä. Suurlähetystön ja Finpron väki alkaa käydä tutuiksi, heidän kanssaan Instituutti tekee runsaasti yhteistyötä. Itse näyttelyn avasi Alvar Aalto -säätiön johtaja professori Markku Lahti esitelmällä AA:n elämästä ja työstä. Itse näyttely oli melko pieni, ja käsitti lähinnä kansallisikonimme tuoleja, valaisimia ja muutaman lasiesineen.

Taas täytyy todeta, kuinka kiehtovaa on, kun itselle jokapäiväinen, kuten Alvar Aallon muotoilu, muuntuu eksoottiseksi kun se erotetaan omasta ympäristöstään. Torstaina avautunut näyttely on esimakua marraskuun Mes del Diseño suurtapahtumalle, jossa on mukana 9 suomalaista näyttelyä plus runsaasti muuta oheisohjelmaa (sanokaa, jos toistelen itseäni liikaa). Minun pitäisi nyt ryhtyä etsimään esityspaikkaa eräälle suomalais-espanjalaiselle teatteriproduktiolle. Kummallinen sattuma, että satuin eilen sunnuntaikävelyllämme Retirossa törmäämään tuottajaan, joka on töissä siinä teatterissa, jossa samaista esitystä on esitetty nyt syyskuun alussa. Hän kehui sitä kovasti ja kutsui minut huomiseen Bonnie ja Clyde -näytelmän ensi-iltaan. Taidanpa mennä niin pääsee taas hieman lisää verkostoitumaan.

Nyt siirryn töiden pariin,
Besos: Anniina

2009-09-13T22:06:00.009+02:00

Joku on ehkä huomannut, että blogin ulkomuoto on uudistunut. Tästä kiitos kuuluu venezuelalaiselle vieraallemme Jorgelle joka on, kaiken muun lomassa, graafinen suunnittelija. Mies on tehnyt minulle ja muille tämän talon asukkaille niin paljon palveluksia pitkin viikkoa, että kun hän kymmenettä kertaa pyysi nähdä blogini, myönnyin ja annoin hänelle osoitteen. "Tehdäänpäs tästä hieman kauniimpi" hän totesi siltä istumalta ja ryhtyi koodaamaan. Seuraavan kerran kun vilkaisin tietokoneen ruutua, oli blogini muuttunut vihreäksi.

Torstain venezuelalainen illallinen oli mahtava ja kaiken lisäksi täysin kasvissyöjälle soveltuva. Tässä pieni maistianen:

Kaikesta kuuluu kiittäminen kahta mainiota kokkiamme:

Daniela

Jorge, huomatkaa valkoinen kokinpaita

Eilisen lauantaipäivän vietimme Jorgen ja hänen costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa Toledossa, joka on Espanjan entinen pääkaupunki. Pieni linnoitus ei-kaukana-Madridista, jota ovat ammoisina aikoina asuttaneet niin kristityt, juutalaiset kuin arabitkin. Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen Rambon veitsi, jonka olisi saanut omakseen 200 eurolla. Tämä siis löytyi matkamuistoja myyvästä kaupasta. Olisimme tahtoneet ottaa Rambon veitsestä kuvan, mutta meiltä evättiin lupa.

Toledon vanha kaupunki on mäen päällä oleva tiiviisti rakennettu linnoitus, jota muurit yhä ympyröivät. Joko kaupungin kapeat kadut rakennettiin muinoin sokkeloiseksi viholliseneksyttämistarkoitukella tai sitten kartanpiirtäjä on pistellyt omiaan paikalliseen turistikarttaan, sillä vietimme suurimman osan ajastamme täysin eksyksissä. En tiedä kumpi oli virallinen aallonpohja: se että päädyimme parkkihalliin kun luulimme menevämme museoon vai se, että vietimme kaksi tuntia etsien terassia, jolla syödä voileipä ja päädyimme yhä uudestaan samoilla kaduille. Kun pyysimme jotakuta näyttämään meille sijaintimme kartasta, olimme täysin eri paikassa kuin tahdoimme.

Ne monumentit joihin sattumalta onnistuimme törmäämään, esimerkiksi maalari El Grecon kotimuseo, olivat poikkeuksetta suljettu remontin vuoksi. Lopulta olimme niin väsyneitä ja pyörällä päästämme, että tahdoimme vain ulos labyrintista. Vanhaan kaupunkiin menee piiitkät rullaportaat, jotka säästävät tulijan jyrkältä nousulta. Me neropatit missasimme tullessamme tietenkin myös nämä portaat, ja kun olimme lähdössä, ainoa toiveemme oli päästä kaupungista alas rullaportaita pitkin. Seurasimme kylttejä, jotka osoittivat portaiden sijainnin, mutta jokin meni taas vikaan. Vihdoin kysyimme poliisilta neuvoa ja hän - tätä en liioittele - vastasi meille matemaattisella yhtälöllä! Ensin hän halusi tietää, etsimmekö rullaportaiden ylä- vai alapäätä, ja sitten hän puhui. Minulta meni yksityiskohdat ohi, mutta vastaus kuuluui jotenkin näin: Sijaitsemme tällä hetkellä eräänlaisen suorakulmaisen kolmion kateetin kohdalla, ja päästäksenne rullaportaisiin, teidän täytyy löytää kolmion hypotenuusa, jonka saa selville, kun xxxx....

Meidän matikkapäämme ei riittänyt löytämään rullaportaita - sen kummemmin ylä- kuin alapäätäkään. Lähdin kuitenkin kotiin sitä tietoa viisaampana, että Gladiator-elokuvassa Russel Crowen tulkitsema päähenkilö on kotoisin Toledosta, ja hänen gladiator-nimensä on "Espanjalainen". Tämä oli itse asiassa jo toinen visiittini kyseiseen kaupunkiin. Viimeksi kaikki näkemäni ovet olivat yhtä suljettuja kuin nytkin, mutta silloin se johtui siitä, että oli joulun jälkeinen pyhäpäivä. Toledo säilynee mielessäni ikuisena mysteerinä.

Tässä kuvassa en vielä tiennyt, mitkä seikkailut meitä odottavatkaan:

Tässä taas tyytyväinen mies terassilla hiellä ja tuskalla ansaitun voileivän jälkeen:

Nyt lataamaan akkuja tulevaa työviikkoa varten.

Anniina

Suomen kansalle

2009-09-11T19:15:00.005+02:00

Blogini on herättänyt paljon keskustelua kämppisteni ja muiden talossa vierailevien keskuudessa. Erehdyin jollekin näyttämään linkkiä maailmalle.net -sivustolla, jonka kautta tänne pääsee, ja nyt he ovat siinä uskossa, että olen kotimaassani jonkinlainen superjulkkis. "Suomen kansa odottaa malttamattomana päivityksiäsi eikä meillä vieläkään ole nettiä!" he vitsailivat kun operaattorinvaihdos hieman viivästyi. No, tiedoksi Suomen kansalle: nyt on netti talossa, päivitykset saakoon jatkoa.

Olen vältellyt antamasta blogin osoitetta espanjalaisille, koska google translator on vaarallinen työkalu, ja pelkään, että monet asiat tulisivat espanjaksi käännettyinä väärinymmärretyksi. Minähän tarkastelen tätä kaikkea ympärilläni olevaa äärimmäisen ihastuneena, mutta jotkut sarkastiset sanankäänteet / kulttuurieroihin perustuvat yleistykset saattaisivat loukata jotakin. Asuinkavereiden mielestä minun pitäisi kirjoittaa blogia espanjaksi tai englanniksi. Ymmärrän kyllä heidän uteliaisuutensa - olenhan minä eräänlainen vakooja, joka raportoi kaikesta ulkomaailmalle, ja he haluavat tietää, mitä heistä puhutaan. Kaiken lisäski olen äärimmäisen surkea vakooja, koska kavalsin itse itseni.

Tämä viikko on ollut uuvuttava, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eilen kävimme rakentavan keskustelun pomoni Elenan kanssa. Hän sanoi, että otan asiat liian raskaasti ja muistutti, että olen täällä harjoittelussa ja siten oppimassa. Kysyä saa ja pitää, kaikki tekevät virheitä, ja me olemme kaikki samalla puolella. Tavallaan tiesin tuon kaiken, mutta oli helpottavaa kuulla ne jonkun toisen suusta. Olen joissakin asioissa pingottava (onko tuo sana?) perfektionisti ja otan itseni liian vakavasti. Haluan niin kovasti tehdä tämän työn hyvin, etten uskalla rentoutua. Osaksi viime aikoina potemani univaikeudet ovat johtuneet siitä, että stressaan myös unissani. Näen värikkäitä unia muun muassa vastuutehtävistä, joka minun täytyy hoitaa, ja kun herään keskellä yötä pyörii uni ja todellisuus yhtenä sekamelskana päässäni. Eilinen keskustelu oli kuitenkin vapauttava, ja pääsin sanomaan myös joitain asioita, jotka ovat omaa mieltäni painaneet ja jälkeen päin minulla oli jollain tapaa puhdistautunut olo. Ja uskomatonta kyllä, viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa täysin keskeytyksettä sen jälkeen kun muutin uuteen huoneeseeni.

Nukkumista helpottaa myös se, että olen voinut pitää parina yönä parvekkeen ovia kiinni. Ilma on vähitellen mutta varmasti viilenemässä - ensi viikoksi on luvattu enää 25º - mikä ehkä Suomesta käsin kuulostaa helteeltä, mutta merkitsee täällä syyskauteen siirtymistä. Univelkaa on kertynyt tällä viikolla niin paljon, että aion seuraavaksi ottaa tehosiestan ja miettiä vasta sitten viikonloppua. Hullua, että vasta klo 19.40 ehtii päiväunille, mutta työpäivä loppuu virallisesti vasta klo 18 ja tänäänkin, kuten useana muuna päivänä, meni ylitöiksi.

Ensi viikosta tulee erittäin mielenkiintoinen: ensiksi parhaisiin ystäviini lukeutuva Jenni tulee tiistaina viikon vierailulle Barcelonasta, keskiviikkona on syntymäpäiväni, torstaina Alvar Aalto -näyttelyn avajaiset, lauantaina Noche en Blanco -taiteidenyö ja lisäksi valmistelemme töissä 22.9. tiistaina järjestettävää CIMO-päivää, joka on eräänlainen infotilaisuus Suomessa opiskelusta/työskentelystä kiinnostuneille täkäläisille.

Olen töissä kokoamassa mediakansiota Design-projektista, johon siis keräämme paikallisia lehtijuttuja suomalaisesta muotoilusta ja arkkitehtuurista. On äärimmäisen mielenkiintoista lueskella kokoamiamme juttuja ja nähdä, miten kotoinen muuttuu eksotiikaksi. Espanjankielentaitoisille tuoreehko El Paísin juttu täällä. Löysin, tai siis Elena oli löytänyt, myös tämän blogin, joka tarkastelee helsinkiläistä elämänmenoa espanjalaisen silmin. Eräänlainen vastaprojekti siis omalleni...

...Ajatus katkesi juuri, kun huoneeseeni tuli yllätysvieraita. Täytyy sanoa, että vuokraisäntämme on aikamoinen tapaus. Tänä aamuna hän tuli asuntoomme klo 8 siistijän kera, ja kun menin aamupalalle keittiöön klo 9, he olivat molemmat siellä työntouhussa. Nyt on siis kyseessä espanjalainen eläkeläismies. Siistijä pyyhki pölyjä kaappien päältä, jonne ulottuakseen hänen täytyi käyttää apunaan rakennustikkaita ja nousta sitten pöytätasoille seisomaan. Vuokraisäntä osallistui mm. pitelemällä tikkaita paikoillaan. Yhteen nurkkaan siistijä ei rättinsä kanssa ulottunut, joten Santos - vuokraisäntä - tarjoutui itse pyyhkimään kyseisen nurkan. En kunnolla uskaltanut katsoa, kun pyylevähkö vanha herra kipusi tikkaat ylös pöydälle ja ryhtyi kurkottelemaan kaukaisimpia pölypalleroita, sen verran huteralta homma vaikutti. Mutta hänpä innostuikin sitten niin askareesta, ettei meinannut tulla alas ollenkaan. Siistijä seisoi vieressä ja anoi häntä tulemaan alas: "Tarkoitin vain sitä nurkkaa, minä hoidan kyllä loput. Mitä minä nyt teen kun sinä siivoat, istunko alas aamupalaa syömään?" hän ruikutti. Minä seurasin esitystä hämmennyksen ja huvituksen sekaisin tuntein aamiasmurojeni ääreltä.

Tästä viimeisestä on siis kulunut lähes 12 tuntia, mutta äsken huoneeni oveen koputettiin ja sisään astui, yllätys yllätys, Santos, tällä kertaa vieraan miehen kanssa, jonka hän esitteli huoltomieheksi. He käyvät nyt läpi taloa katsoakseen, mitä kaikkea täytyy korjata. Vietin juuri hetken kahdestaan vuokraisäntäni kanssa suljettujen ovien takana, kun hän halusi kokeilla, toimiiko huoneeni lukko. Eihän se kunnolla toiminut, ja hetken pelkäsin että jäisimme tänne pidemmäksi aikaa. Väliinpitämättömyydestä tätä vuokranantajaa ei ainakaan voi syyttää.

Nyt on tehosiestan aika. Hyvää viikonloppua!!

Anniina

Todistusaineistoa

2009-09-10T10:30:00.006+02:00

Minun pitäisi reipastua kameran kanssa, ja ryhtyä katselemaan tätä kaupunkia useammin linssin läpi. Kyllähän kunnon blogikin valokuvia tarvitsee. Tässä muutama otos lähipäiviltä.

Ensimmäinen kuva on otettu viime sunnuntaina. Jos joku epäilee, että liioittelin edellisessä entryssä siivousoperaatiomme massiivisuutta, tämä kuva puhukoon puolestaan:

Toisessa kuvassa myöhäisillan hetki olohuoneestamme. Kadulta lankeava keltainen valo on tunnelmallinen.

Pahoittelen kuvien karmeaa laatua. Perehdyn laadun parantamiseen paremmalla ajalla.

Tapahtunut viime päivinä

2009-09-08T22:00:00.001+02:00

Viimeiset päivät ovat kuluneet siivillä, kun on ympärillä niin paljon tekemistä ja uusia ihmisiä. En ole edes ehtinyt ajatella blogin päivittämistä, ja nyt mietityttää, mistä aloittaisin. Ensin minun täytyy varmaan omistaa hetki ihmisten hyväntahtoisuudelle. Kuka sanoi, ettei espanjalaisiin voi luottaa?

Eilen maanantaina koin kauhunhetkiä, kun ruokatunnilla huomasin, ettei Visa Electron –korttiani löydy mistään. Tarina sai alkunsa sunnuntaina, jonka kämppisten kanssa omistimme kokonaisuudessaan massiiviselle siivous- ja kaapintyhjennysoperaatiolle, jonka tuloksena minulla esimerkiksi on upouusi kashmir-villapaita, tekonahkarotsi, jossa laput vielä kiinni, paksu peitto talveksi ja espanjalaisen mystikon San Juan de la Cruzin romaani iltalukemiseksi. Kaikki kaappiemme kätköistä. Kasasimme myös monen monta jätesäkillistä täysin kelpoja vaatteita viereiseen luostariin vietäväksi ja uuvuttavan määrän muuta tavaraa, josta suurin osa päätyi roskikseen tai kierrätyslaatikkoon. Olen muuten saanut uuden lempinimen talossa, Capitan Planeta, eli Kapteeni Planeetta, joka viittaa kierrätyskiihkoiluuni.

Siivoukselle omistetun sunnuntaipäivän jälkeen totesimme ansainneemme palkkion vaivoistamme, joten lähdimme ulos syömään ja ottamaan muutaman cañan. Myöhäänhän siinä meni. Tiesin pankkikortin olleen mukanani sunnuntaina, sillä käytin sitä illalla rahan nostamiseen. Kun seuraavana päivänä huomasin kortin kadonneen, soitin kotona olevalle kämppikselle Kajsalle, joka tarkisti puolestani, ettei kortti lojunut huoneeni lattialla tai missään muuallakaan. Lähes kuka tahansa olisi tässä vaiheessa varmaan kuolettanut kortin, mutta se on viimeinen oljenkorteni täällä, sillä olin juuri siirtänyt kaikki jäljellä olevat varani kyseisen kortin takana olevalle tilille, joten päätin ottaa riskin ja kokeilla onneani ennen kuolettamista.

Lähdin töistä normaalia aikaisemmin ja suuntasin huoli puserossa lähellä kotia sijaitsevaan ravintolaan, jossa olimme edellisenä iltana olleet ennen nukkumaanmenoa. Minut otti vastaan kivikasvoinen saksalaistarjoilija, joka kävi läpi tyhjän löytötavaralaatikon ja kertoi parhaan mahdollisuuteni olevan edellisiltana vuorossa ollut tarjoilija José, joka ei tietenkään tänä kyseisenä päivänä työskennellyt. Saksalainen tarjoilija soitti Josélle, joka ei tietenkään ehtinyt puhua puhelimessa, mutta lupasi soittaa myöhemmin takaisin. Optimistisena ilmoitin, ettei minulla ole kiire ja että voisin odottaa, mutta odotus alkoi melko pian tuntua piinaavalta pätsikuumassa ravintolassa, jossa minun lisäkseni oli kolme miesasiakasta ja saksalainen, joka kasvonpiirteidensä ja suuren kokonsa puolesta oli kuin piirroshahmoversio Arnold Schwarzeneggeriä. Kaikki tuijottivat minua vuorotellen kuin ulkoavaruudesta tipahtanutta.

Vihdoin aloin huokailla ja katsella tarjoilijaa niin anovasti, että hän koetti soittaa Josélle uudestaan. Ei vastausta. Lohdutukseksi hän totesi minun olevan väsyneen näköinen ja ehdotti kahvikupposta. Otin sen kiitollisena vastaan. Juuri tuolloin puhelin soi, ja José soitti kertoakseen, että hänellä oli hallussaan pankkikorttini! En voinut uskoa hyvää onneani. Kiitollisena sovin tulevani hakemaan kortin seuraavana päivänä ja kysyin, paljonko olin velkaa kahvista. Talo tarjosi. Tänään töiden jälkeen menin tapaamaan Joseá, joka kaivoi vaaleanpunaisen, koirien piirroskuvilla koristellun Electron-korttini vyölaukustaan ja totesi, että eipä kestä. Kortti oli tippunut kukkarostani kun olimme tehneet lähtöä, ja tarjoilija oli myöhemmin poiminut sen talteen lattialta.

Jos toimistomme Elenaa on uskominen, olen ensimmäinen ihminen, joka on saanut kadonneen pankkikorttinsa takaisin Madridissa. Hyvä niin. Olen todella helpottunut, enkä todellakaan voi uskoa, miten selvisin tästä tilanteesta niin pienellä säikähdyksellä. Hyviä, rehellisiä ihmisiä kuten José ja kivikasvosaksalainen on siis olemassa. En tiedä, miten voisin osoittaa miehille kiitollisuuttani, kukkapuskasta ja suklaarasiasta he tuskin kauheasti ilahtuisivat. Voisin tehdä kulmaravintolasta kantapaikan.

Muita kuulumisia: Viime päivinä olen joutunut tutustumaan IKEAn huonekalujen syvimpään olemukseen, sillä lauantaina kaksi kanssa-asukkia teki retken tuohon halpis-mööpeleiden taivaaseen ja toivat mukanaan yli tonnilla kalusteita tyhjäksi jääneeseen asuntoomme. Minä taidan olla ainoa eurooppalainen, joka ei ole jalallaan astunut yhteenkään IKEAn liikkeeseen, enkä tahtonut tehdä poikkeusta nytkään. Tähän asti ainoa omistamani kyseisen kauppaketjun tuote on ollut juustohöylä. Nyt meillä on kuitenkin kaikilla kirjahyllyt, kirjoituspöydät ja vaatekaapit a la IKEA. Pojat vaan taisivat tehdä ostosreissullaan pienen arviointivirheen, sillä kasattuna huonekalut ovat poikkeuksetta niin isoja, että tuskin mahtuvat huoneisiin. Vielä kun sisustukseen lisätään 130 cm sängyt, meillä alkaa olla vakavia järjestelyongelmia.

Viikonloppuna lämmittelimme pöytien ja kirjahyllyjen kasaamisen parissa. Eilen illalla tartuimme haastavimpaan askareeseen, ja ryhdyimme kokoamaan vaatekaappeja. Ohjekirjassa on 29 eri kokoamisvaihetta, kun kuulemma yleensä niitä on kymmenkunta. Kokosimme ensimmäisen kaapin kahdestaan Kajsan kanssa, ja täytyy sanoa, että olen melko ylpeä aikaansaannoksestamme. Minusta tuli hetkessä IKEA-ekspertti, ja myöhemmin minun täytyi pelastaa toinen kämppis useammassa vaiheessa, kun hän oli jo ruuvaamassa vääriä paloja yhteen. ”Minä improvisoin”, hän totesi, kun katselin kauhulla hänen nurkkaan heitettyä ohjekirjaansa. Sano ekspertin sanoneen, KEAn kanssa ei improvisoida…

Olimme siis maanantai-iltana työntouhussa vasaroiden, ruuvimeisseleiden ja lukemattomien vaneripalojen kanssa kun jo valmiiksi runsasväkinen asuntomme alkoi yhtäkkiä täyttyä uusista ihmisistä. Venezuelalainen Jorge, joka ennen asui tässä samaisessa huoneistossa, saapui viikon visiitille costaricalaisen serkkutyttönsä kanssa. Jonkin aikaa täällä juoksenteli myös 1 v 4 kk ikäinen pikkupoika, joka onneksi oli vain naapurin muksu. Jorge oli raahannut kotimaastaan tuliaisiksi 7 pulloa rommia (on kuulemma halpaa sielläpäin), joiden vuoksi hänet oli kuulutettu ulos lentokoneesta uudestaan lähtöselvitykseen. Pulloista oli otettu vanupuikoilla näytteitä varmentaakseen, että ne todella sisälsivät sitä, mitä etiketti lupasi. ”Miksi kuljetat niin paljon rommia?” häneltä kysyttiin. ”Juodakseni ne” oli miehen looginen vastaus. Torstaina meille on kuulemma luvassa venezuelalainen illallinen ja kyytipojaksi coctaileja - sunnuntaina kaapeistamme löytyneille kahdelle tehosekoittimelle taitaa tulla käytttöä. Eilen istuskelimme keittiössä, ja laskimme, että meitä oli paikalla 2 ranskalaista, yksi ruotsalainen, yksi suomalainen, yksi baski, yksi meksikolainen, yksi venezuelalainen, yksi costaricalainen, ja yksi meksikolais-espanjalainen. Tämä talo on se todellinen Yhdistyneet Kansakunnat.

Illalla lähdimme yhdessä läheiselle plazalle ja tilasimme pizzoja kadulle. Täytyy sanoa, että kaikki on niin paljon mukavampaa, kun sen tekee yhdessä. Jopa IKEAn huonekalujen kasaaminen. Meillä on tällä hetkellä kasassa hyvä kotijoukkue, jonka (lähes) kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Yöllä heräsin klo 2 siihen, että jokin tuntui moukaroivan taloa. Sänky tärisi ja seinät myös. En koskaan saanut tietää mikä se oli, mutta vietin koko loppuyön puolihorroksessa. En ole vieläkään tottunut kadulta kantautuvaan meteliin, joka ei minään vuorokaudenaikana hiljene. Täytyy ostaa paremmat korvatulpat, sillä jatkuva univaje alkaa vähitellen vaikuttaa vireystilaan.

Töistä sen verran, että olen parhaillani lähettelemässä Noche en Blanco -taiteiden yön lehdistötiedotteita ja kutsuja ympäriinsä. Tänään hurautimme työkaverini kanssa taksilla toiselle puolen kaupunkia kulttuurikeskus Mataderoon mukanamme kaksi pahvilaatikollista painotuoreita kirjanmerkkejä, jossa taiteiden yön päämaja sijaitsee. Luulimme, että kyseessä on vitsi kun meidät Mataderossa, valtavassa kompleksissa joka jo nimensä mukaisesti on entinen teurastamo, ohjattiin keskelle rakennustyömaata, ja siellä päällekkäin kasattuihin työmaaparakeihin. Koputimme parakin ovea ja hetken päästä edessämme avautui pelkistetty konttori, jossa kuumana jauhava kulttuurityöntekijöiden koneisto istui vieri vieren tietokoneiden ääressä, luurit korvilla työstäen ensi viikon viikonloppuna tapahtuvaa suurta kulttuuritapahtumaa. Minulla tuli paikasta mieleen vedonlyöntitoimisto, mutta kuten työkaverini sanoi, paikka demonstroi hyvin kulttuurityöntekijän todellista toimenkuvaa.

Anniina

Kuulumisia kaakeloidusta huoneesta

2009-09-03T23:38:00.004+02:00

Henkilökohtaisen pankkikriisini päätösluku on kirjoittamatta. Läksin eilen aamuvarhain noutamaan paljonpuhuttua sertifikaattiani, joka todistaa, etten ole kirjoilla Espanjassa. Certificado de no residente siis paikallisella kielellä. Menin ulkomaalaisten poliisiasemalle, jonka ovella virkailija pyysi minua selvittämään asiani. Kerroin, että tulin noutamaan dokumenttiani, jolloin mies pyysi minua esittämään kuitin siitä, että olen maksanut vaadittavat 6 euroa 83 senttiä. Minä olin ollut siinä uskossa, että maksun voi suorittaa paikanpäällä käteisellä, mutta olin tietenkin väärässä, joten ei auttanut muu kuin lähteä metsästämään pankkia, jossa maksattaa laskuni.

Ensimmäisessä pankissa oli jonoa, ja kun tovin jonotettuani pääsin lähemmäs tiskiä, huomasin, että kassalla luki, että laskujen maksatus onnistui vain jokaisen kuun 10.–20. päivä klo 8.30–10. Kellonaika täsmäsi, mutta päivämäärä ei, joten ei auttanut muu kuin marssia seuraavaan pankkiin. Pankki nro 2:ssa en meinannut päästä edes ovesta sisään turvajärjestelyjen takia. Täällä ei ole harvinaista, että pankkiin sisään tultaessa täytyy mennä lasikoppiin, jonka toinen ovi sulkeutuu takana ennen kuin pääse sisään. Astuin koppiin, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta ovi ei ottanut sulkeutuakseen eikä näin ollen edessäni olevakaan avautunut. Hetken päästä perässäni asteli alle keski-ikäinen mies, joka tuli avuliaana kanssani koppiin selvittämään tilannetta. Meinasi olla vähän tukalat paikat, sillä tuoksusta päätellen mies oli nauttinut jotain vettä väkevämpää edellisenä iltana. Aikamme siinä saikattuamme tomera naisääni kuulutti kovaäänisen kautta, ettei kopissa saa olla kuin yksi henkilö kerrallaan. Kun vihdoin pääsin sisälle, olin jo henkisesti luovuttanut. Ja aivan oikein: tuossa pankissa ei voinut maksaa laskuja pelkällä ulkomaalaisen passilla. Minulla olisi pitänyt olla espanjalainen henkilötunnus.

Kolmas pankki toden sanoo, tällä kertaa se oli Santanderin konttori. Astelin tiskille erittäin nöyränä, sillä jo kaukaa huomasin ilmoituksen jossa luki sama teksti kuin pankki nro 1:ssä: laskun maksatus vain kuun 10–20 päivä. Jos ei onnetar, niin joku oli kuitenkin puolellani, sillä täällä minun annettiin ojentaa 6,83 euroani tiskin yli. Palasin lähtöruutuun leimatun laskun kanssa, ja vihdoin poliisilaitoksen ovetkin avautuivat. Käteen minulle jäi reissusta lappu, jossa todistetaan, etten virallisesti asu täällä. Kuten kämppikseni illalla kysyin lappua hänelle näyttäessäni: ”Tämänkö muka pitäisi auttaa sinua jotenkin?”

Tänä aamuna heräsin taas aikaisin valmistautuneena uuteen taistoon. Minulla jäi epäileväinen olo viime viikolla, kun kävin alustavasti avaamassa tilini BBVA:n konttorissa. Pankkivirkailija väitti tuolloin minun saavan sertifikaattini mukana NIE:n (El Número de Identificación de Extranjeros) eli ulkomaalaisen henkilötunnuksen, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, kun osoitin papereistakin anoneeni vain todistusta siitä, etten ole kirjoilla Espanjassa. Kotikonttorini on pieni, ja sama setä otti minut tänään iloisesti vastaan. Jännittyneenä ojensin hänelle paperini, ja hän ryhtyi heti tuumasta toimeen näpyttelemään uusia tietoja koneelle.

Hetken kaikki vaikutti sujuvan hyvin, kunnes hän tarkemmin paperia tutkittuaan julisti tomerasti, ettei kyseinen paperi käy laatuun, koska siitä puuttuu NIE. Selvitin taas kerran, etten ole henkilötunnusta anonutkaan, mutta hän väitti että viime viikolla esittämäni todistus oli henkilötunnushakemus. Pysyin lujana, jolloin hän ymmärsi esittää ratkaisevan kysymyksen: Mihin maahan maksan veroja? Vastasin, että Suomeen, jolloin virkailijan ilme kirkastui: ”Sittenhän tässä ei ole mitään ongelmaa. Otan kopion paperista ja tämä on sillä selvä.” Vihdoin minullekin siis valkeni, että certificado de no residenten tarkoitus on todistaa pankille, etten maksa veroja Espanjaan. Tätä yksi työkavereistani epäili jo viime viikolla, mutta kun kaikki on niin sekavaa, en tiennyt oliko asian laita näin. Lopuksi luottovirkailijani näytti minulle, miten libreta eli pankkikirja toimii pankkiautomaatilla asioidessani ja varmisti, että minulla on hänen käyntikorttinsa, jos tulee jotain kysyttävää. Astelin pankista ulos kevein askelin, pientä voitonriemua rinnassani tuntien. Yksi espanjalaisen byrokratian mysteereistä selvitetty.

Muutenkin sotkut ympärilläni tuntuvat vähitellen selviytyvän. Asuntomme alkaa muistuttaa pikkuhiljaa muistuttaa elinkelpoista massiivisen tyhjennys- ja siivousoperaation myötä. Olimme suunnitelleet pitävämme siivoustalkoot porukalla tulevana viikonloppuna, mutta työtä ei ehkä olekaan niin paljon tiedossa, sillä huomenna vuokraisännän palkkaama siivoaja tulee. Tai ehkä hän tulee vasta ylihuomenna. Tänään kun saavuin kotiin, uuteen huoneeseeni, jossa on muuten parveke, oli ilmestynyt uusi 130 cm leveä sänky. Viikonloppuna teemme visiitin Ikeaan vuokraisännän kanssa, ja ostamme kaikkea tarpeellista, esimerkiksi kirjoituspöytiä ja kaappeja. Näin on ainakin sovittu. Paljon voi tapahtua ennen viikonloppua. Uusi joukkueemmekin alkaa olla kasassa, ja miehitys on asunnossamme varsin kansainvälinen: Suomi, Ruotsi, Espanja, Ranska, Meksiko ja Baskimaa edustettuina, jeah!

Töissä pitää kiirettä: olen viime päivinä saanut tehtäviä, jotka vaativat täyden keskittymisen. Pieniä onnistumisenelämyksiä olen myös kokenut. Sain esimerkiksi järjestettyä majoituksen 30 ihmisen teatteriporukalle, jotka tulevat marraskuussa 2 viikoksi Madridiin Suomalaisen muotoilukuukauden tiimoilta. Luvassa on taatusti jotain ainutkertaista a la teatteriryhmä Quo Vadis: porukka pystyttää jurtan Madridin kulttuurikeskukseen Mataderoon, ja nuorin esiintyjä on vasta 2-vuotias.

Eilen kävimme työkavereiden kanssa Cien Montaditos –baarissa, jossa saa keskiviikkoisin juomat ja ruoat (100 erilaista täytettyä leipää) eurolla. Tilaus täytetään rasti ruutuun –menetelmällä ja vastineeksi saa luurin. Luuri alkaa piippaamaan, värisemään ja vilkkumaan, kun ruoat ovat valmiit. Hich tech, sanoisin minä. Baari on kovasti työkavereideni suosiossa, ja syykin selviää paikan motosta: ”Come como un rey… y paga como un becario.” Eli syö kuin kuningas ja maksa kuin harjoittelija, hahhah.

Tämä on ollut pitkä päivä ja väsy painaa. Tätä ei saa kertoa kämppiksille, mutta kaadoin äsken vahingossa tiskikoneeseen pyykinpesupulveria. Onneksi joku pieni ääni takaraivossani hälytti ennen kuin löin luukun kiinni, ja tarkistin paketin uudestaan. Paidan kuvahan siitä kyljestä löytyi. Pulveria oli aika paljon, enkä saanut sitä käsilläni kaavittua ulos, joten täytyi ottaa imuri avuksi. Taitaa olla parasta mennä nukkumaan ennen kuin olen enemmän vaaraksi ympäristölleni.

Anniina

Ps. Otsikkoon viitaten, tämän päivityksen mahdollistaa naapurilta varastettu netti, johon minulla on näköjään yhteys vain vessasta.

Pahan onnen vesimeloni (ja vähän painavaa sanaa kierrätyksestä)

2009-09-03T10:53:00.000+02:00

Jatketaan ruokalinjalla: tässä eräs kaunis päivä, kotiin töistä tullessani, alaovella vastaan puhisi vihainen kämppis. Joku oli jättänyt mädäntyneen vesimelonin keittiön lattialle, josta se oli levinnyt ympäriinsä sotkien paikat tahmealla nesteellä. Tunsin sisälläni pistoksen, mutta tyydyin vain mutisemaan jotain siitä, kuinka kaoottinen asuntomme on tällä hetkellä kun ihmiset tekevät muuttoa.

Kun kanssa-asukki tuli jonkun ajan päästä takaisin kotiin, minun oli pakko tunnustaa: Syyllinen melonionnettomuuteen olin minä. Tai siis, osasyyllinen. Joku muu oli jättänyt mädäntyvän vesimelonin jääkaappiin, josta se oli valunut alahyllylle ruokien päälle. Nostin sen aamulla pois ja laitoin muovipussiin, vakaana aikomuksenani viedä se ulos roskikseen, mutta tietenkin se unohtui. Jordan näytti käsillään haluavansa kuristaa minut, mutta hillitsi kuitenkin itsensä.

Jääkaapistamme - tai siis niistä kahdesta - löytyy muutenkin epäilyttäviä asioita jotka kai joskus olivat ruokaa. Samoin vessasta, jonka jaoin virallisesti viime viikonloppuna pois muuttaneen Alvariton kanssa, löytyy ties mitä. En aio mennä yksityiskohtiin. Sotkua ja vuosien mittaan kertynyttä romua on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi siivoamisen. Ison kimppakämpän ongelma on se, että hylkytavaraa kertyy ilman että kukaan tietää sen olevan hylättyä. Eilen vedin muovipussin käteen ja tyhjensin kaiken, mitä vessasta irtosi. Roskaa syntyi noin 3 muovipussillista, mukana mm. 3 lähes täyttä partavesipulloa, kuumemittari, kahmalokaupalla särkylääkkeitä, etc., etc. Saman tein jääkaapille. Tuntui kauhealta heittää niin paljon tavaraa roskiin, mutta joskus se on pakko tehdä. Raahasin säkit ulos talomme eteen johon roskapönttö tuodaan aina iltaisin - Espanjassa on sakkojen uhalla kielletty roskien ulosvieminen päiväsaikaan - ja jätin ne ylitsepursuilevan säiliön viereen. Tämän jälkeen luikin takaisin sisään kuin luimisteleva koira.

Tästä päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni, joka on kierrätys. Tässä maassa jätettä tuotetan paljon, eikä sitä piiloteta yhtä hyvin kuin Suomessa. Minä en tahtoisi kantaa korttani tähän jätekekoon. Espanjassa laki velvoittaa kierrättämään: sekajätesäiliön väärinkäytöstä voi rapsahtaa 700 euron sakot, mutta harva ottaa tätä uhkavaatimusta tosissaan. Minua hämmästyttää se, miten välinpitämättömästi kierrätykseen suhtaudutaan, vaikka kierrätyspisteitäkin löytyy 200 m välein (tähänkin laki ilmeisesti velvoittaa). Täällä päin kerätään hyötyjätettä värikoodeittain niin, että paperi ja kartonki menevät siniseen säiliöön, lasi vihreään ja keltaiseen säiliöön kerätään muovi, pienmetalli seka mehu- ja maitopurkit. Varsinkin muovi- ja tölkkiroskaa kertyy aimo kasa kun panttijärjestelmää ei tunneta.

Olen nyt ottanut harteilleni, sekä kotona että työpaikalla, kierrätyksen ilosanoman levittämisen. Kaikki ovat lähes poikkeuksetta suhtautuneet ideaan positiivisesti, mutta käytännön toteutus vielä hieman ontuu. Toisaalta totuin jo Granadan aikoina noukkimaan esineitä roskiksesta ja sijoittelemaan niitä oikeisiin säiliöihin kun osaa asuintovereista ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko kierrätysoperaatio. Ehkä me kaikki opimme vähitellen. Itseäni kiinnostaa, miten muovi ja tölkit voidaan kierrättää samaan paikkaan. Osaisiko joku viisaampi valistaa?

Viime tiistaina oli muuten naapurustossamme Recogida - kerran kuussa järjestettävä huonekalukeräys, jolloin ihmiset saavat kantaa kadulle kaiken ylimääräisen tavaran. Hyvä idea varsinkin näin köyhän opiskelija/työharjoittelijan silmin. Hyvännäköistä tavaraa näytti olevan niin paljon, että pari korttelia kiertämällä sisustaisi varmaan yksiön.

Anniina

Ps. Blogissa tulee nyt olemaan vähän hiljaisempaa, kun nettiyhteys kotona on poikki. Palaan useammin asiaan, kunhan saamme operaattorin vaihdettua.

100 oliivia

2009-08-31T07:52:00.004+02:00

Söin eilen noin sata oliivia. Ehkä liioittelen hieman, mutta paljon niitä upposi. Oli sunnuntai, ja tahdoin tehdä niinkuin aidot madridilaiset tekevät sunnuntaisin: mennä La Latinaan olusille. Ensin kävin kuitenkin katsomassa vähän taidetta Caixa Forumissa, joka on pankin sponsoroima taidetalo. Arkkitehtoninen ihme, jonka yksi seinä on pystysuora puutarha. Halusin alun perin mennä Reina Sofiaan, mutta se sulki jo oviaan juuri kun ennätin perille kello puoli kolme.

Taiteen jälkeen kämppis-Julian suostui oppaakseni La Latinan terasseille. Matkamme vei läpi Cava Baja -nimisen kadun, joka on kuulemma Madridin ravintolakatu. Ja todentotta, paikat näyttivät herkullisilta. En tiedä täytyykö taas syy kaataa elokuun niskaan, mutta latinalainen kortteli oli aika hiljainen. Monia terasseja ei oltu pystytetty, ja ihmisiäkin oli vähemmän kuin normaalisti. Tämä siis oppaani mukaan.

Myöhemmin minulla oli treffit ystäväni Alberton kanssa, jota en ole nähnyt yli vuoteen. Jatkoimme terassilinjalla, tällä kertaa Lavapiésin alueella, joka on vanha juutalaiskortteli, nykyään Madridin kansainvälisin kaupunginosa. Ilmassa leijaileva intialaisen ruuan tuoksu on huumaava. Summa summarum, terasseilla istumisen lomassa tuli napsittua varmaan sata oliivia ja ylitettyä inhimillinen suolakiintiö, minkä tunnen nyt silmäluomissani. On aamu, töiden alkuun vielä vajaat kaksi tuntia, mutta olen ollut hereillä jo pitkän tovin. Tapaan tänään Instituutin johtajan ensimmäistä kertaa, lieneekö se syynä unettomuuteen. Jännitystä ilmassa?

Hyvää alkanutta viikkoa,
Anniina

Taidepläjäys

2009-08-29T12:45:00.003+02:00

Eilen kävin katsomassa ukrainalaisen valokuvaajan Sergey Bratkovin näyttelyn Madridin vanhimmassa vesitornissa. Näyttely kulkee nimellä Glory Days, mikä on ironinen viittaus itsenäisen Ukrainan ensiaskeleisiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuvat olivat vaikuttavia; ironisia, hauskoja, kauhistuttavia, surullisia. Pysäyttävin oli kolmen kuvan sarja puolilähikuvia hymyilevistä pikkupojista, jotka eivät olleet fokuksessa. Kuvat olivat ensinäkemältä hellyyttäviä, kunnes näin sarjan nimen: Liimanhaistelijat. Ja todellakin, pitkä valotusaika sai aikaan vaikutelman, siitä että pojat eivät olisi kokonaan tässä maailmassa. Nimen myötä heidän hymynsä ja kasvojen autuas ilme sai irvokkaan merkityksen. Onko maailmassa mitään surullisempaa kuin liimanhaistelija?

Lähes yhtä vaikuttava kuin näyttely - ellei jopa vaikuttavampi - oli itse rakennus. Vanha punatiilitorni, sisältä avara, teräsportaat 4 kerrokseen ja katossa valtava kupera teräslevy, kuin väärinpäin käännetty kupoli. Kysyin näyttelijän valvojalta rakennuksesta, ja hän kertoi sen olleen Madridin ensimmäinen vesitorni. Tuon teräskupolin yläpuolella säilöttiin aikanaan tonneittain vettä. Alueella oli vieläkin jotain Madridin kaupungin kriittisiä tiloja, koska saapuessani minun piti ensin selvittää kopissa istuville vartijoille haluavani nähdä näyttelyn. "Minkä näyttelyn?" he tiukkasivat. Vasta kun osasin sanoa "valokuvanäyttelyn", he ohjasivat minut yhdestä ovesta sisään. Tässä erillisessä rakennuksessa minun piti näyttää henkkarit. Minulla sattui olemaan passi mukana, joten he tallensivat passinumeroni tietojärjestelmäänsä ja antoivat numeroidun tarran rintaan. Sen jälkeen piti vielä kulkea metallinpaljastimen läpi ja laittaa laukut läpivalaisuun. Turvatoimet liittyvät kuulemma siihen, että vesitornille, eli näyttelytilaan, mentäessä on liikuttava alueella, johon tavallisilla tallaajilla ei normaalisti ole pääsyä. Fair enough.

Kohta lähdemme Lucian kanssa katsastamaan toisen valokuvanäyttelyn. Annie Leibovitzin kuvia vuosilta 1990-2005 on esillä tuossa ihan lähellä sijaitsevassa taidekeskuksessa. Huimaa nähdä niin legendaarisia kuvia luonnossa (museonörtti taas vauhdissa?), vaikka ne kaikista tunnetuimmat taidettiin ottaa ennen vuotta 1990.

Töissä olen kuluneen viikon työskennellyt Noche en Blanco -taiteidenyön ja Mes del Diseño -tapahtuman parissa. Marraskuu on suomalaisen muotoilun kuukausi Madridissa, ja Instituutti on keskeisenä osapuolena mukana järjestelyissä kun tänne saapuu kymmenkunta näyttelyä Suomesta. Luvassa on muun muassa Alvar Aaltoa, Marimekkoa ja Design Helsinkiä.

Viime päivinä olen miettinyt, millon mahdankaan seuraavan kerran tarvita sukkia. Lämpömittari pysyttelee edelleen uskollisesti 30:n yläpuolella vielä auringon laskeuduttuakin. Toinen asia, mitä eilen kotimatkalla mietin, on se, miten vähän Madrid vastaa mielikuvaani perinteisestä suurkaupungista. Kooltaan tämä on iso, tottakai, ja tarjontaa on joka suuntaan niin paljon etten sitä vielä edes hahmota, mutta ihmisten tapa olla ja elää - niiltä osin kun minä olen nähnyt - on kuin missä tahansa pikkukaupungissa. Ihmiset tervehtivät toisiaan rappukäytävässä ja joskus myös kadulla - vaikkeivat tuntisikaan. Autot eivät tyyttää tai kaasuttele, eivät edes silloin kun kävelee vanhoilla vihreillä suojatien yli ja heillä olisi jo oikeus mennä. Ihmiset vaikuttavat kiireettömiltä. En tiedä johtuuko se siitä, että nyt on vielä elokuu, eli lomakuukausi, ja kukaan ei jaksa juosta kun jo kävellessäkin tulee hiki. Kohta se nähdään, vaihtaako tämä kaupunki vaihdetta suuremmalle kun päästään syyskuun puolelle.

Terveisin,
Anniina

Kuinka avata pankkitili Espanjassa

2009-08-26T22:10:00.002+02:00

Seuraa kullanarvoista tietoa niille, jotka haluavat avata pankkitilin espanjalaisessa pankissa Madridissa. Kuten ennustin eilen, se ei ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella.

Aloitin aamuni aikaisin tänään: heräsin tuntia ennen kuin pankit avaavat ovensa ja join rauhassa kahvit, valmistauduin koitokseen. Klo 8:30 (tai vähän sen jälkeen) suuntasin kadulle, ja menin sisälle ensimmäiseen vastaantulevaan pankkiin. Vinkki nro 1: tili kannattaa avata pankissa, joka on lähellä asuntoa/työpaikkaa/koulua, koska henkilökohtaisia käyntejä luultavasti kertyy huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Kyseisessä Caja Madridin konttorissa oli vain yksi kyllästyneen näköinen virkailija, jolla oli jo muutama asiakas jonossa, joten hiippailin ulos vähin äänin ja etsin seuraavan. Nainen ei näyttänyt yhteistyöhaluiselta.

Seuraava pankki sattui myös olemaan Caja Madrid, joka on pääkaupungin suurimpia pankkeja. Sielläkin virkailija oli hieman kyllästyneen oloinen, mutta selvitti minulle kuitenkin ystävällisesti, että avatakseni pankkitilin tarvitsisin henkilötodistuksen (tässä tapauksessa Suomen passi) lisäksi toisen dokumentin. Menneisyydessä pankkitilejä kuulemma myönnettiin liian löyhin perustein, ja siitä koitui ongelmia kun tilinomistajat katosivat. Tarvitsisin espanjalaisen henkilökortin tai erään mystisen paperin, jonka nimi on certificado de no residente, kirjaimellisesti ei-asukkaan todistuksen. Menin vielä toiseen pankkiin, BBVA:han, kysymään samaa, ja myös siellä he vahvistivat, että pankkitilin avaamiseen ulkomaalainen tarvitsee tämän todistuksen. Mies

Työmatkani vie ohi poliisitoimiston, jossa lukee henkilötodistukset/passit (DNI/pasaporte), joten suuntasin sinne. Pyörin hetken eksyneenä kun kaikilla muilla näytti olevan vuoronumero millä heidät kutsuttiin tiskille. En löytänyt vuoronumeropömpeliä mistään enkä tiennyt sen nimeä espanjaksi, joten olin hieman eksyssissä. Vaihtovuoteni aikana Granadassa asioin hyvin vähän viranomaisten kanssa, osaksi sen vuoksi, että se tuntui olevan hyvin vaikeaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta siellä totuin odottamaan pahinta kaikilta virkansa puolesta toimivilta. Ihmiset olivat lähes poikkeuksetta niin kyllästyneen oloisia, että tuntui kuin kukaan ei olisi töissä muista syistä kuin leimatakseen kellokorttinsa. No, tämä on tietenkin vähän liioittelua, enkä tahdo pelästyttää ketään Granadaan suuntaavaa - palasinhan minäkin Espanjaan kokemukseni jälkeen joten pääosin se oli positiivinen.

Asiaan: siinä siis eksyssissä pyöriessäni ystävällinen señor tuli kysymään, onko minulla vuoronumeroa. Sanoin ettei, joten hän selvitti minulle, että kyseisessä toimistossa otetaan vastaan vain ajanvarauksella. Lisäksi hän selvitti, että kyseinen komissaario oli tarkoitettu vain espanjalaisille, ja että minun tuli mennä toiselle puolelle kaupunkia anomaan certificadoani. Kahden virkailijan voimin minulle kirjoitettiin tarkat ohjeet siitä, millä metrolla pääsisin määränpäähäni, mistä uloskäynnistä minun tulisi kävellä ja missä sijaitsisi tämä Madridin ulkomaalaistoimisto, joten kopioin ohjeet nyt tähän:

Oficina de extranjero de Madrid
Calle General Pardiñas 90
Metropysäkki Diego de León (linjat 4, 5, 6)
uloskäynti: Juan Bravo

Tieni oli totisesti hyvin viitoitettu, sillä kun taas hetkeksi pysähdyin empimään oikeaa osoitetta, kadunlakaisija oli heti takanani viittilöimässä oikeaa rakennusta. Perillä minut ohjattiin luukulle nro 1, jossa minun täytyi täyttää 2 kaavaketta, esittää passini ja jättää siitä kopio. Sain tietää, että certificadon saaminen kestää 10 päivää, josta hieman hätäännyin: tarvitsihan pankkitilin heti. Virkailija kertoi, että jotkut pankit suostuvat myöntämään tilin pelkkää kuittia vastaan, mutta tämä riippuu pankista . tai oikeastaan se kuulemma riippuu virkailijasta. Hieman hämäävää oli se, että minun piti jo tässä vaiheessa kertoa, mihin pankiin aioin tilini avata. Valitsin summassa BBVA:n, mikä ikuistettiin anomukseeni paksulla punaisella tussilla. Myöhemmin sain huomata, että valitsin ihan hyvin, sillä BBVA on Espanjan suurimpia pankkeja. Vinkki nro 2: jos haluat nostaa rahaa espanjalaisella pankkikortillasi valitse pankki, jolla on konttoreita ympäri Espanjaa. Jokaisella pankilla on omat automaattinsa ja muiden pankkien kortilla tehdyistä nostoista peritään palkkio eli comisión.

Sain siis ulkomaalaistoimistosta kuittini, ja maksukuitin (reilut 6 euroa), joiden kanssa minun tulee palata virallisesti 10 päivän kuluttua, mutta virailija livautti, ikään kuin salaisuutena, että tositteeni olisi kuulemma valmis jo viikon päästä. Tässä maassa moni asia riippuu siitä, kenen kanssa on tekemisissä. Monesti tuntuu, että asiat järjestyvät joko helposti tai eivät ollenkaan, riippuen siitä sattuuko vastapuolta huvittamaan. Toinen karkea yleistys, mutta eikö ole ihan loogistakin, että samanlaista sosiaalista velvollisuudentunnetta kuin Suomessa ei Espanjan kokoisessa maassa ole.

Hyppäsin papereideni kanssa uudestaan metroon ja suuntasin takaisin Alonso Martinezille, lähelle työpaikkaani. Menin sisään samaan BBVA:n konttoriin kuin aikaisemmin, ja kohta istuinkin jo pankkivirkailijan kanssa avaamassa ensimmäistä espanjalaista tiliä. En aio käydä läpi kaikkia hengästyttäviä yksityikohtia, mutta usean allekirjoituksen, muutaman väärinkopioidun nimen ja Raamattua paksumman sopimusnivaskan jälkeen paksu miesvirkailija kätteli minut ja toivotti tervetulleeksi BBVA:n asiakkaaksi. Olin vähällä tilata pankkikortin, mutta sain kuin sainkin perinteisen libretan eli pankkikirjan. Konttorin nostoautomaatti oli epäkunnossa, joten virkailija ei päässyt näyttämään minulle miten se toimii. Täytynee palata toinen päivä, jolloin hän antaa minulle myös tunnusluvun. Muutenkin minun täytyy palata viimeistään silloin kun saan paljon puhutun certificadoni. Jotain epäkohtia tähän tilinavaamiseeni vielä liityy - olen skeptinen pankkien suhteen - mutta perehdyn niihin myöhemmin. Nyt olen vain tyytyväinen, että sain vuokrasopimukseni tehtyä kiitos tilinumeron. Vuokranantajamme lähti hetki sitten. Mielenkiintoinen tapaaminen, josta voisi myös kirjoittaa toisen moisen tarinan, mutta se saa jäädä toiseen päivään. Sanotaanko vaan, että sopimuksemme on hyvin virallinen.

Nyt: hyvää yötä,
Anniina

Ps. Kämppikseni käänsi tänään blogini espanjaksi Googlen käännöspalvelun avulla. Minä kun luulin olevani turvassa kielimuurin takana.

Vagabunda

2009-08-25T19:57:00.007+02:00

Kotimatkani kesti tänään vähän normaalia pidempään, tarkemmin sanottuna lähes 2 tuntia. Kävelin tahallaan väärään suuntaan töistä, että kaupunkikuvani avartuisi. En eksynyt kertaakaan, vaikka tein aikamoisen kierroksen eikä karttakaan ollut mukana. Madridin keskustassa on sitäpaitsi suhteellisen turvallista eksyä, sillä metrolla pääsee aina lähtöruutuun. Oli mukava vain käveleskellä ja katsella ympärilleen, ilman kiirettä mihinkään: tällaisessa kaupungissa minä siis asun. Haluaisin opetella uudestaan katsomaan asioita ensimmäistä kertaa, ihmettelemään ja esittämään kysymyksiä. Lapset sen osaavat, aikuisilla tuntuu monesti olevan tarve pitää nenä suoraan menosuuntaan ja olla vaikuttumasta ympäristöstä. Ainakaan minä en useinkaan uskalla tai kehtaa näyttää, etten hallitse kaikkea, mitä ympärilläni tapahtuu.

Tämä päivä on ollut muuten paljon parempi kuin eilinen maanantai. Eilen töissä minusta tuntui siltä kuin taannoin ensimmäisellä autokoulun ajotunnilla, kun puolen tunnin parkkipaikalla pyörimisen jälkeen ("tuossa on jarru, kaasu ja tämä on kytkin") minut ohjattiin suoraan kaupungin keskustaan, pahimpaan kello neljän ruuhkaan. Soittelin siis eilen käskystä painotaloihin ja lähetin tarjouspyyntöjä 30 hengen teatteriryhmän majoittamisesta ilman selkeää ideaa siitä, mitä olin tekemässä. Illalla olin niin väsynyt, että töistä tullessani kaaduin suoraan sänkyyn ja nukahdin, vaikka viereisessä huoneessa telkkari ja 4 ihmistä melusivat kilpaa. Herättyäni kello olikin niin paljon, että ehdin vain hieman keräillä likaisia astioita pois olohuoneesta ennen kuin ovisummeri aloitti taas pirinänsä ja asunnonkatselijat alkoivat virrata sisään päättymättömänä letkana. Niitä tuli välillä sisään niin monta yhtä aikaa, ettemme tienneet, kenelle puhua. Illalla kun katsoimme niin kutsuttua casting-vihkoamme, johon kaikki halukkaat olivat jättäneet yhteystietonsa, emme enää muistaneet kasvoja kaikkien nimien takana. Olemme kuitenkin luottaneet intuitioon tässä asiassa: hyvät tyypit tunnistaa lähes siitä hetkestä kun he astuvat ovesta sisään ja olemme olleet hyvien tyyppien suhteen ihmeellisen yksimielisiä.

Eilen noin klo 22 suljimme ovet lopullisesti ja teimme valinnan. Uudet kämppäkaverimme ovat (drum roll, please): ruotsalaistyttö Kajsa ja baskipoika Unai. Kolmanneksi olisimme halunneet erään sympaattisen saksalaisen pojan joka kävi eilen, mutta juuri saamamme tiedon mukaan hän on jo vastaanottanut toisen asunnon. Julian jätti casting-vihkomme töihin, joten korvaavan kämppiksen valinta tapahtuu vasta huomenna. Vähän harmi, koska olimme kiikun kaakun saksalaisen ja erään nuoren Extremadurasta kotoisin olevan espanjalaispojan välillä, ja nyt emme voi soittaa espanjalaiselle kun hänenkin puhelinnumeronsa on Julianin työpaikalla.

Julian ja Lucia, jotka siis jäävät minun lisäkseni asuntoon, hyväksyivät ilman vastalauseita minun ehdokkaani ruotsalaistytön, vaikka kumpikaan ei edes tavannut häntä. Naapureillamme taitaa olla aika hyvä maine. Unai puolestaan hurmasi koko huushollin olemuksellaan. Hän on Repsolilla työskentelevä kemisti, hyvätapainen, hauska ja kaiken lisäksi hyvännäköinen. Lucia, joka tosin ei tavannut tätäkään henkilöä, suunnitteli jo kertomamme perusteella niitä reaktioita, jota tämä kemisti hänessä saisi aikaan, haha. Noh, jäitä hattuun: mies on varattu.

Lucia on muutenkin ollut aika passiivinen tämän kämppisasian tiimoilta. Hän oli viikonlopun pois ja nukkui eilen meidän kenenkään tietämättä koko iltapäivän huoneessaan, kunnes asunto muuttui taas julkiseksi näyttelytilaksi. Hän oli kuulemani mukaan istunut juuri vessassa, kun Jordan oli avannut oven esitelläkseeen kylpyhuoneen jollekin pojalle. Joskus wc:n ovi kannattaa lukita...

Illalla meitä odotti vielä yksi farssi, kun Jordan soitti juuri lomiltaan palailevalle vuokraisännällemme Santosille kertoakseen, että asunnossa vaihtuu miehitys ja pyytääkseen, että hän ostaa huoneisiin uudet huonekalut, sillä vanhat asukkaat aikovat viedä mukanaan kaiken oman. Yleensä Espanjassa asunnot vuokrataan kalustettuna, mutta nyt kun katson mitä kaikkea Noemi ja Alvarito täältä kantavat pois, minulle on pikkuhiljaa valjennut, että tämä asunto on poikkeus sääntöön. En tiedä jääkö meille edes astioita.

Santosin vastaus Jordanin puheluun oli täystyrmäys: hän ilmoitti nostavansa vuokraa 10:llä eurolla kaikilta uusilta vuokralaisilta, lupasi korkeintaan ostaa tyhjentyviin huoneisiin uudet kapeat (90cm) sängyt ja uhkasi, että meidän täytyy korvata rikkoutunut lämminvesivaraaja, josta esimerkiksi minulla ei ollut mitään aavistustakaan.

Istuimme hetken tyrmistyneinä sohvalla: miten kerromme uusille vuokralaisille, että heidän vuokransa ei olekaan sitä mitä luvattiin ja että heillä ei välttämättä ole edes sänkyä uudessa asunnossaan? Mietimme 5 minuuttia, ja Julian soitti isännälle uudestaan. Välillä en ymmärrä ollenkaan, millä logiikalla täällä pelataan, sillä Julian lopetti puhelun erittäin tyytyväisenä: Santos ei ainoastaan perunut vuokrankorotusta vaan myös ehdotti itse, että hän ostaisi metallirunkoiset parisängyt huoneisiin.

Huomenillalla Santos tulee tekemään vuokrasopimukset uusille tulokkaille, myös minulle. Se tarkoittaa sitä, että minun täytyy herätä aikaisin ennen töihinmenoa ja lähteä etsimään pankkia, johon avata tili. Vuokranmaksu ei näköjään hoidukaan Madridissa kädestä käteen riihikuivalla, kuten syvässä etelässä Granadassa. Täällä tehdään oikea vuokrasopimus, johon laitetaan espanjalaisen pankkitilin numero, jonka avulla herra vuokranantaja itse nostaa tarvittavan summan tililtämme aina kuun alussa. Se, että jollain ulkopuolisella on suora käyttöoikeus tiliini pelkän tilinumeron perusteella kuulostaa mielestäni ennen kuulumattomalta, mutta on täällä kuulemma ihan normaali käytäntö, jota kutsutaan nimellä pago domiciliado. Täällä on myös vieläkin yleistä, että pankkiasioita hoidetaan pankkikortin sijasta pankkikirjalla, joka taas on nimeltään libreta. Tämä kirjanen tungetaan pankkiautomaattiin esimerkiksi nostoja tehtäessä, ja kone lyö siihen pankkitapahtuman tiedot. Vaikuttaa suomalaisen silmin kivikautiselta, mutta kuten sanottu, monesti täällä täytyy vaan kohauttaa hartioitaan, sillä kaikkea ei voi ymmärtää.

Pankit ovat täällä auki vain klo 8.30-14.30, joten en ole tähän mennessä saanut töiden takia aikaiseksi mennä ottamaan asioista selvää. Saa nähdä miten minun huomenna käy, sillä olen edelleen siinä uskossa, että ennen pankkitilin avaamista Espanjassa ulkomaalaisen täytyy ilmoittautua kaupungin asukkaaksi poliisilaitoksella. Tätäkään en ole tietenkään vielä tehnyt, enkä huomennakaan sitä ehdi siinä 1,5h mitä minulla on peliaikaa ennen töiden alkua. Luvassa on siis uusi jännittävä luku kertomukseen.

Anniina

Alla vielä tämänhetkinen näkymä parvekkeeltamme. Heti alapuolella on yksi lukuisista alueella sijaitsevista teattereista. Tämän vaikuttaisi olevan erikoistunut flamencoon, ja väkeä näyttää riittävän joka iltaisiin esityksiin.

Iltapala

2009-08-23T23:25:00.002+02:00

Hahhah, valtakunnallisella tv-kanavalla näytetään parhaaseen katseluaikaan aurinkorantoja eri puolilta Espanjaa. Ainoastaan yläosattomat auringonpalvojat pääsevät haastateltavaksi, ja zoomia ei säästellä ruumiinosia kuvattaessa. Eräskin pariskunta esittelee ylpeinä tatuointejaan: miehellä lukee "I´m the best" hauiksessa ja naisella on stringibikinin alaosan yläpuolelle sijoittuva tribaalikuvio. Myöhemmin kamera piipahtaa nudistirannalla, josta se siirtyy jonnekin etelään (Kanarialle?), missä öljytyt kääpiömiesstripparit (kyllä, luitte oikeen, kääpiömiesstripparit) esiintyvät villiintyneelle naislaumalle. Televisio on täällä harvoin auki - ymmärrettävistä syistä.

Sunnuntaista ja kaiken turhuudesta

2009-08-23T16:06:00.000+02:00

On jälleen liian kuuma. Vettä ei voi juoda kylliksi ja deodorantti pettää jatkuvasti. Kaikki kämppikset ovat saman katon alla miinus espanjalainen Lucia, joka huitelee aika usein teillä tietämättömillä. Kukaan ei tee mitään, ihan kuin aika olisi pysähtynyt. Odotamme taas asunnonkatselijoita, joita olisi pitänyt alkaa jo virtaamaan, onneksi mun ei tarvitse etsiä asuntoa tässä helteessä.

Jos olisin turistina Madridissa, olisin tänä aamuna suunnannut Rastroon, joka on sunnuntaisin järjestettävä korttelien kokoinen katukirpputori Lavapiésin kaupunginosassa. Rastro on suomeksi 'jälki' ja nimi juontaa juurensa paikalla ennen sijainneista teurastamoista, joista veri valui mäkisten katujen yläpäästä alas. Sanotaan, että sitä mitä et löydä Rastrosta, ei ole olemassakaan. Ennen auringonlaskua menisin Retiron puistoon katselemaan ihmisiä ja kuuntelemaan sinne kerääntyvien rummuttajien rytmejä. Mutta koska asun täällä, ajattelen voivani käydä Rastrossa tai Retirossa koska vaan, monta kertaa - kyllästymiseen asti - ja niin en tee tänäänkään liiku lähikauppaamme kauemmas. Olen ollut täällä reilun viikon näkemättä vilaustakaan niistä paikoista, jotka uskollisesti kiersin vieraillessani täällä. Tämä Madrid jossa elän ei ole sama kuin matkailijan Madrid.

Eilen kävimme suomalaistyttöjen ja meksikolaispoikien (kämppis-Julian ja pari hänen kaveriaan) kanssa muutamalla rock/brittipop-klubilla. Ihan ok-paikkoja, mutta vähän eri meiningillä kuin Suomessa. Täällä myös miehet tanssivat eikä kukaan törttöile kännissä. Hieman minua myös kummastutti, kun illan kovimmat nostatus-biisit taisivat olla Nirvanan Smells Like Teen Spirit ja Rage Against the Machinen Killing in the Name. So nineties...

Suomi on vielä sitkeästi ajatuksissani. Riemastuin, kun eilinen dj soitti kappaleen, johon oli miksattu suomalais-ranskalaisen The Dø -duoa, ja klubbailun jälkeisillä jatkoilla googlasin uudelle meksikolaisystävällemme kuvia Pispalasta. Hän oli kovin vaikuttunut näkemästään - tai sitten hän vain yritti olla mieliksi. Kotiin saavuin klo 6:n maissa, samaan aikaan kun yökerhot täällä sulkevat ovensa, ja söin aamupalaksi Don Simon gazpachoa. Purkin kyljessä oli ainesosaluettelo myös suomeksi, mikä myös toi keittiöömme tuulahduksen kotoa. Sitten menin nukkumaan ja näin unta sadonkorjuusta.

Ovisummeri pirisee. Täällä ramppaa asunnonkatselijoita ties mistä päin maailmaa. Kaikki ovat jostain syystä olleet naispuolisia. En tiedä mitä Madridin asunnottomille miehille on tapahtunut, sillä tästä on kovaa vauhtia tulossa tyttökommuuni. Itse suosisin 50/50 -jakoa. Minä en oikein tällä hetkellä jaksa puhua kellekään, onneksi Julian on aina reipas ja hoitaa esittelyt. --tilannepäivitys-- Äsken kävi todella sympaattinen ruotsalaistyttö, jonka minä ottaisin kyllä heti kämppikseksi. Aion pitää hänen puoliaan kun valinnan aika tulee.

-Anniina

El mundo es un pañuelo

2009-08-22T19:19:00.000+02:00

Otsikko on espanjaa ja tarkoittaa, että maailma on nenäliina eli toisin sanoen pieni paikka. Tänään se päästiin taas todistamaan ja huh, mikä yhteensattuma siihen liittyykään.

Heräsin suhteellisen myöhään eilisen illanvieton väsyttämänä (kiitos tytöt ja pojat mukavasta illasta), ja aamumuroja hörppiessäni kämppis-Noemi kysyi, haluaisinko lähteä uima-altaalle. No halusinhan minä, joten pakkauduimme autoon Noemin ja kämppis-Julianin kanssa, ja karautimme Lagosin julkiselle uima-altaalle. Lago on yhtä kuin järvi ja kyseessä on yksi Madridin alueen harvoista vesistöistä, vaikka suomalaisessa mittakaavassa kyse on tuskin lampea kummemmasta lätäköstä.

Onni oli taas matkassa kun uima-allas ei ollut jostain kumman syystä täyteen ammuttu helteisestä lauantai-iltapäivästä huolimatta. Julian kertoi joskus jonottaneensa kyseisessä paikassa tunnin sisäänpääsyä. Alueella on ilmeisesti 2 avoallasta ja yksi sisäallas, ja avoaltaat ilmeisesti pidetään viileänä jäähdytyksen avulla näin kesällä, sen verran raikasta oli pulahtaa veteen. Vietimme parisen tuntia uiden ja nurmikolla makoillen, vaikka paikallaan makaaminenkin kävi työstä polttavan auringon alla.

Parin tunnin lillumisen ja makaamisen jälkeen olimme valmiita siirtymään lounaalle lähellä sijaitsevaan pitkät perinteet omaavaan Casa Mingo -nimiseen sidreriaan, asturialaiseen siideriravintolaan, joka perustettiin jo vuonna 1888 kun asturialaiset kaivostyöläiset tulivat Madridiin rakentamaan Principe Píon rautatieasemaa. Juuri kun olimme tekemässä lähtöä altaalta, satuin kääntymään ympäri. Minulle tapahtuu usein ulkomailla niin, että alan tunnistaa tuttujen ihmisten kasvoja vastaantulijoissa. Tällä kertaa näin kuitenkin edessäni niin hämmästyttävästi serkkupoikaani muistuttavan henkilön, että en voinut jäädä kuin tuijottamaan. En uskaltanut sanoa mitään, koska ajattelin kaikkien pitävän minua hulluna kun luulen suomalaisen serkkuni eksyneen madridilaiselle uima-altaalle.

Poika kuitenkin aisti tuijotukseni ja kääntyi myös katsomaan. En muista kumpi avasi suunsa ensin ja mitä sanottiin, mutta todellisuus on joskus tarua uskomattomampi sillä kyseessä todella oli serkkuni J, ilmielävänä madridilaisella uima-altaalla. Hän oli saapunut eilen illalla bussilla pohjois-Espanjasta odottamaan huomenna lähtevää lentoa Suomeen. J:n oli tarkoitus kävellä Camino de Santiago, mutta elokuun kuumuus kävi ylivoimaiseksi, joten hän palaa suunniteltua aikaisemmin. Osaisiko joku laskea, mikä on kohtaamisemme todennäköisyys, kun yksistään Madridissa asuu reilu kolme miljoonaa ihmistä?

Kun alkujärkytyksestä selvittiin (minä kirjaimellisesti tärisin, niin hämmästynyt olin), J liittyi lounasseuraamme. Saimme nauttia kanasta, chorizo-makkarasta, juustosta, leivästä, kalapiiraasta ja luonnollisesti asturialaisesta siideristä koostuvan lounaamme lähes tyhjällä terassilla. Olisimme halunneet siiderin pöytään heti kättelyssä ennen ruokatilausta, mutta tarjoilijalla oli pokkaa ehdottaa, että hän toisi sen vasta ruokien kanssa koska ei jaksa kävellä monta kertaa terassin ja ravintolan sisätilojen väliä. Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä.

Nyt olen taas kotona suunnittelemassa illan kujeita. Serkkupoika lähti tästä hetki sitten kohti hostelliaan. Koetin markkinoida hänelle hostellin vieressä sijaitsevaa Reina Sofian taidemuseota, johon on lauantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin ilmainen sisäänpääsy. Ehkä joskus vielä hyväksyn, etteivät läheskään kaikki rakasta museoita yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei vaikka niiden sisältä löytyisi Picasson Guernica. J olisi ollut myös enemmän kuin tervetullut viettämään toisen yönsä Madridissa meidän residenssissämme, mutta valmiiksi maksettu oma huone hostellissa vei voiton. Ymmärrän häntä kyllä, matka on ollut varmasti enemmän kuin uuvuttava. Pikku siesta olisi paikallaan myös minulle, mutta kello on jälleen kerran jo puoli yhdeksän illalla. Aika saa siivet Madridissa - olen ollut täällä jo viikon, vaikka se on tuntunut yhdeltä hujaukselta.

-Anniina

Viikon loppu

2009-08-21T13:00:00.000+02:00

Puolentoista vuorokauden sairasloma keskellä viikkoa teki hyvää, ja nyt tuntuu kuin minua ei olisi mikään koskaan vaivannutkaan. Viimeisen pastillinkin nielin aamulla, nyt on antibioottikuuri ohi, jes.

Eilen tuntui ekaa kertaa siltä, että on edes melkein töissä kun istuuduin yksin työpöydän ääreen edeltäjäni viettäessä ansaittua vapaapäivää. J on myös tänään poissa, joten minä koetan olla sotkematta asioita (juuri sotkin näppiksen nektariinilla) ja hoitaa niitä myös parhaani mukaan eteenpäin. Äsken lähetin tarjouspyynnön painofirmalle kirjanmerkistä ja flaijerista, jota Instituutti suunnittelee Noche en Blanco -kulttuuritapahtumaa varten. Kyseessä on Madridissa järjestettävä taiteiden yö, joka ajoittuu täydenkuun aikaan syyskuun puolivälissä. Instituutti on järjestämässä yhdessä pohjoismaiden suurlähetystöjen kanssa kirjallisuusistuntoa, jossa näyttelijät tulkitsevat katkelmia vastikään espanjaksi käännetystä pohjoismaalaisesta jännitysnovellikokoelmasta. Jostain pitäisi kyseistä iltaa varten hankkia myös lakritsia.

Olen toistaiseksi vähän ihmeissäni omasta roolistani tässä toimistossa. Olen joissakin asioissa aluksi enemmän tarkkailija kuin suuna päänä sekaan juoksija, ja nyt huomaan taas oman varovaisuuteni uuden tilanteen edessä. Tämä liittyy myös siihen, etten tahdo turhaan vaivata kiireisiä ihmisiä tyhmillä kysymyksilläni (joo joo, tiedän ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan, jne.). Ensi viikoksi J tulee vielä onneksi töihin, joten voin kaataa kaikki tyhmät kysymykseni hänen niskaansa.

Eilen kävimme työkaverini A:n ja hänen suomalaisten vieraidensa kanssa töiden jälkeen terassilla maistelemassa turistihintaista olutta. Kun loppulaskun aika tuli (37 euroa 10:stä pienestä tuopista eli cañasta ja muutamasta hassusta oliivista ja suolanaksusta, juojiahan oli siis 5), epäilimme vedätystä, mutta samat hinnat seisoivat painettuina ravintolan seinässä. Sisätiloissa oluen nauttiminen olisi ollut noin puolet edullisempaa. Ei auttanut muu kuin kaivella kuvetta ja pulittaa rahat Espanjan kalleimmista cañoista. Enempään minulla ei sillä erää ollut varoja, joten läksin kotiin.

Kotona odottikin sitten lista täynnä potentiaalisten asunnonkatsejioiden nimiä. Muistan tännekin kirjottaneeni, että minun täytyy toivoa kämppisteni katoamista, jotta saan itselleni isomman huoneen. No, joskus toiveet toteutuvat, sillä jo seuraavana päivänä tänne saapumiseni jälkeen kämppikseni Jordan ilmoitti, että hän plus kaksi muuta, ranskalainen Noemi ja hänen poikaystävänsä Alvarito muuttavat pois kuun vaihteessa.

Nyt meillä on siis hakusessa 3 asuinkumppania, ja minä saan valita uuden huoneen. Eilen tutustuimme kahteen hyperaktiiviseen malagalaistyttöön, ujonoloiseen balettitanssijaan ja yhteen italialaiseen. Tänään kun tulin töistä, täällä oli ehtinyt käydä jo yksi ranskalainen ja kierros saksalaispojan kanssa oli kesken. Tänään tulee vielä ainakin yksi katselija ja sunnuntaina lisää. Julian, Noemi ja Jordan käyvät juuri ympärilläni kiihkeää keskustelua siitä, kenelle huoneet vuokrataan. Minun pääni on tyhjä. Kukaan tähän astisista ehdokkaista ei ole suoraan sanottuna tehnyt minuun suurta vaikutusta. Taidan valita kadunpuoleisen huoneen, jossa on parveke.

Eilen kävimme vielä iltasella Julianin ja Noemin kanssa istumassa läheisellä aukiolla eli plazalla, jossa kiinalaiset myyvät kylmää kaljaa vetolaukuista ja espanjalaiset hipit harjoittelevat yksipyöräisellä ajoa. Lämpötila pysyttelee tukalan puolella vielä auringonlaskun jälkeenkin. Olimme menossa terassille, mutta kaikki paikat olivat täynnä, joten istuimme puiston penkille. Ympärillämme pyöri paljon koiria, erityisesti ranskalaisia bulldogeja, jotka tuntuvat olevan muotia, ja Noemi ja Julian kehittivät kiihkeän keskustelun siitä, mikä on koiran oikea paikka (Julian: koira on kesytetty kotieläin, Noemi: koira ei kuulu kaupunkiin). Minä tyydyin istumaan heidän välissään ja kuuntelemaan. Espanjaksi monet mielipiteeni katoavat. En vieläkään osaa ajatella kriittisesti tällä kielellä.

Tänään myöhästyin töistä, koska kävelin ajatuksissani väärää katua. Kun havahduin siihen, että ympäristö näytti oudolta, luulin vain kävelleeni liian kauas. Käännyin takaisin, mutta kesti vielä tovi ennen kuin tajusin olevani väärällä kadulla.

Hups! Tajusin juuri, että klo on jo puoli 9 ja olen sopinut treffit puolen tunnin päästä työkavereideni kanssa. On yhden harjoittelijan läksijäiset, ja hän on kutsunut Instituutin väkeä kotiinsa syömään. Täytyy pistää töpinäksi!!

Hasta luego,
Anniina

Ps. Sain tänään sähköpostin, jossa kerrottiin, että lentoni Madridista Helsinkiin ennen joulua on peruttu. En tiedä, minne päin maailmaa puheluni päätyi, mutta melkisen sirkuksen ja usean puhelun jälkeen minulla on korvaavat lennot. Joulu pelastettu.

Ei ainoastaan Serranon perheessä...

2009-08-19T16:55:00.000+02:00

..vaan jokaisessa itseään kunnioittavassa espanjalaisessa taloudessa täytyy olla pata negra, kokonainen jalka parasta iberialaista sikaa. Kinkku on espanjalaisille kuin sauna suomalaisille.

Tämän kuvan otin keittiömme roskakorista tänään. Päällä kasvissyöjän vastaisku. Kun kerron espanjalaiselle, etten syö lihaa, hän säälii minua ja vakuuttaa, että kun maistan aitoa jamón serranoa, ei paluuta pupunruokiin ole.

Vielä en ole langennut.

Pipi-tyy

2009-08-18T16:54:00.000+02:00

Johtajan oikea käsi Elena lähetti minut kotiin kesken päivän kun näytin niin kalpealta. Koetin selittää sen johtuvan siitä että saavuin juuri Suomesta, mutta Elena ei niellyt selitystäni. Kun asia otettiin puheeksi, alkoi minua todellakin hieman heikottamaan. Sinnittelin muutaman tunnin, kunnes J sai ohjelistansa kohdat käytyä kanssani läpi ja läksin kotiin. Huomenna jos yritän töihin, minut kuulemma potkitaan ulos. Loppuviikosta olen taas tervetullut toimistolle, mikäli vointini kohenee.

Tartuin tänään myös ensimmäiseen vastuutehtävääni, kun tarjouduin käymään lähikaupassa ostamassa kahvimaitoa Instituutin laskuun. Tehtävä oli yksinkertainen: (1) ota raha kassasta (2) osta maito (3) säilytä kuitti ja vaihtorahat (4) merkkaa ostos ja loppusumma kuluvihkoon (5) palauta vaihtorahat (6) laita kuitti sille varattuun kirjekuoreen. Kaikki sujui hyvin kunnes päästiin kohtaan (6) ja huomasin kassaneidin antaneen minulle väärän kuitin. Kuuden purkin maitopakkauksen sijaan kuitissa luki hammastahna, deodorantti, lehtisalaatti ym.

Lainasin sairaslomani ratoksi Instituutin kirjastosta Auli Mantilan "Pelon maantiede" -elokuvan ja vanhan numeron Mondo-matkailulehdestä. Kotimatkalla ihmettelin raksamiehiä, jotka olivat heittäytyneet siestalle keskellä työmaataa, vain pahvilipare makuualustana. Miehillä oli siniset, kokopitkät työhaalarit ja he kuorsasivat tyytyväisen oloisena suorassa auringonpaahteessa. Lämpömittari ei ole juuri värähtynyt suuntaan eikä toiseen +36:sta asteesta tuloni jälkeen, eikä kuulemma kahteen kuukauteen sitä ennenkään.

Muutenkin minulla hieman kestää taas tottua paikalliseen nukkumiskulttuuriin. Kuten jo mainittu, ainoa ikkunani avautuu talon rappukäytävään, jonka kautta toissayönä vielä klo 01:10 kuuntelin naapurin pikkupojan tasaista "Má!!" -huutoa. Äitiään siis poju huuteli, ja komeasti kaikui käytävä. Muiden äänten perusteella vaikutti koko perhe olevan vielä siihen aikaa hereillä. Viime yön nukuinkin suosiolla korvatulpat korvissa ja näin unta suuresta torakanmyrkytysoperaatiosta. Keittiössämme vilisee näitä pieniä lemmikkejä, ja kämppikseni pohtivat eilen illalla, pitääkö koko huone kaasuttaa ja sulkea käytöltä joksikin aikaa. Aamulla sain tietää, että pojat olivat yöllä suihkuttaneet tiskikoneen, cucarachat kun näyttäisivät tulevan putkistosta, mutta luulen että noista ötököistä kuullaan vielä.

Minusta kuulette ainakin, muahahahaa!
Anniina

Suomen Madridin kulttuuri-instituutista, hyvää päivää

2009-08-17T20:43:00.000+02:00

Ensimmäinen työpäivä on nyt onnistuneesti takana. Instituutti on aika lailla vielä kesäajassa, mikä antaa minulle aikaa tutustua tuleviin työtehtäviini rauhassa. En voi kylliksi ylistää asuntoni sijaintia: varasin aamulla työmatkaan, jonka taitan kävellen, reilut puoli tuntia. Ehdin juoda kahvitkin matkalla, ja koska onneton suuntavaistoni teki kerrankin yhteistyötä kanssani, saavuin Instituutille ennen muita. Todellisuudessa matka taittuu siis noin 15 minuutissa. Työpäivä alkaa klo 10 ja päättyy, kun kello lyö kuusi, tosin ylityötunteja kertyy kuulemma rutkasti etenkin näyttelyiden avajaisten alla.

Toimisto on viihtyisä avarine näyttelytiloineen ja kirjastoineen. Työtiimi muodostuu tällä hetkellä kuudesta henkilöstä, joista kaikki ovat naisia. Instituutin johtajan, Martti Pärssisen, tapaan mahdollisesti ensi viikolla. Vakituisia työntekijöitä on johtajan lisäksi vain yksi, me loput olemme harjoittelijoita, joista kullakin on oma vastuualueensa. Minulle siirtyy lähiviikkoina Instuutin infovastuu, joka käsittää ainakin Instituuttiin saapuvan ja sieltä lähtevän infopostin hoidon, tiedotus- ja arkistointitehtäviä ja Instituutin kirjaston ylläpidon. Edeltäjäni oli armollisesti koonnut minulle kuuden sivun ohjelistan tulevista tehtävistäni ja tulee ainakin tämän viikon perehdyttämään minua kädestä pitäen siihen, mitä tuleman pitää. Pehmeä lasku sopii minulle enemmän kuin hyvin, vaikka tekemällähän sitä ihminen oppii parhaiten.

Koska instituutti on pieni, kaikki tuntuvat puhaltavan yhteen hiileen. Yleisestä ilmapiiristä kertoo jo paljon se, että lounas valmistetaan yhteisvoimin toimiston keittiössä ja luonnollisesti myös syödään yhdessä. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että me kaikki harjoittelijat olemme stereotyyppisen suomalaisen näköisiä. Vaaleahiuksisia naisia, joista kuitenkin lähes kaikki puhuvat hämmästyttävän hyvää espanjaa. Toistaiseksi ehdin udella vasta minua tehtäviini opastavan J:n taustoja, mutta vaikuttaa, että olen erittäin ansioituneessa seurassa. Toivottavasti rahkeeni riittävät edes puoleksi ylläpitämään sitä työpanosta, jota edeltäjäni jo yhden päivän perusteella on osoittanut.

Töiden jälkeen kävin avaamassa uuden puhelinliittymän Yoigon liikkeessä. Tämä lähinnä humoristiselta kuulostava operaattori on lyhyen haastattelukierrokseni perusteella edullisin. Maksoin 20 euroa uudesta sim-kortista, ja sain puheaikaa koko rahalla. Viestit ja puhelut 8 snt kpl/min. Vallan kohtuullista, sanoisin.

Onnistuneiden mobiilikauppojen jälkeen tein uhkarohkean sukelluksen Madridin ostoskadulle, joka kantaa nimeä Calle de Preciados. Vaatimattomana tavoitteenani oli löytää yksinkertainen perushame, jota voisin käyttää niin näillä helteillä kuin myöhemminkin syksyllä sukkahousujen kera. Huomasin nimittäin matkalaukkua tyhjentäessäsi, että olin kuumepäpperössäni onnistunut jättämään kaikki käytännölliset alaosat kotiin. Mukaan oli tarttunut vain kukallinen kietaisuhame ja toinen lähes yhtä turhanpäiväinen kankaanpala. Housujakin löysin vain yhden parin. Ei ole ihme, että matkalaukku painoi vain 22 kg (kahdesta lisäkilosta ei muuten sakotettu, ei edes nuristu kentällä).

Nyt minulla olisi täydellinen tekosyy ostaa uusia vaatteita, mutta kuten aina Espanjassa, saavuin tältäkin kauppakierrokselta kotiin tyhjin käsin. Minä ja latinovaatteet emme yksinkertaisesti sovi yhteen. Syynä lienee peruspohjalainen ruumiinrakenteeni (yhtä tasapaksu kuin Pohjanmaan lakeudet) ja mieltymykseni selkeisiin linjoihin sekä puhtaisiin väreihin. Toisaalta Madrid on niin iso kaupunki,että toivoa lienee vielä jäljellä, vaikka perus Zarat, Mangot ja HM:t eivät minulle mitään tarjoakaan. Seuraavaksi taidan suunnata kauppakeskukseen Mercado de Fuencarral, trenditietoisten ja nuorten suunnittelijoiden kohtaamispaikkaan, joka sekin löytyy kivenheiton päästä kämpiltä. En suostu lannistumaan, vaikka en tainnut löytää sieltäkään mitään viime visiitillä.

Minua kiusannut tauti tuntuu antaneen hieman periksi. Vietinhän koko eilisen päivän kuuliaisesti neljän seinän sisällä. Taisin 24:stä tunnista viettää ainakin 16 nukkuen. Työpaikalla oltiin hyvin huolehtivaisia, kun kerroin tilastani, ja johtajan oikea käsi Elena aikoi jopa etsiä minulle lääkärin kontrollikäyntiä varten. Ja jos tilani taas huononee, voin jäädä kotiin hyvällä omalla tunnolla.

Näihin tunnelmiin,¡hasta la próxima!
Anniina

Pikainen päivitys pääkallopaikalta

2009-08-15T22:33:00.000+02:00

Saavuin tänään onnellisesti puolenpäivän aikaan Madridiin ja purjehdin metrolinjoja pitkin uuteen kotiini. Matka meni hyvin, vaikka vietinkin viimeiset tunnit ennen lähtöä ensiavussa. Kuumeiluni on sittenkin tulehdusperäistä. En tiedä vieläkään tarkkaa diagnoosia, mutta sain esimerkillistä hoitoa kotikaupunkini päivystysasemalla: klo 23:45 sisään, klo 00:00 kokeisiin, ja, heti kun tulokset tulivat, antibioottikuuri, särkylääkettä, 10 päivän sairasloma töistä ja taksilähete linja-autoasemalle, josta lentokenttäkuljetus lähti. Herttainen vanha rouva luuli minua sairaanhoitajaksi joka on lähdössä lomalle kun istuin matkalaukkuineni päivystyksen odotussalissa.

Jouduin sairaalareissun vuoksi menemään kentälle myöhemmällä bussilla, 1,5h suunniteltua myöhemmin ja vielä 30 min. ennen lennon lähtöä seisoin jonossa lähtöselvitykseen. Ruuhkaa aiheutti erityisesti n. 40 espanjalaisen ryhmä, joka oli menossa myöhemmälle lennolle mutta halusivat välttämmättä tehdä lähtöselvityksen yhdessä. En myöhästynyt koneesta, mutta rahaa en ehtinyt nostaa lentokentältä kuten olin suunnitellut. Nyt pysyttelen vain hiljaa ja toivon ettei vuokrarahoja tai -vakuutta kysytä ennen kuin ehdin saada uuden tunnusluvun Sampo Pankin Electron-korttiini.

Toinen takaisku, johon en ollut varautunut on se, ettei entinen puhelinnumeroni olekaan enää käytössä. Kysyin asiasta tänään Vodafonen tiskiltä paikallisessa Stockmann-tavaratalossa eli El Corte Inglésissä, ja sieltä kerrottiin, että 9 kk käyttämättä olleet prepaid-kortit lakkaavat toimimasta. Nyt minun täytyy siis hankkia uusi puhelinnumero, mutta ennen sitä aion tehdä hieman hintavertailua eri operaattorien välillä.

Uudessa asunnossa minua vastassa oli yhden hengen vastaanottokomitea, sillä elokuu on lomakuukausi Espanjassa ja 3 kämppistäni ovat tällä hetkellä jossain nauttimassa kesästä. Julian on meksikolainen ja olemme tavanneet jo muutaman kerran aikaisemmin, joten varsinaista jäätä ei ollut rikottavana (ja jos olisikin, tässä helteessä se taitaisi sulaa itsestään). Nukuin muutaman tunnin minulle varatussa huoneessa, jossa on punainen seinä ja pieni koristeellisesti kalteroitu ikkuna rappukäytävään. Ei mikään palatsi, mutta olisin ollut varautunut pahempaankin. Itse asunto on sopivan nyrjähtänyt, hauskoja julisteita, flyereita ja ilmoitustaulu, johon kiitolliset yövieraat ovat jättäneet viestejä. Julianin lisäksi olen nyt tavannut Lucian, andalusialaisen tytön joka ei ainakaan puhetyylin perusteella ole ehtinyt asua vielä kauan Madridissa. Minun on totta puhuen vaikea välillä ymmärtää kaikkea mitä hän sanoo. Miten ihmeessä selvisin vuoden Granadassa?

Tänä viikonloppuna on Fiesta de la Paloma La Latinan kaupunginosassa. Luulen, että kyseessä on kaupunginosan suojelupyhimyksen kunniaksi järjestetty katujuhla. Julian aikoi tavata kavereitaan siellä ja herrasmiesmäisesti pyysi minua mukaan, mutta minun on nyt parempi levätä. Lucia tuli juuri kotiin 3 elokuvan kanssa ja ehdotti, että katsomme jonkun niistä yhdessä. Mukava ajatus, mutta taitaisin kyllä suoraan sanottuna olla valmis menemään yöpuulle.

Ohos! Tämäkin päivitys venähti aika pitkäksi huomaamattani. Pakko vielä kertoa, kuinka iloinen olin käydessäni lähellä sijaitsevassa chinossa, aasialaisten pitämässä kaupassa jossa hinnat ovat kohdallaan. Ostin 3 kassillista ruokaa, muun muassa kahvia, oliiviöljyä, gazpachoa, puolen kilon paketin tofua, ison pöntön vihreää currytahnaa, tummaa sokeria ym. tarpeellista ruokatavaraa ja loppulasku oli vaivaiset 23 euroa! Toinen hykerryttävä ruokakauppakokemus sattui jo edellä mainitun El Corte Inglésin ruokaosastolla, jossa oli drinkkimaistajaiset. Suomessa olemme tottuneet ruokamaistijaisiin, mutta täällä oli iso ämpäri jäämurskaa, kahta eri lajia alkoholijuomia, limsaa ja limenlehtiä kruunaamaan kokonaisuuden. "¡Sírvate una copa!", tarjoa itsellesi drinkki, mainosti iso kyltti ständin vieressä. Epäselväksi jäi, saiko asiakas tosiaan tehdä juomasekoituksen itse vai kontrolloitiinko touhua jotenkin. Suomessa ei taitaisi moinen toimia.

Kadulta kantautuu "Paljon onnea vaan" espanjaksi. Minä lopettelen tältä päivää.

Buenas noches,
Anniina

Matkakuumetta!

2009-08-14T16:38:00.000+02:00

Olen viettänyt viimeiset 48 h kantaen pahvilaatikoita taloni ullakolle, siivoten ja tehden muita viime hetken järjestelyjä. Yöunet ovat jääneet vähälle, ja onpa minulle jopa noussut lievä kuume kahtena edellisenä iltana. Enpä olisi arvannut, että matkakuume voi kirjaimellisesti nostaa ruumiinlämpöä.

On huomattavasti helpompaa lähteä ulkomaille kun on jo kerran aikaisemmin käynyt läpi tämän prosessin ja viime päiviin on liittynyt myös muistin kaivelua, eräänlaista menneisyyden uudelleen herättelyä. Minulla on esimerkiksi olemassa jo espanjalainen puhelinnumero. Vodafonen prepaid-kortti on levännyt kakkospuhelimessani (ikivanha Nokian halko, jonka paras ominaisuus on lämpömittari) jo vuoden päivät. Hiljattain latasin ja avasin tämän kännykän ja hämmennyin selailessani puhelinmuistiota: noin puolet tallentamistani nimistä ja numeroista vaikuttivat nyt täysin vieraalta. Kuka on Johannes espanjalaisen puhelinnumeron takana? Puhumattakaan henkilöstä nimeltä Sepulvedana. Noh, kai se on vaan niin että some friends are forever, some are just Erasmus. Omaa puhelinnumeroanikaan en enää muistanut eikä prepaid-kortilla voi soittaa Espanjan ulkopuolella, joten käytin salapoliisin taitojani ja selvitin numeroni vanhoja sähköpostiviestejä tutkimalla. Prepaid-liittymästä soittaminen on Espanjassa kallista, ja veikkaan omankin saldoni olevan tällä hetkellä nolla. Huomenna täytyy siis ensitöikseen etsiä Vodafonen liike ja pyytää una recarga, uudelleenlataus.

Mystisiä puhelinnumeroita enemmän päänvaivaa minulle on tuottanut Visa Electron -kortin unohtunut tunnusluku. Avasin taannoin vaihdossa ollessani käyttötilin Sampo Pankkiin, sillä se taitaa olla ainoa suomalainen pankki joka ei ainakaan toistaiseksi velota euromääräisistä automaattinostoista EU-alueella. Espanjassa käteinen on edelleen suosituin maksuväline - jopa vuokra maksetaan käteisellä - ja jos jokaisesta automaattinostosta täytyy maksaa prosentin, parin provisio, huomaa pian menettäneensä pitkän pennin.

Eilen tajusin yhtäkkiä, etten ole käyttänyt Sampo Pankin Electronia vuoteen eikä minulla ollut hajuakaan sen tunnusluvusta. Tänä aamuna pyöräilin siis lähimpään konttoriin ja ystävälliset virkailijat antoivat minun kokeilla erilaisia lukuyhdistelmiä maksupäättellä. Kahdeksan epäonnistuneen yrityksen jälkeen, kun maksupääte oli imaissut korttini kahdesti ja virkailija oli kahdesti avannut koneen ja onkinut korttini sieltä, päätin luovuttaa ja tilata uuden tunnusluvun.

Minun on nyt sinniteltävä noin ensi viikon puoliväliin ilman automaattinostoja - tai maksettava niistä toiselle pankille provisiot. Tilannetta mutkistaa se, että olen sopinut maksavani vuokran ja takuuvuokran heti saavuttuani. Ratkaisin tilanteen marssimalla partiokauppaan ja ostamalla rahavyön. Seuraavaksi nostin tukun käteistä jo täältä ja nyt toivon, ettei kukaan ryöstä minua. (Huom! Edellistä EI suositella kokeiltavaksi kotona!)

Partiokaupasta tarttui mukaan myös kauan havittelemani kuumavesipullo, joka saattaa tuntua naurettavalta matkatavaralta nyt kun Madridissa on keskimäärin +35ºC, mutta luulenpa hankinnastani olevan paljonkin iloa koleina talviöinä. Granadassa, joka sijaitsee sentään Etelä-Espanjassa, nukuin marraskuusta tammikuuhun makuupussissa, joskus jopa pipo päässä. Näppärä puhelimeni ja sen näppärääkin näppärämpi lämpömittari osoitti useasti aamulla huoneen lämpötilaksi +13 astetta. Se oli niitä aikoja kun täytyi lähteä ULOS lämmittelemään, siellä sentään paistoi aurinko.

Alan olla valmis matkaan. Lufthansa, jolla lennän Helsingistä Frankfurtin kautta Madridiin, sallii ruumaan 20 kg tavaroita. Viime punnituksessa matkalaukkuni painoi 21 kg mutta olen tainnut livauttaa sinne jo jotain sen jälkeenkin. En tiedä kuinka sallivia saksalaiset ovat liikakilojen suhteen, mutta jotain vaatekappaleita aion vielä mukaani ottaa. Kunhan ei vain kävisi kuin sille amerikkalaiselle vaihto-oppilaalle, jolla oli niin paljon ylimääräistä tavaraa, että hän joutui pukemaan koko vaatearsenaalinsa päälle Atlantin ylityksen ajaksi. Lennot löysin muuten, ainakin minun mielestäni edullisesti (170e meno-paluu) täältä. Reittiin sisältyy tunnin vaihto Frankfurtissa, mikä on mielestäni jopa liian vähän, siitäkin syystä että oikeasti viihdyn lentokentillä. Lyhyestä vaihdosta johtuen en olisi myöskään yllättynyt, jos matkatavarani eivät ehtisi jatkolennolle.

Perillä olen huomenna jo puolenpäivän aikaan. Sauraavan kerran kirjoittelenkin siis Madridista, huimaa. ¡Hasta luego!

Anniina

Ihan vaan että homma pysyis hanskassa

2009-08-13T10:37:00.000+02:00

Sain äsken puhelun kotipaikkakuntani maistraatista, josta paksuuntuneella äänellä puhuva naishenkilö tahtoi lisätietoja viime viikolla täyttämästäni muuttoilmoituksesta. Olen tottunut tekemään ilmoituksen sekä postille että maistraatille internetissä, Netposti-tunnuksilla, mutta tällä kertaa tilanne oli hieman kimurantinpi. Halusin näet siirtää postini vanhempieni osoitteeseen toiselle paikkakunnalle poissaoloni ajaksi samalla kun säilytän nykyisen osoitteeni. Lisäksi ilmoitin maistraatille tilapäisestä maastamuutosta. Satuin vierailemaan maistraatissa täysin muissa asioissa viime viikolla ja päätin ilmoittaa samalla muutostani. Kaavakkeessa ei vaan näyttänyt olevan tarpeeksi sarakkeita tarpeisiini ja neuvoa kysyessäni maistraatin virkailija neuvoi minua kääntymään postin puoleen, siellä kun kuulemma osattaisiin auttaa paremmin. Postissa sainkin apua oikein useamman virkailijan taholta, ja laitoin tyytyväisenä laput vetämään.

Noh, minulle tänään soittanut, toisen paikkakunnan maistraatin täti oli sitä mieltä, että muuttoilmoitukseni oli täysin ristiriitaisesti täytetty. Hän halusi selvennystä ilmoittamiini tietoihin "ihan vaan siksi, että sulla itsellä pysyis tää homma hanskassa". Lisäksi hän selvitti, kuinka muuttotiedot pysyvät maistraatin tietokannassa kuolemaan saakka, ja sen jälkeenkin. Lohdullista tietää, että olen jossain olemassa vielä senkin jälkeen kun aika minusta jättää. Pitkähkön puhelun jälkeen, jossa myös puitiin mm. sitä, kuinka pitkiä Kiinan postiosoitteet ovat, täti totesi: "ei muuta kuin pärjäile". Pärjäilenhän minä.

Tähän asti moni matkaan liittyvä asia on järjestynyt niin, että olen stressannut sitä tekemättä mitään ja sitten asia on ikään kuin järjestynyt itsestään. Otetaan esimerkiksi tuleva alivuokralaiseni, joka järjestyi yhteisen ystävämme saatettua meidät yhteen. Toinen kuin-itsestään hoitunut murheenkryyni on asunto Madridista. Lennän kaupunkiin 15.8. ja työt alkavat 17. päivä. Espanjassa jo kerran asustelleena tiedän, että maasta on kannattavinta hankkia vuokrahuone vasta paikan päällä. Espanjassa asunnot vuokrataan lähes poikkeuksetta valmiiksi kalustettuina ja internet on pullollaan sivustoja, joissa etsitään vuokralaisia. Itse totuin Granadan aikoina käyttämään tätä sivustoa. Myös segundamano.es välittää useassa Espanjan kaupungissa kaikkea pyörätuolien ja koiranpentujen väliltä, myös asuntoja. Craigslist.org on puolestaan sivusto, joka toimii kaikilla mantereilla. Eräs opiskelutoverini lähti hiljattain vaihtoon Argentiinaan ja mainosti löytäneensä hyvän kimppakämpän juuri Craigslistin kautta. Useimmat ilmoitukset näillä sivuilla ovat espanjaksi ja sanoisin, että englanniksi kirjoitetuissa asuntotarjouksissa on usein pientä ulkomaalaislisää. Edes auttava kielitaito on siis eduksi myös asunnonhaussa ja itse olen sitä mieltä, että paras asumismuoto Espanjassa on kimppakämppä, jossa ainakin osa asukkaista on espanjalaisia.

Olin siis täysin valmistautunut lähtemään Madridiin asunnottomana, varaamaan hostellihuoneen muutamaksi päiväksi ja aloittamaan puhelinrumban ja kengänpohjia kuluttavan paikasta toiseen ravaamisen joka asunnon etsimiseen aina liittyy. Minulla on muutama kaveri, joka asuu Madridissa ja satuin kysäisemään yhdeltä näistä, josko hän tietäisi vapaita asuntoja. Luulin yltiöoptimistisen ystäväni vain noudattavan espanjalaista kohteliaisuussääntöä kun hän vastasi kysymällä, missä päin kaupunkia haluan asua, paljonko olen valmis maksamaan ja luotanko hönen arvioonsa vai tahdonko nähdä asunnon itse. Lopuksi hän vakuutti etsivänsä minulle asunnon.

Päivän, parin kuluttua samainen kaveri viestitti, että minulla on asunto Madridissa. Kyseessä on siis taas kaverin kaveri -ratkaisu; 6 hengen kimppakämppä Madridin pääkadun Gran Vían tuntumassa, josta ystäväni laskeskeli työmatkani kestoksi 15 min. Ja nyt siis puhutaan 3 miljoonan ihmisen suurkaupungista, jossa tunninkin työmatka on täysin normaali. Mielenkiintoiseksi uuden kotini tekee se, että se sattuu olemaan niitä harvoja asuntoja, joissa olen itse vieraillut Madridissa. Reissasin Pohjois-Espanjaa tasan vuosi sitten ja vietin muutaman illan kyseisessä residenssissä. Samalla tutustuin kolmeen tulevaan kämppikseeni, kahteen espanjalaiseen ja yhteen meksikolaiseen herraan. Lisäksi asunnossa asuu ranskalainen ja espanjalainen tyttö.

Minä saan tietenkin talon pienimmän huoneen joka on kaiken lisäksi interior, eli suljetulle sisäpihalle ikkunansa suuntaava koppero. Kesähelteellä viileydessään miellyttävä, talvella kylmä ja kostea. Etsiskelen kuumeisesti kuumavesipulloa kylmien talviöiden varalle. Suoraan sanottua minua hieman jännittää, millainen luukku tuleva huoneeni onkaan, sillä viime visiitilläni en osannut kuvitella, että joskus asuisin siellä enkä täten katsellut huoneita niin tarkkaan. Olohuoneen seinätaide on puolestaan jäänyt elävästi mieleen:

Kuten myös eteisestä löytyvä installaatio:

Myös keittiössä näyttäisi olevan tilaa. Jääkaappien lukumäärässä ei ole onneksi kursailtu:

Nyt pitäisi vaan keksiä, mitä vien tuleville asuintovereilleni tuliaisiksi Suomesta. Jotain jääkaapintäytettä?

Ilmassa tänään: runsasta kosteutta ja lievää paniikintunnetta

2009-08-12T14:23:00.000+02:00

Vettä on tipahdellut harmaalta taivaalta aamuyöstä saakka. Tämä on täydellinen päivä viettää sisätiloissa, pakata henkilökohtaiset tavarat pahvilaatikoihin ja viedä vintille. Syksy on muutoksen ja muuton aikaa, ja olen etsinyt syksyn merkkejä ympäristöstäni siitä lähtien kun siirryimme elokuuhun. Suomen suvi on vaan tänä vuonna ollut kovin avokätinen, eikä lämpimille kesäpäiville ole näkynyt loppua.

Minä olen omistanut tämän kesän maamme tuhansissa järvissä uiskentelulle (ihan kaikkia järviä en ehtinyt valloittaa: lopullinen saldoni on noin 5 järveä, pari jokea ja Perämeri), festareille (päällimmäisenä Sodankylän elokuvajuhlat, Ilosaarirock ja Faces-etnofestivaalit) ja kaikelle muulle mukavalle, minkä kesätyöt yleensä estävät. Tänä kesänä työntekoni on rajoittunut minimiin osittain olosuhteiden pakosta, osittain omasta tahdostani, ja tuntuu hassulta keskeyttää tämä elämästä nauttiminen ja lähteä matkaan kun kesä on kukkeimmillaan. Nyt kuitenkin ikkunasta avautuva elävä taulu, sade ja puissa loistavat pihlajanmarjat kertovat, ettei lähtö ole ehkä sittenkään hassumpi vaihtoehto.

Lähdetään liikkeelle perusasioista. Nyt on keskiviikko. Lauantaiaamuna klo 6:51 starttaa lentoni kohti Madridia, Espanjaa, jossa minun on tarkoitus viettää seuraavat 5 kuukautta yliopisto-opintoihini liittyvässä harjoittelussa Suomen Madridin tiede- ja kulttuuri-instituutissa. Olen haaveillut harjoittelusta kyseisessä instituutissa jo pidemmän aikaa, sillä se on ainoa tiedossani oleva taho, jossa yhdistyvät ne asiat, joiden opiskelemiselle olen pyhittänyt viimeiset viisi vuotta.

Jotta blogistani olisi hyötyä myös muille ulkomaille harjoitteluun pyrkiville, aion seuraavaksi kerrata hieman opintotaustaani ja harjoittelupaikan hakemiseen liittyviä kiemuroita. Jos olet siis esim. äitini tai joku muu muuten vain kuulumisistani kiinnostunut lukija, voit hyvällä omalla tunnolla skipata seuraavat 4 kappaletta. :)

Pääaineeni on yleinen kirjallisuustiede ja pitkänä sivuaineena luen espanjan kieltä ja kulttuuria. Lisäksi sivuainesoppaani kuuluu tiedotusoppia, taidehistoriaa, mediakulttuuria ja ripaus italian kieltä. Tästä kaikesta voin kiittää (tai kirota?) Tampereen yliopiston vapaata sivuaineoikeutta, jonka varjolla olen kahminut jo sen verran opintopisteitä, että voisin niiden puolesta olla valmis maisteri. Oman alan työkokemus ja se iso G kuitenkin vielä uupuvat, ja tulevan lukuvuoden pyhitän ensiksi mainitun kartuttamiselle. Viimeksi mainittua en ajatellut tässä blogissa kauheasti käsitellä.

Palasin tasan vuosi sitten Granadasta, Espanjasta, jossa vietin lukuvuoden 2007-2008 Erasmus-vaihdossa. Sieltä kotiuduttuani tunsin espanjan kielen taitoni olevan vihdoin niin kehittynyt, että päätin lähestyä Suomen Madridin tiede- ja kulttuuri-instituuttia harjoittelupaikan toivossa. CIMOlla on useita harjoitteluohjelmia, joihin haetaan pitkin vuotta, ja lähetinkin omat paperini syys-lokakuun haussa, jossa haettiin harjoittelijoita ulkomailla toimiviin suomalaisorganisaatioihin. Valinta ei tuolloin kohdistunut minuun.

Vuoden 2009 alussa minulle myönnettiin laitokseni harjoitteluapuraha, joka kattaa 2 kuukauden palkkakustannukset itsenäisesti etsittävässä harjoittelukohteessa. Minulle oli tuolloinkin itsestään selvää, että pyrin apurahan turvin Madridiin. Vastausta ei kuitenkaan heti kuulunut, ja ehdin myös lähestyä muita tahoja. Huomasin, että ilmainen työvoima kiinnostaa monia, ja olisinkin saanut harjoittelupaikan jopa ministeriötasolta Suomesta. Veri vetää kuitenkin kaukomaille, ja kun Madridista viimein tuli myöntävä vastaus, saivat muut hyvät vaihtoehdot jäädä.

Jotteivät asiat olisi järjestyneet liian helposti, Madridin instituutti esitti ehtona pestaamiselleni, että harjoittelu kestäisi vähintään neljä kuukautta. Muuten hyvä, mutta minulla oli rahoitus ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi. Instituutti itse ei osallistu harjoittelijoiden palkkakustannuksiin. Asiaa tovin pähkäiltyäni minulle valkeni: Erasmus-harjoitteluapuraha! Tätä verrattain uutta apurahaa on mahdollista hyödyntää 3-6 kuukautta kestävässä ulkomaille kohdistuvassa harjoittelussa. Apurahan suuruus on harjoittelun kestosta riippumaton, tänä vuonna yhteensä 1500 euroa. Haku tapahtuu kaksi kertaa vuodessa, ja ainakin omassa yliopistossani apurahan saaminen on melko helppoa, sillä hakijamäärät eivät päätä huimaa. Itse osallistuin huhtikuun hakuun, jossa jaetaan apurahat syksyllä tapahtuviin harjoitteluihin, ja ei-niinkään-yllättäen sain myöntävän päätöksen. Madridin instituutille sopi mainiosti se, että jakaisin harjoitteluni rahoituksen laitoksen apurahan (2kk) ja Erasmus-apurahan (3kk) välillä. Homma oli siis sopimusten allekirjoittamista vaille valmis.

Sade näyttää laantuneen, ja pahvilaatikot nököttävät edelleen mielenosoituksellisesti nurkassa odottamassa täytettä. Taidan siis jättää lokin toistaiseksi ja ryhtyä pakkauspuuhiin. Pahana tapanani kun on jättää kaikki käytännön järjestelyt viime hetkeen. Nyt olen herännyt viimeisenä kahtena yönä päässäni jyskyttävään epäilykseen, etten ehdikään hoitaa kaikkea kuntoon ennen h-hekteä. Onneksi sentään paperisota vaikuttaisi tässä päässä olevan ohi ja uusi passikin lepää vierelläni.

Omnia mea mecum porto - kaiken kannan mukanani. Tämä vanha viisaus muistuu mieleen viimeistään siinä vaiheessa, kun täytyy muuttaa. Vuorossa on viimeinen, kammoksumani koitos ennen lähtöä eli pakkaaminen. Nyt pitäisi pakata 2 päivän aikana sekä asunto että matkalaukku. Yksiööni järjestyi näppärästi kaverin kautta alivuokralainen ja vuokraan asunnon kalustettuna, joten kaikkea tavaraa ei onneksi tarvitse kantaa pois siksi aikaa kun olen muilla mailla.

Ai niin! Reissuuni liittyy toinenkin sivujuonne, joka tosin tuntuu vielä niin kaukaiselta, etten osaa siitä paljon kertoa. Madridista selviydyttyäni minua nähkääs odottaa toinen työharjoittelupaikka Temucossa, Etelä-Chilessä. Tästä kuitenkin lisää tuonnempana.

Nyt laatikoiden kimppuun,

Anniina